Alfred Hitchcock
Hitchcock oli kuriton vekara. Kerran kuusivuotiaana Alfredin isä antoi hänelle sinetöidyn kirjeen ja pyysi toimittamaan sen poliisiasemalle. Poliisi otti kirjeen vastaan, luki sen läpi, ja sulki pikku Alfredin putkaan. Jonkin ajan päästä (kymmenen minuuttia tai kaksi tuntia), poliisi tuli päästämään Alfredin ulos ja sanoi "näin tehdään tuhmille pojille".
1920-luvulla Hitchcock työskenteli Saksassa, otti oppia jyrkkäkontrastisesta saksalaisesta ekspressionismista ja ohjasi Berliinissä ensimmäisen elokuvansa. Nuoruudessaan Hitchcock oli monipuolinen ohjaaja. Myöhemmin hän leimautui jännitysfilmien tekijäksi ja yritti päästä yksipuolisesta maineestaan eroon, mutta se ei täysin onnistunut. Hitchcockilta oli alettu odottaa Hitchcockia. Kerran häneltä kysyttiin, miksi hän ei ollut ikinä ohjannut oopperaa. "Koska toisen näytöksen jälkeen päähenkilöt olisivat tapettuja."
Elokuva-alan ammattilaisten ja kriitikoiden arvostusta Hitchcock alkoi nauttia 1960-luvulla, kun huomattiin, että monet hänen filminsä perustuvat yhden ainoan teknisen kikan demonstroimiselle. Pelastusveneessä kaikki toiminta tapahtuu ajelehtivassa pelastusveneessä. Köydessä käytetään jatkuvaa kuvausta ilman yhtäkään leikkausta. Koska kameran kasetille ei mahtunut kuin seitsemän minuuttia filmiä, joka seitsemäs minuutti piti keksiä keino kohdistaa kamera johonkin, josta voitaisiin jatkaa saumattomasti seuraavalla kasetilla. Vaikkapa näyttelijän selkään.
Draama oli Hitchcockin mielestä elämää, josta oli leikattu tylsät kohdat pois. Sen sijaan Hitchcock kiisti, että hän olisi sanonut että näyttelijät ovat karjaa. "Tarkoitin että näyttelijöitä tulisi kohdella kuten karjaa." Disneyn tilanne oli kadehdittava. "Jos he eivät pidä näyttelijästä, sen kun vain repivät hänet."
Paitsi että tämäkään ei ollut tarkkaan ottaen totta. Ingrid Bergman oli epävarma kohtauksestaan ja meni kysymään Hitchcockilta neuvoa. "En usko, että osaan tehdä sen luonnnollisesti" hän selitti ja esitti eri vaihtoehtoja. Hitchcock kuunteli tyynesti ja nyökkäili vähän väliä. Kun Bergman oli lopettanut, Hitchcock totesi "Hyvä on, jos et osaa tehdä sitä luonnollisesti, niin - näyttele!" Bergmanin mielestä se oli paras neuvo, mitä hän oli koskaan kuullut.
James Stewart kertoi toisenlaisesta tapauksesta. "Vertigon kuvauksissa Kim Novak –parka kysyi "Herra Hitchcock, miten roolihahmoni tuntee ympäristöään kohtaan?" Kuvauspaikalle laskeutui hiljaisuus joka päättyi Hitchcockin puuskahdukseen "Tämä on vain elokuva, luoja paratkoon!" Novak ei enää ikinä esittänyt kysymyksiä." Samat sanat Hitchock kuului lausuneen Anthony Perkinsille Psykoa kuvattaessa.
Pelastusveneen kuvauksissa tuntui olleen hauskaa. Vuoden 1944 läpinäkyvä sota-allegoria, jossa näyttelijät joutuivat asettumaan pelastusveneessa rähjääntyvien nahkoihin, tuotti hankaluuksia Hollywoodin naistähdille. Mary Anderson halusi tietää ohjaajalta mikä puoli hänessä on edustavin. Hitchcock vastasi katsettaan nostamatta "Kultaseni, istut sen päällä."
Samaisen elokuvan tuotannossa Tallulah Blankhead herätti huomiota kiipeämällä tikkaita kirkkaissa valoissa, jolloin saatettiin havaita, että hänellä ei ollut mitään hameensa alla. Kun Hitchcock kieltäytyi nuhtelemasta tähteä, tuotantopäällikkö intti, että jotakin on tehtävä. Hitchcock heittäytyi pohdiskelevaksi. "Minkähän osaston vastuualueeseen asia kuuluu. Olisikohan tämä puvustuksen alaa, vai maskeeraajien alaa, vai pitäisikö kutsua kampaajat ja kähertäjät?"
Hitchcock halusi että Pelastusveneeseen ei sisälly musiikkia. "Tämä tapahtuu veneessä keskellä merta. Jos siinä olisi musiikkia, yleisö ihmettelisi mistä kummasta musiikki tulee." Perustelu ei huvittanut musiikkiosastoa. "Kysäiskääpä herra Hitchcockilta mistä lemmosta kamera tulee, niin kerron hänelle mistä musiikki tulee."
Hollywoodin itsesensuuri oli brittiläisen Hitchcockin mielestä naurettavaa, ja sai aikaan vain sen, että aikuista yleisöä jouduttiin kohtelemaan tomppeleina. Vuosien varrella hän kapinoi onnistuneesti hollywoodilaista ylihäveliäisyyttä vastaan ja onnistui kiertämään rajoitukset näppärillä keinoilla. Notorious – kohtalon avain valmistui 1946, jolloin oli sääntönä, että elokuvasuudelma ei saanut kestää kauempaa kuin kolme sekuntia. Niinpä hän järjesti Cary Grantille ja Ingrid Bergmanille suutelukohtauksen, jossa Grant ja Bergman suutelivat 3,0 sekuntia, juttelivat, suutelivat uudelleen 3,0 sekuntia, nojailivat toisiinsa, suutelivat jälleen, näykkivät toistensa korvia ja suutelivat taas. Elokuva selvisi sensuurista leikkaamattomana ja suutelukohtausta mainostettiin sensaationa.
Cary Grant ei saanut elokuvasta oscaria. Palkinto annettiin kätensä menettäneelle sotainvalidi Howard Russellille elokuvasta Parhaat Vuotemme. Grant ei ollut edes ehdolla. Kun hän kuuli Russellin palkinnosta, Grantin kuultiin mutisevan "mistäs sitä dynamiittia saa?"
Koska lemmenkohtauksia ei käynyt päinsä kuvata realistisesti, mutta väkivaltaa ei pidetty pahana, Hitchcock kehitti persoonallisen tavan kuvata murhakohtaukset lemmenkohtauksina ja lemmenkohtaukset murhakohtauksina. Parhaiten tämä näkyy Täydellisessä rikoksessa, jossa Grace Kelly puolustautuu tappajaa vastaan iskemällä hänen selkärankaansa saksilla. Murhaaja jäykistyy asentoonsa kuin kokisi siemensyöksyn.
Seuraavan kerran Hitchcock kolisteli ennenkuulumattomuuden rajoja Psykossa 1960. Uskomatonta mutta totta, Psyko mainitaan ensimmäiseksi Hollywood-elokuvaksi, jossa vedetään WC-pönttö. Tosin kohtauksessa Janet Leigh huuhtelee vain silputtua paperia alas pöntöstä. Kaikkea Hitchcock ei kuitenkaan saanut läpi. Avauskohtauksessa, jossa rakastavaiset makaavat vuoteessa, he ovat verhoutuneet lakanoihin.
Psykon esikatselussa suihkumurhan nähtyään Hitchcockin vaimo tokaisi pontevasti "Alfred, tällaista ei voi esittää." Hitchcock hätkähti ja alkoi ihmetellä oliko hän sittenkin mennyt liian pitkälle. "Mitä tarkoitat? Murha on murha. Se ei ole kaunista eikä…" "Etkö nähnyt sitä? Janet räpytti silmiään! Tuo pitää kuvata uusiksi." Ja näin tehtiin.
Janet Leigh muisteli myöhemmin, kuinka Psyko oli hänelle rasittava kokemus. Ei pelkästään ammeessa lojumisen takia (viiltelykohtauksessa esiintynyt alaston oli sijaisnäyttelijä), vaan koska Hitchcock käytti häntä koekaniinina. Hitchockilla oli eri mallisia ruumiita käytettäväksi Norman Batesin äidin roolissa ja hän testasi niitä Janet Leighiin. "Niin minä sitten palaan lounaalta, avaan pukuhuoneen oven, ja siellä on tämä kammottava hirviö istumassa tuolissani. Hän varmasti mittasi kirkunani omalla Richterin asteikollaan. Sen perusteella hän päätti, mitä ruumisnukkea käytettiin."
Psykon jälkeen Hitchcock sai kirjeen mieheltä, joka valitti että hänen vaimonsa ei uskalla enää kylpeä eikä käydä suihkussa. Mikä neuvoksi? Hitchcock vastasi: "Hyvä herra, oletteko harkinnut kuivapesua?"
TV:n Alfred Hitchcock Esittää –sarjassa 1955-1962 Hitchcock juonsi shownsa rutikuivalla huumorilla ja mikä huomiotaherättävintä, pilkkasi avoimesti mainostajia, jotka tunkevat kesken draaman pilaamaan esityksen. "Murhan näkeminen televisiosta voi lievittää vihamielisyyttä. Ja jos ette tunne vihamielisyyttä, mainokset saavat sitä aikaan." Todellisuudessa Hitchcockilla ei ollut mitään televisiota vastaan. Televisiohan oli tuonut murhat koteihin, minne ne kuuluvatkin. Hitchcockin TV-repliikit kirjoittivat aivan muut, mutta hänen eleetön ja niukka esiintymisensä teki niistä taidetta.
Hitchcockin joulukirjeissä ei ikinä ollut kirjainta L. Ne jotka tajusivat vitsin, eivät mielellään halunneet paljastaa muille, mitä se tarkoitti. (No el).
Hitchockin tarinankerronnassa pääroolia esitti tekniikka, jolle hän antoi nimen MacGuffen, jota siitä alkaen on kaikkien muiden toimesta kutsuttu nimellä McGuffin. Kyseessä on esine, esimerkiksi matkatavaralokeron avain, josta kamppaillaan ja jonka joutuminen vääriin käsiin saa aikaan dramaattisia seurauksia. 1939 Columbian Yliopiston luennolla Hitchcock selitti, mistä nimi tulee. Skotti matkusti junassa ja kertoi matkustajille, että hänellä on MacGuffen, vekotin jota käytetään pyydystämään leijonia Ylämaalla.
"Ylämaalla ei ole leijonia", huomautti matkustaja.
"No siinä tapauksessa tämä vekotin ei ole MacGuffen." vastasi skotti.
Kroonisen ylipainoinen Hitchcock arvosti suuresti hyvää ruokaa. Kertana muutamana hän sai kutsun illallisille, joiden gourmet-annokset olivat Hitchcockin kannalta surkuteltavan mitättömiä. Hitchcock teki lähtöä ärsyyntyneenä ja nälkäisenä, kun illallisten emäntä toivotti "toivottavasti saamme pian illastaa taas yhdessä." "Kaikin mokomin!" riemastui Hitchcock. "Aloitetaan heti!"
Hitchcockin vaimo valmisti kohokasta. Alfred katseli tarkasti kuinka vaimo laittoi paistoksen uuniin. Kohokkaan valmistuessa tulee välttää kovia ääniä ja tärähdyksiä, koska ne saisivat paistoksen lässähtämään. Niinpä Hitchcockin hermot olivat pian mennyttä hänen joutuessaan kuiskailemaan "Mitä nyt tapahtuu?", "Onko se kohta valmis?". Lopulta rouva Hitchcock avasi uunin ja otti esiin täydellisen kohokkaan. Hermoraunio Hitchcock istuutui alas pyyhkimään hikeä ja ilmoitti lujasti "Ei enää yhtäkään kohokasta ennen kuin saamme uunin, jossa on lasiovi! En kestä tätä jännitystä!"
"Pelkään munia", tunnusti jännityksen mestari rehellisyyden puuskassaan. "Ei, en pelkää, tunnen vastenmielisyyttä niitä kohtaan. Valkoinen pyöreä olio jossa ei ole reikiä… oletteko ikinä nähneet mitään vastenmielisempää kuin munankeltuainen, joka rikkoutuu ja valuttaa sitä keltaista mäihäänsä? Veri on hauskaa, punaista. Mutta keltuainen on inhottavaa, keltaista. En ole ikinä pystynyt maistamaan sitä."
USA:n elokuva-akatemian sinnikkäästi palkinnotta jättämä Hitchcock sai lopulta kunnia-Oscarin 1967. Tyylilleen sopivasti hän ylenkatsoi amerikkalaismallista ylitsevuotavuutta ja piti kaikkien aikojen lyhyimmän kiitospuheen: "Kiitos". Hän kuoli munuaisten vajaatoimintaan kotonaan Los Angelesissa huhtikuussa 1980.
-------------------------------------------------------------------------------------
Vaarallinen Romanssi trailer:
Psycho trailer:
Linnut trailer:
Vertigo trailer:
Mutta kuka murhasi Harryn? trailer:
Köysi trailer:
Mies joka tiesi liikaa tailer:
Takaikkuna trailer:
Alfred Hitchcockin cameot:
-------------------------------------------------------------------------------------
Sir Alfred Joseph Hitchcock (13. elokuuta 1899 Lontoo, Englanti – 29. huhtikuuta 1980 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) oli brittiläinen elokuvaohjaaja. 1940-luvun alussa hän siirtyi Hollywoodiin, jossa teki merkittävimmät elokuvansa.
Hitchcockia pidetään jännityselokuvan mestarina, jonka juonenkuljetus oli taidokasta. Hänen katsottiin olleen aikansa muodikkaimpia ja kokeilunhaluisimpia elokuvantekijöitä. Hän ohjasi useita klassikkomaineen saaneita elokuvia, joiden tunnuspiirre on musta huumori. Hitchcockin saavutukset tunnustettiin jo hänen elinaikanaan. Hän ei kuitenkaan koskaan voittanut parhaan ohjaajan Oscar-palkintoa, vaikka olikin ehdolla viisi kertaa.
Hitchcockille myönnettiin kunnia-Oscar-palkinto elämäntyöstään vuonna 1967. Vastaanottaessaan palkintoaan Oscar-gaalassa hän teki eräänlaisen ennätyksen kaikkien aikojen lyhyimmällä palkintopuheella sanomalla vain: "Kiitos."Sisällysluettelo [piilota]
Nuoruus ja uran alku
Alfred Hitchcock syntyi Lontoon Leytonstonessa nuorimpana William ja Emma Jane Hitchcockin kolmesta lapsesta. Isällä oli ruokatavarakauppa Covent Gardenissa. Irlantilaista sukujuurta ollut perhe oli uskonnoltaan katolinen.
Hitchcock kuvasi lapsuuttaan suljetuksi ja yksinäiseksi. Hän kertoi usein lapsuudestaan tarinaa, kuinka hänen ollessaan noin viisivuotias isä rankaisi häntä jostakin pahanteosta lähettämällä paikalliselle poliisiasemalle paperilapun kanssa. Asemalla päivystävä poliisi luki lapun ja lukitsi Alfredin vähäksi aikaa selliin. Tapauksesta juonsi alkunsa Hitchockin jopa aikuisiälle saakka tuntema pelko poliiseja kohtaan, minkä hän kuitenkin käänsi voitokseen käyttämällä sitä elokuvissaan jännityselementtinä.
Yhdeksänvuotiaana Hitchcock lähetettiin jesuiittojen ylläpitämään katoliseen sisäoppilaitokseen, jossa vallitsi ankara kuri. Isänsä kuolinvuonna 1914, 14-vuotias Alfred jätti sisäoppilaitoksen ja hankki itselleen ammatin. Hän ryhtyi opiskelemaan konepiirtäjäksi ja sai lyhyen koulutuksen jälkeen työpaikan sähkökaapelia valmistavassa W. T. Henley Telegraph Companyssä. Työskenneltyään ensin teknisenä piirtäjänä hän sai pian ylennyksen mainosmieheksi, tehtävänään suunnitella yhtiön mainosten tekstit ja ulkoasu.
Hitchcockin intohimo olivat kuitenkin elokuvat. Vuodesta 1920 hän työskenteli Islingtonin elokuvastudioilla mykkäelokuvien välitekstien graafisena suunnittelijana, ensin elokuvayhtiö Famous Players-Laskyn ja sitten Gainsborough Picturesin palveluksessa. Hänelle uskottiin yhä vaativampia tehtäviä, ensin käsikirjoittajana ja sitten apulaisohjaajana vuonna 1923, kun hänen kirjoittamansa Woman to Woman kuvattiin.
Islingtonin studioilla Hitchcock myös tapasi tulevan vaimonsa, leikkaaja-kuvaussihteeri Alma Revillen. Pariskunta vihittiin 1926 ja he saivat yhden lapsen, vuonna 1928 syntyneen Patricia Hitchcockin. Alma Hitchcockista tuli korvaamaton taustahahmo jokaisen myöhemmän Hitchcock-elokuvan tuotannossa.
Mykkäelokuvien aikaan Saksa oli johtava valmistusmaa, eikä elokuvilla mykkinä ollut kielimuuria, joten ei ole outoa, että Hitchcock lähti UFAn studioille Berliiniin kokeilemaan siipiään ohjaamisessa. Hän oli hyvin vaikuttunut saksalaisista ekspressionisteista, joista erityisesti arvosti Fritz Langia.
Ura
Saksa ja Iso-Britannia
Vuonna 1922 Hitchcock ohjasi Number 13 -jännityselokuvan joka julkaistiin vasta vuosia myöhemmin, Hitchcockin noustua maineeseen.
Vuonna 1925 Hitchcock ohjasi Saksassa debyyttielokuvansa. The Pleasure Garden pohjautui Oliver Sandysin romaaniin, mutta draamaelokuva osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi ja julkaistiin Britanniassa vasta, kun The Lodger oli noussut hitiksi.
Seuraavaksi valmistui The Mountain Eagle -draamaelokuva, jonka kaikki kopiot ovat nyttemmin kadonneet. Kyseisten elokuvien laatuun heijastui niiden mahdollisimman pieni budjetti.
Hitchcockin kolmas elokuva The Lodger on noussut klassikoksi. Kertomusta viattomasta miehestä, jota syytetään sarjamurhasta, pidetään yleisesti hänen ensimmäisenä merkittävänä työnään. Hitchcock käytti "väärän miehen" teemaa lukuisissa myöhemmissä elokuvissaan.
Hollywood
1930-luvun lopulla Hitchcock oli vakiinnuttanut asemansa Britannian johtavana elokuvaohjaajana. Britannian elokuvateollisuus oli pääasiassa amerikkalaisrahoitteista, ja Hitchcockin haluttiin siirtyvän Hollywoodiin. Tuottaja David O. Selznick kutsui hänet Yhdysvaltoihin vuonna 1939. Hän viimeisteli siellä jo aloittamansa elokuvan Rebekka (1940), jonka tapahtumat sijoittuvat Englantiin. Hitchcock sai maineensa ansiosta päärooleihin arvostetut näyttelijät, Joan Fontainen ja Laurence Olivierin. Elokuvaa pidetään yhtenä Hitchcockin parhaista, ja se sisältyy myös The Internet Movie Databasen Top 250 -listalle. Rebekka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta ja voitti palkinnoista kaksi. Hitchcock sai parhaan ohjaajan ehdokkuuden. Samana vuonna valmistunut Ulkomaan kirjeenvaihtaja sai sekin kuusi ehdokkuutta.
Sota-ajan elokuvien aiheena oli usein vakoilu tai sabotaasi, kuten Hitchcockin Viidennen kolonnan miehessä (1942). Hitchcockin tämän kauden elokuvista kenties muistetuin on Notorious - kohtalon avain (1946), jonka pääosissa esiintyivät ohjaajan luottonäyttelijät Ingrid Bergman ja Cary Grant.
Hitchcockin oma suosikki oli Epäilyksen varjo (1943). Elokuvassa ikuistui Santa Rosan pikkukaupungin nykyään menetetty idylli jälkipolville, sillä se kuvattiin melkein kokonaisuudessaan studion ulkopuolella aidossa miljöössä. Pääosan kaksijakoista persoonaa näytteli Joseph Cotten. Film-noir-klassikko sai yhden Oscar-ehdokkuuden. Köysi (1948) oli Hitchcockin ensimmäinen värielokuva. Se oli myös ensimmäinen hänen ja James Stewartin neljästä yhteisestä elokuvasta.
1950-luku
Hitchcockin uran huipentumana pidetään 1950-luvun loppua. Kautta leimaavat erityisesti pitkät työsuhteet Grace Kellyn, Cary Grantin ja James Stewartin kanssa. Hitchcock käytti useissa tämän kauden elokuvissaan taustana tunnettuja maamerkkejä, kuten Thomas Jefferson Memorialia (Muukalaisia junassa), Royal Albert Hallia (Mies joka tiesi liikaa), Golden Gate -siltaa (Vertigo – punainen kyynel) ja Mount Rushmoren monumenttia (Vaarallinen romanssi).
Vertigoa (1958) pidetään yleisesti Hitchcockin parhaimpana elokuvana. Varsinkin restauroituna väitteeseen on helppo yhtyä. Elokuva on samalla varsinainen San Franciscon kaupungin perinnedokumentti. Elokuva ei kuitenkaan ilmestyessään ollut yleisömenestys.
Mies joka tiesi liikaa (1956) on Hitchcockin värillinen uudelleenfilmatisointi omasta elokuvastaan (1934). Siitä jäi elämään Doris Dayn esittämä hitti Que Será, Será. Lopun kliimaksi klassisessa konsertissa on jännityksen mestarin parhaimpia.
Kolmiodraama Täydellinen rikos (1954) on ensimmäinen kolmesta Hitchcock-elokuvasta, joiden pääosassa esiintyy Grace Kelly. Filmi kuvattiin studion painostuksesta ajan muotioikkuna kolmiulotteisella Naturalvision 3D -tekniikalla, joka vaati kaksi projektoria. Järjestelmän monimutkaisuuden takia ensi-illan jälkeiset teatterilevitykset ovat tavallisesti olleet kaksiulotteisia.
Takaikkuna (1954) tapahtuu yhdessä huoneessa. Se paralloituu jännällä tavalla Köyden kanssa - sama näyttelijä, kuvattu staattisesti studiossa ja dialogilla suuri merkitys. Kertomus naapureitaan kaukoputkella vakoilevasta valokuvaajasta voitti puolelleen niin yleisön kuin kriitikot. Päärooleissa olivat ohjaajan vakiokasvot James Stewart ja Grace Kelly.
Ranskan Rivieralla kuvattu Varkaitten paratiisi (1955) on taas melkein kuin matkailumainos ja kuvastaa hyvin aikaansa massaturismin aattona. Elokuvassa Grace Kellyn esittämä amerikkalainen turisti kaahaa mäkisessä maastossa urheiluautolla, aivan kuin ennakoiden tulevaa kohtaloa samoissa maisemissa kolme vuosikymmentä myöhemmin. Vaarallinen romanssi (1959) päätti Hitchockin yhteistyön Cary Grantin kanssa. Elokuvassa päähenkilöllä on kuuluisa kohtaaminen lentokoneen kanssa maissipellolla jossakin USA:n Keski-lännessä. Seikkailuntäyteistä jännityselokuvaa pidetään yhtenä molempien parhaista.
1960-luku
Vuosien myötä Hitchcock hioi tyylinsä melkoiseen täydellisyyteen. Hänestä onkin sanottu, että hän kuvasi saman elokuvan uudelleen ja uudelleen. "Self-plagiarism is style" (itsensä plagiointi on tyylikästä), hän sanoi eräässä haastattelussa. 60-luvulle tultaessa uusien kuvausmetodien myötä Hitchcockin voidaan sanoa jääneen vanhanaikaiseksi. Hän ei esimerkiksi halunnut yleensä tehdä kuvauksia studion (soundstage) ulkopuolella (on location). Hän halusi kontrolloida valaistusta ja ääntä tavalla, joka ei onnistunut hänen mielestään ulko-oloissa.
Vielä 1960-luvun alussa Hitchcock ylsi parhaiden ohjaustensa tasolle elokuvissa Psyko (1960) ja Linnut (1963), jota pidetään biologisen kauhun avainteoksena. Psykon murhaava kylpyammekohtaus on elokuvahistorian järkyttävimpiä, ei vähiten musiikkinsa ansiosta. Linnuissa ei ollut varsinaista musiikkia lainkaan, vain jännitystä tihentävä äänimaisema. Soundtrack olikin Hitchcockille melkein yhtä tärkeällä sijalla kuin filmattu materiaali. Bernard Herrmann vastasi useimpien 50 - 60-lukujen klassikoiden musiikista aina Marnieen asti.
Marniessa (1964) Hitchcock käytti pääosassa Sean Connerya, joka oli Bond-elokuvien ansiosta aikakauden kuumin nimi. Elokuvassa on aikanaan kohahduttanut kohtaus laivalla, jossa Conneryn esittämä Mark Rutland raiskaa frigidin nuorikkonsa. Elokuvassa sovelletaan myös freudilaista psykoanalyysiä Marnien menneisyydestä johtuvissa mielenterveysongelmissa, mitä monet aikalaiset pitivät pinnallisena ja naurettavana. Marnien myötä Hitchcock jätti jäähyväiset kahdelle tuotantoryhmäänsä pitkään kuuluneelle henkilölle - George Tomasinille ja Bob Burksille, jotka kuolivat vähän elokuvan valmistumisen jälkeen. Myöhemmin osoittautui myös, että Marnie jäi säveltäjä Bernard Herrmannin viimeiseksi Hitchcockin kanssa.
Revitty esirippu (1966) ja Topaz (1969) olivat kylmän sodan kaudelle tyypillisiä agenttitarinoita, eivätkä ne saavuttaneet ilmestyessään suurtakaan suosiota. Väitettiin, että Hitchcock oli hukannut otteensa, mutta varsinkin François Truffaut:n ylistävän arvion myötä (The Cinema According to Alfred Hitchcock, 1967) jälkipolvet ovat tunnustaneet Hitchcockin myöhäiskauden elokuvien arvon. Hitchcock oli jo saanut kaupallisten markkinoiden tunnustuksen, mutta Truffaut'n arvio toi hänelle taiteilijayhteisön arvostuksen.
1970-luku
Alfred Hitchcock palasi juurilleen Englantiin vuonna 1972 elokuvalla Frenzy, joka palautti hänen luomisvoimansa vielä kerran kukoistukseensa. Elokuvassa on melko makaaberi raiskauskohtaus ja paljasta pintaa, mikä oli Hitchcockilta ennennäkemätöntä. Filmissä tulee hyvin esille myös Hitchcockin mieltymys ruoanlaittoon ja ruokailuun - tietysti hirtehisen huumorin sävyttämällä tavalla. Hänen viimeiseksi jäänyt elokuvansa, Yhdysvalloissa ohjattu komediallinen trilleri Perintö, valmistui 1976.
Hitchcock oli ollut viimeisten elokuviensa aikana jo sairas (hänellä oli mm. sydämentahdistin). Seuraavaa elokuvaa varten oli käsikirjoitus valmiina, mutta Hitchcock ilmoitti studionsa ja filmiryhmänsä tyrmistykseksi jäävänsä eläkkeelle. Hän kuoli munuaisten vajaatoimintaan 29. huhtikuuta 1980 Los Angelesin kodissaan. Kuningatar Elizabeth II oli saman vuoden alussa myöntänyt hänelle aatelisarvon, jota hän ei ehtinyt ottaa virallisesti vastaan.
Hitchcock televisiossa
50-luvulta alkaen Hitchcock oli tehnyt ohjauksia televisioon (Alfred Hitchcock esittää -sarja), jota hän jatkoi menestyksekkäästi vielä 60-luvulla (lopulta vain brändinä, muut tekivät kuvaukset). Hitchcockilla oli osuva mielipide asiasta: "Television has brought back murder into the home - where it belongs" (televisio on palauttanut murhat takaisin kotiin, jonne ne kuuluvatkin). Televisioesiintymiset tekivät hänen olemuksestaan kaikkien tunteman hahmon, jota hän älykkäästi tuotteisti viimeisellä vuosikymmenellään jopa kirjasarjoiksi asti (Kolme etsivää -dekkarisarja).
Hitchcockin käyttämiä näyttelijöitä
Monissa Hitchcockin elokuvissa on romanttinen sivujuoni. Hänen elokuviensa naishahmot ovat usein mystisiä vaaleaverikköjä. Kun Grace Kelly vetäytyi Hollywoodista Monacoon, Hitchcock palkkasi naispääosiin Tippi Hedrenin, Kim Novakin, Janet Leighin ja Eva Marie Saintin.
Hitchcockin vakionäyttelijöitä olivat Kellyn lisäksi Ingrid Bergman, James Stewart ja Cary Grant. Muita kuuluisia pääroolien esittäjiä olivat Henry Fonda, Montgomery Clift, Sean Connery, Janet Leigh ja Anthony Perkins. Perkinsille hänen roolistaan Psykon Norman Batesina tuli taakka, josta hän ei päässyt irti.
Myöhempinä vuosinaan Hitchcock katsoi paremmaksi työskennellä vielä läpimurtoaan odottavien näyttelijöiden kanssa ajan kohunimien sijasta. On sanottu, että kahnaukset Revityn esiripun miespääosan esittäjän Paul Newmanin kanssa metodinäyttelemisen takia olisi yksi syy tähän. Toinen syy lienee ollut Hitchcockin halu karsia budjettia käyttämällä halvempia näyttelijöitä (mutta ei huonompia).
Hitchcockin on sanottu kohdelleen näyttelijöitään tylysti. Haastatteluissa hän sanoi, että näyttelijöitä tulee ohjata kuin karjaa laitumella. Monet hänen näyttelijöistään pitivät itseään suuren ohjaajan oppipoikina. Hitchcock vaati molemminpuolista kunnioitusta eikä antanut näyttelijöiden puuttua ohjaukseen. Kuvausvaiheessa Hitchcockin elokuva oli jo valmis, se vain täytyi "pistää purkkiin". Kaikki oli huolellisesti valmisteltu storyboardissa. Hitchcock pitikin kuvausvaihetta äärimmäisen tylsänä, hänhän oli jo "nähnyt" elokuvansa.
Useimmissa elokuvissaan Hitchcock näyttäytyy lyhyesti alussa ns. cameo-roolissa. Nykyohjaajista samaa perinnettä on jatkanut esimerkiksi Quentin Tarantino ja M. Night Shyamalan.
Filmografia
Hollywood-elokuvat
Family Plot (Perintö) (1976)
Frenzy (Frenzy - solmiokuristaja) (1972)
Topaz (1969)
Torn Curtain (Revitty esirippu) (1966)
Marnie (Marnie - vaarallisella tiellä) (1964)
The Birds (Linnut) (1963)
Psycho (Psyko) (1960)
North by Northwest (Vaarallinen romanssi) (1959)
Vertigo (Vertigo – punainen kyynel) (1958)
The Wrong Man (Väärä mies) (1956)
The Man Who Knew Too Much (Mies joka tiesi liikaa) (1956) Uudelleenfilmatisointi
The Trouble with Harry (Mutta kuka murhasi Harryn?) (1955)
To Catch a Thief (Varkaitten paratiisi) (1955)
Rear Window (Takaikkuna) (1954)
Dial M for Murder (Täydellinen rikos) (1954)
I Confess (Minä tunnustan) (1953)
Strangers on a Train (Muukalaisia junassa) (1951)
Stage Fright (Esirippu laskee) (1950)
Under Capricorn (Kauriin merkeissä) (1949)
Rope (Köysi) (1948) Hitchcockin ensimmäinen värielokuva
The Paradine Case (Kaksi pisaraa viiniä) (1947)
Notorious (Notorious – kohtalon avain) (1946)
Spellbound (Noiduttu) (1945)
Lifeboat (Pelastusvene) (1944)
Aventure malgache (1944)
Bon Voyage (1944)
Shadow of a Doubt (Epäilyksen varjo) (1943)
Saboteur (Viidennen kolonnan mies) (1942)
Suspicion (Vaarallisia valheita) (1941)
Mr. & Mrs. Smith (Herra ja rouva Smith) (1941)
Foreign Correspondent (Ulkomaankirjeenvaihtaja) (1940)
Rebecca (Rebekka) (1940) Hitchcockin ensimmäinen Hollywood-elokuva
Englannissa tehdyt elokuvat
Äänielokuvat
Jamaica Inn (Jamaica Innin merirosvot) (1939)
The Lady Vanishes (Nainen katoaa) (1938)
Young and Innocent (Nuori ja viaton) (1937)
Sabotage (Sabotaasi) (1936)
Secret Agent (Salainen asiamies) (1936)
The 39 Steps (39 askelta) (1935)
The Man Who Knew Too Much (Mies joka tiesi liikaa) (1934)
Waltzes from Vienna (1933)
Number Seventeen (Talo numero 17) (1932)
Rich and Strange (Rikkauden huuma) (1931)
Mary (1931)
The Skin Game (1931)
Murder! (Epäiltynä murhasta) (1930)
Juno and the Paycock (Juno ja riikinkukko) (1930)
An Elastic Affair (1930)
Elstree Calling (1930)
The Manxman (Man-saaren tuomari) (1929)
Blackmail (Puhtauden lunnaat) (1929) Ääniversio Blackmailista
Mykkäelokuvat
Blackmail (1929)
The Farmer's Wife (Farmarin naimakauppa) (1928)
Easy Virtue (Kevytkenkäinen) (1928)
Champagne (1928)
Downhill (1927)
The Ring (Kehä) (1927/I)
The Lodger (Vuokralainen) (1927)
The Mountain Eagle (1926)
The Pleasure Garden (Huvipuisto) (1925)
Number 13 (1922) (keskeneräinen)
Hitchcock 100 v
Lontoon East Endissä vuonna 1899 syntynyt Alfred Joseph Hitchcock aloitti elokuvauransa suunnittelemalla dialogikortteja Paramount Famous Players-Lasky -yhtiön mykkäelokuviin. Amerikkalaisstudion menestys Englannissa jäi kuitenkin laihaksi, joten Lontoon Islingtonissa sijainneet tilat päätyivät lopulta brittituottajien haltuun. Tekstiosaston päälliköksi edennyt nuori Hitchcock sai paikan apulaisohjaajana.
Amerikkalaisstudion leivissä työskentely jätti jälkensä ohjaajanalkuun, joka vuonna 1925 sai tuottaja Michael Balconilta mahdollisuuden ensimmäisen oman elokuvan ohjaamiseen. Balcon havaitsi nuorukaisen kyvyt sekä omintakeisen tyylin, joka muistutti enemmän amerikkalaista kuin eurooppalaista elokuvakerrontaa. Vuonna 1928 valmistui Alfred Hitchcockin ensimmäinen äänielokuva Puhtauden lunnaat (Blackmail). Saksalaisnäyttelijätär Anny Ondra esittää nuorta naista, joka riideltyään ensin poliisi-sulhasensa kanssa on joutua toisen miehen raiskaamaksi. Pelastaakseen itsensä hän tappaa ahdistelijan. Kun rikosta tutkiva sulhanen pyrkii salaamaan morsiamensa osallisuuden, astuu kuvaan mukaan kiristäjä.
Mies joka tiesi liikaa (The Man Who Knew Too Much) vuodelta 1934 muodostui ohjaajan brittikauden suurimmaksi menestykseksi. Teos oli suosittu myös Yhdysvalloissa, mikä ehkä osaltaan rohkaisi Hitchcockia tarttumaan samaan aiheeseen uudemman kerran vuonna 1956. Alkuperäisversion tapahtumat sijoittuvat Marokon sijasta Sveitsiin, missä brittipariskunta pääsee tahtomattaan ovelan salamurhasuunnitelman jäljille. Kuten 22 vuotta myöhemmässä uusintaversiossa, tapahtumat huipentuvat Lontoon Albert Halliin. Pääosissa nähdään mm. Pierre Fresnay ja ensimmäisen brittiroolinsa tehnyt Peter Lorre.
Vuotta myöhemmin valmistunut 39 askelta (The 39 Steps) perustuu John Buchanin romaaniin. Robert Donat tulkitsee tyypillistä Hitchcock-sankaria, väärään aikaan väärään paikkaan sattunutta viatonta, joka huomaa joutuvansa pakenemaan henkensä edestä. 39 askelta on nopeiden, jännityksentäyteisten siirtymien juhlaa; juonen loogisuus ei ole enää itseisarvo, vaan teoksen pääpaino siirtyy henkeäsalpaavien kohtausten rakentamiseen.
Sabotaasin (Sabotage, 1936) taustalta löytyy myös kirjallinen lähde, Joseph Conradin romaani The Secret Agent. Oscar Homolka esittää sabotööriä ja Sylvia Sidney hänen pahaa-aavistamatonta vaimoaan trillerissä, jonka avainkohtaukset (elokuvan alku, ruokailukohtaus) kuuluvat Hitchcockin huikeimpiin taidonnäytteisiin. Nuoria ja syyttömiä (Young and Innocent, 1937) on 'takaa-ajotarina hyvin nuorten ihmisten näkökulmasta'. Syyttömän miehen ainoa mahdollisuus selviytyä murhasyytteestä on löytää oikea syyllinen - mies, jonka silmät nykivät.
Vuonna 1938 valmistunut, Sidney Gilliatin ja Frank Lauderin erinomaiseen käsikirjoitukseen pohjautuva Nainen katoaa (The Lady Vanishes) oli Alfred Hitchcockin toiseksi viimeinen elokuva ennen hänen siirtymistään Yhdysvaltoihin. Nuori englantilaisturisti Iris (Margaret Lockwood) tutustuu junassa vanhaan naiseen, neiti Froyhin (verraton Dame May Whitty), joka salaperäisesti katoaa matkan aikana. Kanssamatkustajien kieltäessä koskaan edes nähneensä vanhusta Iris alkaa epäillä omaa järjenjuoksuaan, kunnes charmikas muusikko (Michael Redgrave) viimein uskoo tytön tarinan.
Alfred Hitchcock siirtyi Amerikkaan tarkoituksenaan ohjata Titanicin uppoamisesta kertova elokuva. Kutsun lähettäneen David O. Selznickin suunnitelmat olivat kuitenkin muuttuneet, ja Titanic vaihtui Rebekaksi (1940). Vielä samana vuonna syntyi Ulkomaankirjeenvaihtaja (Foreign Correspondent), jonka pääosaan 'Hitch' havitteli Gary Cooperia. Cooper kieltäytyi -päätös, jota tähti myöhemmin katui - ja pääosaan kiinnitettiin Joel McCrea. Ulkomaankirjeenvaihtaja on paitsi vahva kannanotto amerikkalaisten toiseen maailmansotaan mukaantulon puolesta, myös erinomainen esimerkki Hitchcockin tavasta muokata miljööstä yksi tarinan merkittävimmistä tekijöistä: hollantilaismaisemat tuulimyllyineen ja sateenvarjoineen tuovat juonenkäänteisiin kekseliästä dramatiikkaa.
Notorious - kohtalon avain (Notorious, 1946), jota Francois Truffaut on luonnehtinut "jännityksen mestarin" parhaaksi mustavalkoelokuvaksi ja kaikkein 'olennaisimmaksi Hitchcock -elokuvaksi', on ohjaajan omasta mielestä "yksinkertaisesti vain rakkaustarina". Triangelidraamaa, johon kuuluvat natsivakoojan tytärtä esittävä Ingrid Bergman, FBI-agenttina tyylittelevä Cary Grant ja natsikosijaa näyttelevä Claude Rains, ei silti missään nimessä voi vähätellä. Notorious on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas romanttinen trilleri ja psykologinen draama.
Vaarallinen romanssi
Vuonna 1953 valmistunut Täydellinen rikos (Dial M for Murder) on viime aikoina ollut ajankohtainen tuoreen uusintaversionsa myötä. Alkuperäinen on silti aina alkuperäinen, eikä vähiten siitä syystä, että ohjaaja viimein löysi ylivertaisen naistähtensä, viileän elegantin Grace Kellyn. Jos 39 askelta on eräänlainen Hitchcockin brittikauden yhteenveto, voidaan samaa sanoa Vaarallisesta romanssista (North By Northwest, 1959) ohjaajan amerikkalaisten elokuvien osalta. Vaarallinen romanssi on myös yksi Cary Grantin loisteliaimmista roolitöistä - siitäkin huolimatta, että tähti ei omien sanojensa mukaan aluksi ymmärtänyt käsikirjoituksesta hölkäsen pölähtävää.
Psyko
Uusi vuosikymmen, 1960-luku, on tuskin kenenkään ohjaajan uralla auennut yhtä vakuuttavasti kuin maestro Hitchcockilla. Psyko (Psycho, 1960) on jo suunnattu uudelle katsojasukupolvelle, joka innokkaasti otti omakseen tämän modernin kauhuelokuvan uranuurtajan. Ei liene liioiteltua väittää, ettei suihkussa käyminen ole Psykon kokeneille enää koskaan ollut aivan ongelmatonta… Linnut (Birds, 1963) oli ohjaajan seuraava elokuva huikean Psyko-menestyksen jälkeen. Kuvaus tavallisten siivekkäiden silmittömistä hyökkäyksistä on kiehtovaa fantasiaa, jonka vatsanpohjaa kutkuttava piinallisuus syntyy odotuksen painostavasta tunnelmasta. Painostavuus syntyy osaltaan musiikin poissaolosta; ääniraidalla kuullaan ainoastaan ääniä, siipien havinaa jne. Heti Lintujen jälkeen syntynyt Marnie vaarallisella tiellä (Marnie, 1964) kiehtoi Hitchcockia fetisismi/psykoanalyysi -tematiikallaan: Marnie (Tippi Hedren, joka nähtiin jo Linnuissa) kompensoi frigiditeettiään kleptomanialla, kun taas hänen uhrikseen joutunut suuren yhtiön pomo (Sean Connery) kiinnostuu viehkeästä varkaasta nimenomaan tämän tekemän rikoksen takia.
Huhtikuussa 1980 kuolleen Alfred Hitchcockin 53. ja viimeinen elokuva, Perintö (Family Plot) syntyi vuonna 1976. Perintö ei luonnollisesti enää yllä ohjaajan legendaarisimman luomiskauden sfääreihin, mutta kyseessä on yhtäkaikki valloittava teos. Ohjaaja itse luonnehti 'joutsenlauluaan' komediatrilleriksi, jossa rikolliset ovat melkoisia tylsimyksiä (toisin kuin on ehkä haluttu ajatella), ja ns. tavalliset ihmiset kaikkea muuta kuin arkipäiväisiä.
Hitchcockin kaupungit
Urbaani ympäristö ja sen kehityksen mukanaan tuomat muutokset ovat kiehtoneet elokuvantekijöitä vuosisadan alkukymmeniltä saakka. Moni elokuvan merkkiteos on luonut kaupunkikuvallisia arkkityyppejä, jotka sittemmin ovat eläneet omaa elämäänsä vaikuttaakseen niin myöhempien aikojen elokuviin kuin itse arkkitehtuuriinkin. Esimerkiksi Fritz Langin varhaisteosten Metropolis (1926) ja M - Kaupunki etsii murhaajaa (1931) käsitys modernista suurkaupungista sykkivänä teknis-byrokraattisena koneistona johtaa suoraan Blade Runnerin apokalyptiseen Los Angelesiin - kaupunkimalliin, joka tahtoen tai tahtomattaan on alkanut toteuttaa itseään nykypäivän urbaaniviidakoissa. Elokuvien luomat tilalliset arkkityypit ovat vaikuttaneet myös tapaamme assosioida tunnetiloja rakennettuun ympäristöön. Voisiko kukaan meistä astua Alfred Hitchcockin Psyko-elokuvassaan maalaamaa Norman Batesin taloa muistuttavaan rakennukseen tuntematta epämiellyttäviä väristyksiä vatsanpohjassa?
Frenzy - solmiokuristaja
Jännityksen mestari Alfred Hitchcock (1899-1980) käytti vuosien 1925-76 välille osuneen ohjaajanuransa aikana kaupunkikuvaa ja tilaa elokuviensa oleellisena jännitystä luovana elementtinä. Ohjaajan uran käännekohdassa, ensimmäisessä brittiläisessä äänifilmissä Puhtauden lunnaat (1929), Hitchcockin taiteellinen kotikaupunki Lontoo näyttäytyy kaksiulotteisena kulissina, tapahtumien kyynisenä sivustakatsojana. Lontoo on hiljainen kaupunki, joka passiivisena seuraa, mitä tapahtuu tiukkana rajapintana kuvatun katuja reunustavan julkisivupinnan takana. Itse tarinaan, itsepuolustukseksi tehtyyn tappoon ja sen selvittelyyn, osallistuvien henkilöiden lisäksi muut kuvassa kulkijat jäävät liikkeeseen pakotetuiksi hahmoiksi, jotka ovat kykenemättömiä poikkeamaan reitiltään. Elokuvassa näkyy monia Hitchcockille sittemmin tärkeiksi muodostuneita tilallisia elementtejä, kuten portaat, peilit ja edellä mainittu tiukka, välitilaton rajapinta julkisen ja yksityisen välillä. Elokuvan finaali tapahtuu British Museumissa, joka on siten ensimmäinen kuuluisista julkisista tiloista, joiden anonymiteettia ja salaperäistä kääntöpuolta ohjaaja käyttää jännitteen luomiseen. Julkisessa tilassa on aina jotain salattua.
Mies joka tiesi liikaa (1934) on kidnappaustarina, jonka Hitchcockin myöhemmin versioi Hollywoodissakin. Elokuva on teemaltaan ohjaajalleen tyypillinen selviytymistarina, jossa sivullinen joutuu tapahtumien saamien käänteiden johdosta selvittämään rikoksen. Lontoo esitetään elokuvassa uhkaavana ja synkkänä paikkana, joka arvaamattomuudessaan on aina valmiina nielaisemaan pahaa-aavistamattoman kulkijan. Huonetilat rajautuvat valon ja varjon rytmittämiksi torsoiksi, jotka ovat selvästi alisteisia hämäräperäiselle, jopa pahantahtoiselle kaupunkikuvalle. Julkisten tilojen sarjassaan Hitchcock esittelee Albert Hallin.
Uhkaavan suursodan varjossa tapahtuva Ulkomaankirjeenvaihtaja (1940) kertoo kansainvälisten juonittelujen pauloihin joutuvasta amerikkalaisesta reportterista. Juoni kuljettaa päähenkilöä Lontoosta Amsterdamiin ja takaisin. Etenkin Hollannin jaksoissa on ympäristön kuvauksessa aistittavissa pidättynyttä ja fatalistista myrskyn odotusta. Romanttisen kaunis maalaismaisema tuulimyllyineen muuttuu kosmisen uhkaavaksi, ja myllyn maalauksellinen sisätila huokuu samaa lähes surrealistista ahdistusta kuin 1700-luvun italialaisen graafikon Giovanni Piranesin raunioromanttiset kellariholvistot.
Kanadan Quebeciin sijoittuva eettissävyinen moraliteetti Minä tunnustan (1953) käsittelee katolisen papin omantunnonkysymyksiä. Kuin ikuisten kysymysten allegoriana tapahtumakaupunki näyttäytyy ajattomana klassistyylisenä miljöönä, joka ulkoisesti muistuttaa enemmänkin vanhan mantereen keskiaikaista kylää kuin 50-luvun suurkaupunkia. Lyhyt mutta elokuvalle keskeinen päähenkilön yksinäinen Via Dolorosa pitkin klassista maisemaa päättyy jykevän ja voimaa antavan kivimuurin kupeeseen.
Herrasmiesvarastarinassaan Varkaitten paratiisi (1955) Alfred Hitchcock hyppää urbanismin raja-alueelle, keinotodellisuudessa elävälle Ranskan Rivieralle, jossa tarpeeksi rikkaat käpertyvät toisiinsa teeskennellyn tietämättöminä elämäntapansa ja ympäristönsä epäaitoudesta. Arkipäiväinen kaupunki esitetään tavallisten työtätekeväisten aherruksen kenttänä, joka elää elämäänsä sosieteetin kustannuksella mutta siihen samaistumatta.
Myöhäiskautensa elokuvassa Frenzy - solmiokuristaja (1972) Hitchcock palaa jälleen Lontooseen. Elokuva on 70- lukulaisen moderni dekkari, jossa väärin perustein syytetty joutuu jälleen kerran itseselvittämään rikosta. Ajan hengen mukaan miljöö on alistettu realistiselle kerronnalle. Kaupunki on paitsi neutraali tapahtumapaikka, myös arkipäivän elämää sykkivä organismi, joka vähät piittaa siitä, mitä sen sisällä tapahtuu. Turvapaikan ja uhkan teemat vuorottelevat vapaasti tilasta toiseen, kertomusta ympäröivä arkkitehtuuri on luonteeltaan ulkopuolista.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti