Citizen Lewis

Syntymäaika: 10. huhtikuuta 1930
Syntymäpaikka: Kuopio, Suomi
Pituus: 183 cm
Kuolinaika: 7. syyskuuta 2001
Kuolinpaikka: Kirkkonummi, Suomi
Oikea nimi: Pertti Olavi Pasanen
Merkittävä(t) rooli(t): Spede-ohjelmien keulakuva,
Härski Hartikainen Uuno Turhapuro -elokuvissa
Palkinnot
Palkinnot: Tuottaja-Jussi 1971
Erikois-Venla 1982
Erikois-Venla 1985
Betoni-Jussi 1985
Erikois-Telvis 1994

Pertti Olavi ”Spede” Pasanen (10. huhtikuuta 1930 Kuopio – 7. syyskuuta 2001 Kirkkonummi) oli suosittu viihteentekijä, koomikko, elokuvantekijä, näyttelijä, lauluntekijä ja keksijä. Hänen Uuno Turhapuro -elokuvansa olivat erittäin suosittuja 1980-luvulla. Häntä on sanottu ”viihteen yleismieheksi”. Spedellä on yksi lapsi, tytär Pirre Pasanen.


Lapsuus ja nuoruus

Pertti Olavi Pasanen syntyi 1930 Kuopiossa Kusti ja Helmi Pasasen esikoisena. Hänen isänsä oli metsäteknikko ja toimi paperiyhtiö Ahlströmin piiripäällikkönä. Perheeseen kuului myös Pertin pikkusisko-Virpi ja pikkuveli-Risto.[9] Perhe oli kuopiolaisittain vauraampaa keskiluokkaa. Lempinimi ”Spede” on peräisin jääkiekkokaukalossa saadusta Speedy-nimestä, ja on seurannut Spedeä jo nuorelta iältä.[10]

Pasasen keskeisimmät kiinnostuksen kohteet olivat jo koulupoikana viihde, urheilu, erilaiset pelit ja keksintöjen tekeminen. Hän oli Kuopion lyseon ohjelmallisten illanviettojen eli konventtien päätähti, pelasi innokkaasti jääkiekkoa ja harjoitti kotinsa kellarissa kemiallisia kokeita. Koulumenestys sen sijaan oli huonompaa. Keväällä 1948 hän sai todistukseensa viisi nelosta ja jäi luokalleen, vietettyään kevään pääasiassa rakentamalla omatekoista skootteria romukaupoista löydetyistä osista. Kun hän oli vielä ajautunut välirikkoon useiden opettajiensa kanssa, Pasaset päättivät lähettää hänet toiseen kouluun. Syksyllä 1950 Spede Pasanen siirtyi Iisalmen lyseoon, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi olympiakeväänä 1952. Seuraavan vuoden hän vietti suorittamassa asepalvelustaan ja kotiutui reservin ilmatorjuntavänrikkinä. Vuoden aikana hän ehti myös esiintyä puolustusvoimain viihdytyskiertueella, joka kiersi varuskunnissa sotilaita viihdyttämässä.[8]

Syksyllä 1953 Pasanen muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Opintojen sijasta hän kuitenkin keskittyi osakuntaelämään Savolaisessa osakunnassa, jossa hän toimi yleisenä seremoniamestarina ja juhlien järjestäjänä. Erityisesti Pasasen järjestämät fuksiaiset, uusien opiskelijoiden initiaatiojuhlat, saavuttivat mainetta ympäri yliopistoa ja muita osakuntia. Ylioppilasmaailmassa hän tapasi myös Jukka Virtasen ja Matti Kuuslan, joista kummastakin tuli myöhemmin tärkeitä yhteistyökumppaneita. Fennada-Filmin palveluksessa studioapulaisena työskennellyt Kuusla hankki Spedelle 1954 roolin statistina elokuvassa Laivan kannella. Hänet nähtiin elokuvassa miehenä baarissa.[8]


Yksityiselämä

Pasanen oli aloittanut X-Paroni -elokuvan tuotannon ja etsi siihen sopivaa naista näyttelijäksi. Hän oli esiintymässä Turun mainosyhdistyksen juhlissa maaliskuussa 1964 ja ihastui siellä arpoja myyneeseen Pirjo Vainimäkeen.[1] Vainimäki sai roolin Speden ensimmäisessä omassa elokuvassa ja seuraavana vuonna hänestä tuli rouva Pasanen – häitä vietettiin 14. heinäkuuta 1965.[11] Perheeseen syntyi 31. joulukuuta 1965 tytär, Pirre Päivikki. Vuonna 1981 Pasasten liitosta oli liikkeellä monenlaisia erohuhuja. Pirjo muutti omaan asuntoon, joka sijaitsi Lauttasaaressa lähellä Speden asuntoa. Pirjo kertoi Apu-lehden haastattelussa 1981 avioliiton jatkuvan, vaikka he asuvatkin eri osoitteissa.[12] Virallinen ero astui voimaan vuosien kuluttua.

Vuonna 1983 Spede tapasi Riitta Väisäsen urheiluseura Zoomin matkalla. Oitis hän otti Väisäsen pääosaan seuraavaan elokuvaansa Lentävät luupäät (1984) ja suunnitteli hänelle vielä oman televisio-ohjelman Kymppitonnin (1985–2002). Spede ja Väisänen liikkuivat vuosikausia yhdessä julkisesti erilaisissa ”julkkisten bileissä”. Heidän suhde oli julkinen salaisuus vuosien ajan, kunnes Speden kuoleman jälkeen Väisänen myönsi seurustelun.[13] Heidän suhteensa päättyi 1990-luvun alussa, kun Väisänen alkoi seurustella Erik Mäkkylän kanssa.

Pasanen nimitti yhtiöidensä toimitusjohtajaksi vuoden 1997 Miss Suomi -kilpailun perintöprinsessan Maria Drockilan. Paparazzit seurasivat heitä ja samoihin aikoihin juorulehdet kirjoittivat Pasasen ja Drockilan seurustelevan. Pasanen ei pitänyt siitä, että lehdet kirjoittivat hänestä ilman hänen lupaansa. Hänellä oli muutamien toimittajien kanssa sanaharkkaa, jotka he kokivat uhkailuina.[14]

Spede Pasanen harrasti backgammonia ja menestyi hyvin kansallisella tasolla. Hän voitti Suomen pistepörssin vuonna 1979.[15] Pasanen kirjoitti alkusanat Jaakko Salavan kirjaan Backgammonia opiksi ja huviksi.[16]

Pasanen kuoli 7. syyskuuta 2001 Kirkkonummella golf-kentälle rakkaan harrastuksensa ääreen. Pasanen oli harrastanut golfia pitkään ja vietti viimeiset hetkensä harrastuksensa parissa. Hänen pelitoverinsa olivat kesken pelin havainneet miehessä huonokuntoisuutta ja väsymystä. He veivät Pasasen golf-kentän kahvilan terassille lepäämään. Pian terassille tulon jälkeen hän menehtyi sydänkohtaukseen - saamastaan elvytyksestä huolimatta.[8]

Speden tytär Pirre peri isänsä perinnön lähes kokonaisuudessaan. Pasanen testamenttasi ex-vaimolleen Pirjolle 170 000 euroa.[17] Pasanen oli vuosien 1998–1999 aikana lainannut Maria Drockilalle yhteensä 1 850 000 markkaa 30 vuoden laina-ajalla ilman korkoa.[17] Pasasen 26. heinäkuuta 2000 laatiman testamentin mukaan Drockila saa velat anteeksi siten, että ne mitätöityvät ja raukeavat lopullisesti ja mitätöinnistä seuraava perintövero on maksettava kuolinpesän varoista.[17] Speden tytär Pirre ja Drockila riitelivät perintöveron maksamisesta ja 220 000 markasta, jotka Spede lainasi vielä Drockilalle testamentin teon jälkeen.[17] He saivat riitansa sovittua ennen oikeudenkäyntiä.[18]


Ura

Elokuvanäyttelijä

1950-luvulla Spede Pasasesta tuli Fennada-Filmin vakituinen avustaja. Pasasen serkku olikin elokuvanäyttelijä Veijo Pasanen. Statistintehtävien jälkeen hän sai ensimmäisen merkittävän puheroolinsa Aarne Tarkaksen ”Suomi-westernissä” Villi Pohjola (1955). 1950-luvun aikana Pasanen näytteli sivurooleja useissa komedioissa sekä Fennadan että Suomen Filmiteollisuuden puolella, kuten Tyttö lähtee kasarmiin (1956), Vääpelin kauhu (1957) ja Asessorin naishuolet (1958). Armand Lohikoski otti Pasasen pikkurooleihin kolmeen Pekka ja Pätkä -elokuvaansa: Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957), Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) ja Pekka ja Pätkä Suezilla (1958).[8]

Vuonna 1958 Pasanen sai omalaatuisen roolin: hän esiintyi pääosassa Suomen Kansallisbaletin tulkinnassa Cervantesin Don Quijotesta. Rooliin ei ollut etsitty varsinaista balettitanssijaa, vaan näyttelijää, joka hallitsi pantomiimin ja fyysisen komiikan, ja Pasanen oli tehnyt koe-esiintymisessä vaikutuksen koreografi George Géhen.[8] Don Quijote -baletista tuli Kansallisoopperalle vuoden 1958 suurin yleisömenestys. Produktio vieraili samana vuonna myös Saksassa, mikä oli Pasasen ensimmäinen ulkomaanmatka.[8]

Pasanen lopetti elokuvastatistin työt 1960-luvun alussa ryhtyessään luomaan itsenäistä koomikonuraa ensin radiossa ja sitten elokuvissa ja televisiossa. Mikko Niskasen elokuva Hopeaa rajan takaa (1963) oli merkkipaalu hänen urallaan: viimeinen rooli jonkun muun kuin hänen itsensä tuottamassa elokuvassa, ja samalla ensimmäinen ja viimeinen vakava päärooli.[8]



Radiokoomikko

1950-luvulla Pasanen kirjoitti näyttelemisensä ohessa myös muutamia radiosketsejä Yleisradiolle. Kun yhtiössä 1956 aukeni ajanvietetoimittajan paikka, hän lähetti Yleen työhakemuksen ja mapillisen kirjoittamiaan sketsejä ja hupailuja. Hakemus jäi kuitenkin tuloksettomaksi, sillä virkaan valittiin ajanvietetoimituksen sihteeri ja kokenut viihteenkirjoittaja Aune Ala-Tuuhonen. 1959 yhtiössä vapautui jälleen ajanvietetoimittajan virka, kun suosittu Niilo Tarvajärvi siirtyi television puolelle. Pasanen lähetti uuden hakemuksen, joka oli lähes täysin identtinen edellisen kanssa, ja liitti siihen huomautuksen ”mappini on jo siellä”. Tällä kertaa hän sai paikan.[8]

Pasanen toi radioon mukanaan lyseon konventeissa ja osakuntajuhlissa luomansa tyylin, sekopäisen crazykomedian. Hän piti esikuvinaan amerikkalaisia elokuvakoomikkoja, kuten Bob Hopea, Jerry Lewisiä ja Danny Kayetä, ja halusi tuoda radioon nopean ja terävän amerikkalaisen komediatyylin. Hän oli myös kotonaan elävän yleisön edessä ja juonsi sulavasti suoria lähetyksiä, joita useimmat viihdetoimittajat kammoksuivat. Pasanen aloitti radiouransa juontamalla Tarvajärven entistä ohjelmaa, sunnuntaiaamujen viihdemakasiinia Aamutuimaan, ja ajanvieteosaston päällikön Antero Alpolan mukaan ohjelma muuttui nopeasti ”Speden persoonalliseksi, lähes ilman apujoukkoja toteuttamaksi pölvästelyshowksi”.[8] 1960 lauantai-illan parhaalla ohjelmapaikalla aloitti Pasasen Ruljanssiriihi-viihdeohjelma, jonka jatkoksi syntyi myöhemmin Hupiklubi. Nämä olivat tunnin mittaisia, suorina lähetyksinä toteutettuja viihdeiltamia, joissa yhdisteltiin sketsejä ja musiikkiesityksiä.[8]

Ruljanssiriihessä syntyi myös papukaija G. Pula-ahon hahmo. Pasanen halusi itselleen ohjelmaan vakituisen vastaparin ja kehitti kovanaamaisen papukaijan, joka laukoi totuuksia stadin slangilla. Pula-ahon puhetyylin hän lainasi Ota tai jätä -visailun juontajalta Tauno Rautiaiselta, jonka puhetyyli oli terävää ja slangivoittoista, ja ääninäyttelijäksi hän valitsi Leo Jokelan, joka loi Pula-ahon äänen puhumalla hampaat yhdessä. Speden ja Pula-ahon yhteisistä sketseistä, joissa terävä papukaija halvensi estoitta tyhmää juontajaa, tuli yleisön suosikkeja.[8]

Itsenäinen elokuvantekijä

Spede Pasanen ja Jaakko Pakkasvirta tapasivat toisensa Mikko Niskasen Hopeaa rajan takaa -elokuvan kuvauksissa 1963. Pakkasvirta ja Risto Jarva, kaksi nuorta elokuvantekijää, olivat Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilaskunnan omistaman tuotantoyhtiö Filminorin johtohahmot. Heidän yhteinen esikoiselokuvansa Yö vai päivä (1962) oli tehnyt raskaat tappiot ja vienyt yhtiön konkurssin partaalle. Kun Jarva ja Pakkasvirta tutustuivat radiokoomikkona mainetta niittäneeseen Spedeen, he solmivat tämän kanssa sopimuksen komediaelokuvan tekemisestä, toivoen näin pelastavansa yhtiönsä talouden. Sopimuksen mukaan Filminor huolehtisi elokuvan teknisestä puolesta, Spede hankkisi rahoituksen ja näyttelisi pääosan.[8]

Yhteistyön tuloksena oli komedia X-Paroni (1964), jota pidetään ensimmäisenä ”Spede-elokuvana”. Hyvän menestyksen rohkaisemana Pasanen perusti Filmituotanto Spede Pasanen -nimisen yhtiön ja ryhtyi suunnittelemaan itsenäisesti seuraavaa elokuvaa. Yhteistyökumppaneikseen hän otti vanhan ystävänsä Jukka Virtasen sekä Mainostelevision nuoren ohjaajan Ere Kokkosen. Kolmikon Pasanen-Virtanen-Kokkonen kynästä syntyi nopeaan tahtiin joukko menestyksekkäitä komedioita: liikemieshupailu Millipilleri (1966), parodinen itsenäisen Suomen 50-vuotisjuhlaelokuva Pähkähullu Suomi (1967), Robin Hood -legendan suomalaisversio Noin 7 veljestä (1968) sekä tv-maailmaa satirisoiva Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969). Elokuvien lisäksi Pasanen teki MTV Oy:lle viihdeohjelmia, joista tunnetuimmat olivat Spede Show ja Spedevisio. Tuolloin MTV:llä oli puutetta kalliista nauhoista, jonka vuoksi ohjelmia tallennettiin vanhojen ohjelmien päälle. [19] Tämän vuoksi varhaisimmista Speden televisio-ohjelmista on säilynyt vain osa. Yksi varhaisten Spede-ohjelmien tunnetuimpia sketsejä oli rautakauppasketsi, jossa asiakas (Simo Salminen) saapuu rautakauppaan ostoksille, mutta myyjä (Spede Pasanen) ei ole erityisen motivoitunut asiakaspalvelusta. Sketsi on suurelta osin puhumaton, mutta on jäänyt suomalaisten muistiin yhtenä parhaimpana Pasasen sketsinä. Vuonna 1978 sketsistä tehtiin toinen versio Rautakauppias Uuno Turhapuro – presidentin vävy-elokuvaan, jossa asiakkaana on Kauko Helovirta ja myyjänä Uuno Turhapuro (Vesa-Matti Loiri). [8]

1960-luvun elokuviensa myötä Pasanen vakiinnutti lopullisesti asemansa maan suosituimpana koomikkona. Jukka Virtanen jätti yhteistyön ”Näköradiomiehen” jälkeen, mutta Ere Kokkosesta tuli tärkein yhteistyökumppani koko Pasasen elokuvauran ajaksi. Samalla Pasanen löysi kaksi miestä, joista tuli hänen luottonäyttelijänsä sekä televisiossa että elokuvissa: Simo Salmisen, joka esiintyi jo X-paronissa, sekä Vesa-Matti Loirin, jonka ensiesiintyminen tapahtui Noin 7 veljeksessä. Tuolloin myös näyttelijät Leo Jokela, Olavi Ahonen, Jukka Virtanen ja Juhani Kumpulainen olivat Speden luottonäyttelijöitä. Vuonna 1969 Spede teki ensimmäisen värielokuvansa, Pohjan tähteet. Elokuvan kustannukset olivat liian suuret ja Spede jatkoi 1970-luvulla mustavalkoelokuvien tekoa.[8]

1970-luku

Pentti Siimes ja Spede Pasanen Spede Show -ohjelmassa vuonna 1973.

1960-luvulta lähtien Spede Pasanen teki lähes vuosittain komediaelokuvia, usein saman vuoden aikana ilmestyi 2–3 elokuvaa.

Vuonna 1970 valmistui kaksi elokuvaa, joista ensimmäinen oli Jussi Pussi. Elokuva on Ere Kokkonen kirjoittama ja ohjaama. Pasanen ei esiintynyt elokuvassa, hän vain vastasi tuotannosta. Elokuva poikkeaa täysin aiemmista Spede-elokuvista, sillä Jussi Pussi on enemmän surumielinen romanttinen komedia, kuin aiemmat crazy-komediaelokuvat. Elokuva kertoo rahattoman opiskelijan suuresta rakkaudesta ajankohdan kuohuvan poliittisen ja seksuaalisen opiskelijaradikalismin pyörteissä.[20] Elokuva keräsi 167 844 katsojaa, ja se riitti kattamaan tuotantokustannukset.[21]

Vuoden toinen elokuva oli Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika. Pasanen oli suunnittelemassa elokuvaa yhdessä Ere Kokkosen ja Vesa-Matti Loirin kanssa kahvilassa. Elokuva ei alkanut hahmottua, kunnes paikalle saapui Simo Salminen. Hän kysyi mitä miehet suunnittelee, kun hänelle kerrottiin, että Pasanen haluaa tehdä lännen elokuvan jossa hän on Speedy Gonzales eli lännen nopein. Salminen vastasi että hänelle se käy ja hän on sitten Hämeen hitain. Tämä laukaisi pattitilanteen ja miehet lähtivät oitis kirjoittamaan käsikirjoitusta.[8] Elokuvaa kuvattiin Hyrylän hiekkakuopilla, jonne oli MTV:n Kivikasvot -ohjelmaa varten lavastettu "villi-länsi". Elokuvaan kuvattaessa kohtausta, jossa Leo Jokelan näyttelemä sheriffi hiipii Speedy Gonzalesin taakse ja työntää aseen tämän selkään, sankari nostaa kädet ylös, jonka jälkeen Jokelan taakse tulee toinen ja tekee aseella saman. Muodostuu jono, jossa seisoo letka miehiä ase edellä olevan selkään osoitettuna. Virtanen huomautti Pasasta ettei tämmöistä kohtausta voi tehdä, koska Marx-veljekset tekivät saman klassikkoelokuvassa Päivä lännessä. Pasanen ei ollut kuullutkaan kyseistä elokuvasta. Virtasen mukaan Pasanen ei tarvinnut esikuvia vaan hän keksi itse omat ideansa.[22] Elokuva menestyi ja keräsi 305 816 katsojaa ja tuotti voittoa 45 000 markkaa.[23] Speedy Gonzales elokuvan jälkeen Pasanen ja Ere Kokkonen riitaantuivat. Kokkonen ei kokenut saaneensa tarpeeksi arvostusta omalle työlleen. Vaikka hän ohjasi ja myös käsikirjoitti elokuvia kaikki meni aina Speden nimiin. Pasanen selitti että kun on luotu ”brändi” Spede-elokuvat, niin ei siitä pysty luopumaan, samalla lailla ei Disneykään mainitse varsinaisesti tekijöitään.

Vuoden 1971 aikana Pasanen saattoi elokuvateattereihin kolme elokuvaa, Kahdeksas veljes, Saatanan radikaalit ja Hirttämättömät, jotka kaikki tuottivat hänelle taloudellisesti tappiota. Kahdeksas veljes -elokuvan Pasanen kirjoitti ja myös ohjasi itse, sekä tietysti näytteli pääosan. Elokuva kertoi Jalli Riivatsalosta, joka oli Speden ajatusleikin mukaan Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen salattu kahdeksas veljes. Elokuva jäi 10 000 markan verran miinuksen puolelle.[24] Saatanan radikaaleissa Pasanen antoi mahdollisuuden Suomen teatterikoulusta 1969 valmistuneille Heikki Huopaiselle, Timo Nissille, Heikki Nousiaiselle ja Paavo Piiroselle tehdä elokuva. Elokuva oli Pasasen siihen astisen uran pohjanoteeraus. Se tuotti Pasaselle 180 000 markan tappiot.[25] Pasanen ei tästä lannistunut vaan päätti tehdä uransa toisen värillisen elokuvan Kauhukakara, joka oli määrä hänen myös ohjata. Hän sai Suomen elokuvasäätiöltä tuotantolainaa hankkeelleen 75 000 markkaa. Elokuva jäi tekemättä, ja laina siirrettiin Pasasen anomuksesta toiselle elokuvahankkeelle Poika tietää kaiken. Tämäkin elokuva jäi vain suunnittelutasolle. Pasanen käytti lainan toiseen lännenelokuvaansa Hirttämättömät. Elokuvan katsojamäärä 170 000 ei riittänyt kattamaan tuotantokustannuksia tappiota kertyi 132 000 markan verran.[26] Vaikka elokuvat eivät tuottaneet rahallisesti sai Pasanen tunnustusta Tuottaja-Jussi -palkinnolla. Seuraavana vuonna Pasanen ei tehnyt yhtään elokuvaa vaan keskittyi enemmän televisio-ohjelmiinsa.

Vuonna 1971 Spede Show -sarjassa esiintyneestä Vesa-Matti Loirin näyttelemästä Uuno Turhapurosta tuli nopeasti suosittu sketsihahmo. Pasanen keksi hahmon ja Loiri loi hahmon maskeerauksen. Uunoa on sanottu Pasanen ja Loirin lehtolapseksi. Turhapuro esiintyi noin 20 sketsissä, kunnes Pasanen alkoi miettiä olisiko aiheesta elokuvaksi asti. Elokuva päätettiin tehdä vuonna 1973 ja Pasanen sai houkuteltua Ere Kokkosen takaisin tiimiinsä. Kokkonen suostui lähinnä siksi että elokuva kuvattiin tv-tekniikalla ja pääosassa oli Loiri. Elokuva Uuno Turhapuro keräsi 613 409 katsojaa.[27] Elokuvalle ei heti tehty jatkoa. Turhapuro -elokuvassa esiintyi ensimmäisen kerran Pasasen näyttelemä Härski Hartikainen, josta tuli yksi hänen tunnetuimmista elokuvarooleistaan. Vuonna 1974 valmistui Pasasen ja Kokkosen elokuva Viu-hah hah-taja, jossa pääosassa olivat Spede Show’ssa esiintyneet koomikot Seppo Laine ja Jyrki Kovaleff.

Spede lopetti televisio-ohjelmiensa teon vuonna 1975 ja keskittyen entistä enemmän elokuvatuotantoon. Ensimmäisen Turhapuro menestyksen johdosta Pasanen kirjoitti ja tuotti vuosina 1975–1978 joka vuosi uuden Turhapuro-elokuvan. Elokuvat menestyivät loistavasti. Viidennen Turhapuron jälkeen Pasanen piti kahden vuoden tauon aiheesta ja teki 1979 elokuvan Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit, jossa hän palasi jälleen näyttelemään pääosan. Elokuvan myötä Spede luopui mustavalkoisista elokuvista ja ryhtyi tekemään pelkkiä värielokuvia.[8]

1980-luku


Speden tunnetuin elokuvarooli oli Härski Hartikainen Uuno Turhapuro -elokuvissa. Kuva Uuno Turhapuro – kaksoisagentti -elokuvasta vuodelta 1987.

Spede tekstasi Uuno Turhapuro muuttaa maalle -elokuvan alkutekstit vuonna 1986.

Pasanen suunnitteli uuden Spede Show -ohjelman tekemistä vuonna 1982, mutta hanke kaatui Vesa-Matti Loirin työkiireisiin. Saman vuoden keväällä tehtiin kuitenkin kaksi Spede Show -kokoomajaksoa, joissa esitettiin vanhoja mustavalkoisia sketsejä ja joihin kuvattiin Speden, Simo Salmisen ja Vesa-Matti Loirin uudet juonnot väreissä. Vuonna 1984 alkoi uusi värillinen Spede Show -televisiosarja, josta tuli yksi 1980-luvun suosituimista televisio-ohjelmista. Ohjelma sai eri tv-alan palkintoja ja Spede sai tunnustusta Erikois-Telviksen muodossa vuonna 1985. Joulukuussa 1987 Pasanen lopetti Spede Show -ohjelman teon ja keskittyi peliohjelmiensa (Spede Special, Spedestroikka, Speden sallitut leikit, Speden spelit) tekemiseen, joista ensimmäiseen hän myös kirjoitti uusia sketsejä. 1980-luvun lopulla Pasanen alkoi tuottaa myös ohjelmia, joissa ei itse esiintynyt tai ei muuten vaikuttanut juurikaan ohjelmien sisältöön. Näistä sketsisarjoista tunnetuimmat ovat Vesku Show (1988–1991) ja Pulttibois (1989–1991).[8]

Pasanen keksi ja suunnitteli myös yhden Suomen televisiohistorian pitkäaikaisimmista visailuohjelmista, Kymppitonnin, vuonna 1984, jolloin ohjelmasta kuvattiin pilottijaksot. Ensimmäinen Kymppitonni esitettiin televisiossa tammikuussa 1985 ja viimeinen marraskuussa 2005.

1980-luku oli Uuno Turhapuro -elokuville kulta-aikaa. Parhaiten menestyneet Turhapuro-elokuvat on tehty juuri 80-luvulla. Turhapuroja tehtiin vuosien 1981–1988 aikana yhteensä kahdeksan kappaletta, joista viisi oli Pasasen käsikirjoittamaa ja yksi hänen ohjaama elokuva. Turhapuro-elokuvien rinnalla Pasanen tuotti myös niin sanottuja ”kakkostuotantoja”, kuten Lentävät luupäät (1984) ja Liian iso keikka (1986). Useimmat näitä elokuvista oli luotu televisiosarjoista tuttujen hahmojen ympärille. Näitä elokuvia ovat Hei kliffaa hei (1985), Pikkupojat (1986), Fakta homma (1987), Onks´ Viljoo näkyny? (1988) ja Rampe ja Naukkis – kaikkien aikojen superpari (1990).[8]

1980-luvulla Pasanen tekstasi ja piirsi neljän tuottamaansa elokuvaan myös alkutekstit. Hänen taiteilemat alkutekstit löytyvät elokuvista Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983), Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), Pikkupojat (1986), Uuno Turhapuro – kaksoisagentti (1987).

1990-luku

1990-luku ei ollut kotimaiselle elokuville menestyksekästä aikaa. Vuosina 1990–1993 Pasanen tuotti vuosittain uuden Uuno Turhapuro-elokuvan. Turhapurot eivät enää menestyneet yhtä hyvin kuin 1980-luvulla, mutta olivat kuitenkin joka vuosi vuoden katsotuin kotimainen elokuva. Vuonna 1994 Vesa-Matti Loiri ei suostunut enää lähtemään Turhapuro-elokuvaan mukaan. Spede päätti kuitenkin tuottaa uuden elokuvan, Uuno Turhapuron veli, joka ei menestynyt edellisten tavoin. Elokuvan kävi katsomassa vain runsaat 20 000 ihmistä. Tämän jälkeen Spede päätti, ettei Turhapuro-elokuvia tehdä ilman Loiria.[8]

Omien elokuvien lisäksi Pasanen tuotti muiden tekemiä elokuvia ja televisiosarjoja. Pasanen tuotti esimerkiksi esimerkiksi Aleksi Mäkelän esikoiselokuvan Romanovin kivet (1993) ja Timo Koivusalon Pekko ja poika -elokuvan (1994). 1990-luvulla Pasanen sai jokaiselle elokuvalleen tuotantotuen Suomen elokuvasäätiöltä.

Vuonna 1993 Pasanen alkoi tuottaa MTV3:lle Elina Halttusen kirjoittamaa draama-komediasarjaa Blondi tuli taloon (1994–1995), jota seurasivat Halttusen sairaalaan sijoittuvat sarjat Ihmeidentekijät (1996–1998) ja Parhaat vuodet (2000–2002). Vuonna 1995 Spede yllätti keksimällä YLE TV1:lle Bingolotto-peliohjelman, jossa mukana oli myös Veikkaus. Keväällä 1996 Spede kirjoitti ja tuotti 23 jakson verran Uuno Turhapuro -televisiosarjaa, joka ei menestynyt odotetulla tavalla. Näiden sarjojen lisäksi tuotannossa olivat läpi 1990-luvun Kymppitonni- ja Speden Spelit -ohjelmat.

Vuonna 1998 tehtiin uusi Uuno Turhapuro -elokuva, Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies (1998), joka nimitettiin sarjan 25-vuotisjuhlaelokuvaksi. Elokuvan tuotti yhteistuotantona Ere Kokkosen oma tuotantoyhtiö Ere Kokkonen Oy ja Speden Spede-Tuotanto Oy. Kyseessä oli viimeinen Turhapuro-elokuva, joka tehtiin Pasasen elinaikana.

Vuonna 1999 ensi-iltansa sai viimeinen Speden elokuva, Naisen logiikka (1999). Elokuvan tuotanto aloitettiin jo vuonna 1991, mutta elokuvan teko keskeytyi useita kertoja. Vuonna 1998 Pasanen viimeisteli elokuvan pakon edessä, jotta ei joutuisi maksamaan tuotantotukea takaisin elokuvasäätiölle. Elokuva epäonnistui ja sitä esitettiin Helsingissä yhdessä elokuvateatterissa kahden viikon ajan. Katsojia elokuvalla oli noin 300. Elokuvan oli tarkoitus lähteä laajaan elokuvateatterilevitykseen saman vuoden syksynä, mutta näin ei käynyt.[8]

2000-luku

2000-luvulla Pasanen ei enää tuottanut elokuvia, vaikka muutamia suunnitelmia hänellä vielä oli. Television puolella hän jatkoi juontamalla Speden Spelejä joka viikkoiseen tapaan. Tuotannossa olivat edelleen Kymppitonni ja uutena Ihmeidentekijät -sarjan jatko-sarja Parhaat vuodet (2000–2002). Ennen kuolemaansa Spede teki tuotantopäätöksen Anna-Leena Härkösen kirjoittamasta televisiosarjasta Kuumia aaltoja, joka toteutettiin vuonna 2003. Lisäksi Pasasella oli suunnitteilla keksintöihin liittyvä televisiosarja, jota hän ei ehtinyt toteuttaa.

Speden kuoleman jälkeen lähes kaikki hänen elokuvansa on julkaistu DVD-formaatissa.[28] MTV3 on esittänyt Pasasen elokuvia televisiossa. Vuosina 2005–2007 julkaistiin kaikki tallessa olevat Spede Show -sketsiohjelmat DVD:nä. EMI julkaisi vuonna 2002 Pasasen ja Leo Jokelan esittämät radiosketsit Papukaija G. Pula-ahosta CD-levynä, joka oli Suomen virallisella listalla yhteensä 20 viikkoa, joista viisi viikkoa ykkössijalla.[29]

Kritiikki

1960-luvulta lähtien Pasasen elokuvia kritisoitiin rankalla kädellä. Elokuvien käsikirjoitusten ja juonien heppoisuutta kritisoitiin. Kriitikoiden mielestä elokuvat vaikuttivat vain lähinnä sketsikokoelmilta ilman kantavaa juonta. Tällöin jäi huomaamatta, että Pasanen jatkoi jo mykkäelokuvan ajoilta juontuvaa farssiperinnettä, jossa juoni on toissijainen, ja joka luo puitteet slapstick-kohellukselle ja yksittäisille koomisille kohtauksille.[30]

1970-luvun kriitikkokunta oli selvästi Spede-viihdettä vastaan. Turhapuro -elokuvia pidettiin vääriä asenteita levittävinä ja mauttomina. Turruttavina ja ajattelua ja hahmottamista ehkäisevinä standardituotteina. Moitteet eivät koskeneet pelkästään elokuvien sisältöä vaan myös elokuvailmaisua, joka miellettiin yhtä nuhruiseksi kuin itse Uuno.[31]

Pasasen elokuvat eivät ole aina saaneet rehellistä kritiikkiä Ere Kokkosen mielestä. Elokuvia on haukuttu huonoiksi jo ennen kuin niitä on edes esitetty. Sakari Toiviainen oli kirjoittanut, ettei ole edes nähnyt uusinta Spede-elokuvaa, mutta huono sen täytyy olla.[32]

Filmografia
Pääartikkeli: Spede Pasasen filmografiaLaivan kannella (1954) – näyttelijä
Sankarialokas (1955) – näyttelijä
Säkkijärven polkka (1955) – näyttelijä
Villi Pohjola (1955) – näyttelijä
Tyttö tuli taloon (1956) – näyttelijä
Tyttö lähtee kasarmiin (1956) – näyttelijä
Rintamalotta (1956) – näyttelijä
Anu ja Mikko (1956) – näyttelijä
Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957) – näyttelijä
Vääpelin kauhu (1957) – näyttelijä
Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) – näyttelijä
Asessorin naishuolet (1957) – näyttelijä
Pekka ja Pätkä Suezilla (1958) – näyttelijä
Ei ruumiita makuuhuoneeseen (1959) – näyttelijä
Mullin mallin (1961) – näyttelijä
Taape tähtenä (1962) – näyttelijä
Hopeaa rajan takaa (1963) – näyttelijä
X-Paroni (1964) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Millipilleri (1966) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Pähkähullu Suomi (1967) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Noin 7 veljestä (1968) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Leikkikalugangsteri (1969) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Pohjan tähteet (1969) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika (1970) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Jussi Pussi (1970) – tuottaja
Kahdeksas veljes (1971) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Hirttämättömät (1971) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Saatanan radikaalit (1971) – tuottaja
Uuno Turhapuro (1973) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Viu-hah hah-taja (1974) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Rautakauppias Uuno Turhapuro – presidentin vävy (1978) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Tup-akka-lakko (1980) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Uuno Turhapuron aviokriisi (1981) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Pölhölä (1981) – käsikirjoittaja, tuottaja
Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Lentävät luupäät (1984) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Hei kliffaa hei (1985) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Uuno Epsanjassa (1985) – tuottaja, näyttelijä
Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986) – tuottaja, näyttelijä
Liian iso keikka (1986) – tuottaja
Pikkupojat (1986) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Uuno Turhapuro - kaksoisagentti (1987) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Fakta homma (1987) – tuottaja
Tupla-Uuno (1988) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
”Onks’ Viljoo näkyny?” (1988) – tuottaja
Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla (1990) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Rampe & Naukkis – kaikkien aikojen superpari (1990) – tuottaja
Uuno Turhapuro – herra Helsingin herra (1991) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Uuno Turhapuro – Suomen tasavallan herra presidentti (1992) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Uuno Turhapuron poika (1993) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Romanovin kivet (1993) – tuottaja
Uuno Turhapuron veli (1994) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Pekko ja poika (1994) – tuottaja
Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies (1998) – tuottaja, näyttelijä
Naisen logiikka (1999) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä


TV-ohjelmiaSpede Show (1964, 1971–1976, 1982 ja 1984–1987)[33] – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Speden saluuna (1965)[33] – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Spedevisio (1965–1970)[33] – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
50 pientä minuuttia (1967–1971)[33] – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Robin Hood ja hänen iloiset vekkulinsa Sherwoodin pusikoissa (1974)[33] – käsikirjoittaja, tuottaja
Kymppitonni (1985–2005) – ohjelmaformaatin keksijä, tuottaja
Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1986) – tuottaja, näyttelijä
Vesku Show (1988–1991)[33] – tuottaja
Pulttibois (1989–1991)[33] – tuottaja
Junnutonni (1991) – ohjelmaformaatin keksijä, tuottaja
Speden tee-se-itse TV (1991–1992) – tuottaja Hynttyyt yhteen (1991–1995) – tuottaja
Speden Spelit (1988–2002) (aiemmin nimillä Spede Special, Spedestroikka ja Speden sallitut leikit) – ohjelmaformaatin keksijä, juontaja, tuottaja
Tsa Tsa Tsaa (1993–1994) – tuottaja
Blondi tuli taloon (1994–1995) – tuottaja
Uuno Turhapuro (1996) – käsikirjoittaja, tuottaja
Ihmeidentekijät (1996–1998) – tuottaja
Sana mania (1999) – ohjelmaformaatin keksijä, juontaja, tuottaja
Parhaat vuodet (2000–2002) – tuottaja
Koomikon kuva (2002) – näyttelijä (arkistomateriaali)
Kuumia aaltoja (2003) – tuottaja (2001)
Speden parhaat (2003) – näyttelijä (arkistomateriaali)

Pertti "Spede" Pasanen (1930-2001) oli 1960-luvulta 2000-luvun alkuun luultavasti Suomen tunnetuin ja - ei ehkä kriitikoiden silmissä - menestyksekkäin viihteentekijä, joka tuotti, kirjoitti, ohjasi ja näytteli jokseenkin kaikilla mahdollisilla areenoilla televisiosta, radiosta ja elokuvista aina Kansallisoopperaan.


Speedy Gonzales
Speden koomikonuran juuret johtavat kolmeen suuntaan. Ruohonjuuritasolla hän aloitti viihdyttämisen savolaisosakunnan "fuksimajurina". Elokuvaoppia hän imi 1950-luvun suurissa tuotantoyhtiöissä ja näytteli toistakymmentä pienehköä komediaroolia, tyypillisimpinä sotilasfarssien isokokoiset ja tyhmänpuoleiset alokkaat. Kolmas ponnahduslauta oli radio. Spede tuli vuonna 1959 Niilo Tarvajärven seuraajaksi Yleisradion ajanvieteosaston toimitukseen ja viihtyi kuukausipalkkaisena radiotoimittajana vuoteen 1964.
Speden "crazy-henkisten" radio-ohjelmien, esimerkiksi Ruljanssiriihen ja Hupiklubin, komiikka piili asioiden kääntämisessä päälaelleen, absurdeissa ja liioitelluissa henkilöhahmoissa sekä parodisissa muunnelmissa milloin populaari-, milloin korkeakulttuurin tuotteista. Samat piirteet värittivät Speden televisio- ja elokuvatuotantoa. 1960-luvun alkupuolelta lähtien hän valmisti itsenäisenä tuottajana lukuisia televisiosarjoja - kuten Spedevisio, Speden saluuna, 50 pientä minuuttia ja Speden spelit - sekä tavallisimmin yhden tai kaksi elokuvaa vuodessa.
X-paronin (1964) taustalla oli outo ohjaaja-tuottaja-käsikirjoittaja -kolmikko: Spede, Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta. Jälkikäteen on helppo nähdä, miksi elokuva on tärkeämmässä osassa Speden kuin kahden muun filmografiassa: kyseessä on ilmiselvästi "ensimmäinen oikea Spede-elokuva" kaksoisrooleineen (Spede itse), perinnönjakoineen, gangstereineen, julkkis-vierailijoineen (Tapio Rautavaara), ja kerrontaa kommentoivine pikku elokuvapiloineen. Ja onhan heti alusta pitäen mukana Speden paras kaveri, Simo Salminen.
Millipilleri (1966) toi työryhmään mukaan kaksi muuta keskeistä Spede-maailman osatekijää, Ere Kokkosen ja Jukka Virtasen. Perintöä odotteleva Tarmo (Spede) ryhtyy mm. elokuvatuottajaksi, minkä varjolla Spede saa esittää ensimmäisen valtion elokuvapolitiikkaa koskevista kommenteistaan.


Pähkähullu Suomi
Jukka Virtasen ohjaama Pähkähullu Suomi (1967) on vuosien varrella vakiintunut yhdeksi Speden pääteoksista (vaikka ilmaisu tuntuukin tässä yhteydessä turhan juhlalliselta). Koko elokuva pyörii nyt elokuvantekemisen ympärillä - eikä minkä hyvänsä elokuvan, vaan Suomen 50-vuotisjuhlaelokuvan, joka rakennetaan amerikansuomalaisen hiusöljymiljonääri William Njurmen vierailun varaan. Erilaiset sketsit, parodiat, mukaelmat ja "herra keskivertosuomalaisen" (Leo Jokela) kommentit keskeyttävät kerrontaa estottomasti.
Noin 7 veljestä (1968) ja Leikkikalugangsteri (1969) olivat lähtökohdiltaan yhä selvempiä lajityyppiparodioita, vaikka niitäkin väritti mieluummin sketsimäinen ja assosiaatioiden kautta etenevä rakenne kuin hakeutuminen yhtenäiseen ja johdonmukaiseen ilmaisuun. Edellinen liikkuu vaivattomasti keskiajalta renessanssin kautta nyky-Suomeen, Robin Hoodin iloisista veikoista seitsemään veljekseen ja televisiomainoksiin, jälkimmäinen taas vaihtaa loppupuolella mustavalkokuvauksen väriin - vitsin vuoksi.
Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969) palaa vaihteeksi hieman yhtenäisempään tarinaan, mutta tällä kerralla itse tarina liittyy viihteen tekemiseen: Speden esittämästä tv-järjestäjä Mikko Syvärivistä tulee suosittu koomikko K. Ovimikko, jolla nousee menestys päähän. Ere Kokkonen toimi ensimmäistä kertaa itsenäisenä ohjaajana, ja Spede sai keskittyä tekemään kunnianosoitusta esikuvalleen Jerry Lewisille.


Hirttämättömät
Speedy Gonzales - noin seitsemän veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät (1971) veivät Speden westernparodian pariin ja muistuttivat samalla keskeisestä kotimaisesta esikuvasta, Aarne Tarkaksesta, jonka Villissä Pohjolassa (1955) Spede oli itsekin vilahtanut. Ainekset ja henkilöt poimittiin pidäkkeettömästi kaikista mahdollisista televisio- ja elokuvawesterneistä (Bonanza, High Chaparral, Bat Masterson, Yksinäinen ratsastaja ja Tonto) ja vähän muualtakin (Bonnie ja Clyde).


Kahdeksas veljes
Speden ensimmäinen itsenäinen ohjaustyö Kahdeksas veljes (1971) oli monen Spedeä vierastaneen kriitikonkin mielestä onnistunut yritys tehdä tavallista inhimillisempää komediaa - toki mukana on nytkin mainosparodioita, Simo Salmisen Peppi Pitkätossu -unia ja muuta pikkuirrottelua. Viu-hah hah-taja (1974) edusti Spede-tuotannon toista, "kevyempää" ja selvemmin lapsille suunnattua laitaa. Televisiossa suosioon nousseet Seppo "Sämpy" Laine ja Jyrki Kovaleff esittävät näkymättömiä ufomiehiä, Giljotinia ja Orvaskettä.
1970-luvun alkupuolelta lähtien useimmat Spede-elokuvat perustuivat tv-sketseissä syntyneisiin ja testattuihin henkilöhahmoihin. Keskeinen vedenjakaja oli Uuno Turhapuro (1973), jonka myötä televisiosta valkokankaalle siirtyi 1900-luvun viimeisen neljänneksen ylivoimaisesti suosituin suomalainen viihdehahmo.


Lottovoittaja UKK Turhapuro
Uuno Turhapuro hallitsi siitä pitäen Spede-tuotantoa sekä hyvässä että pahassa. Yhtäältä pitkä elokuvasarja (lähes 20 elokuvaa) toi mukaan pitkäjännitteisyyttä ja tarjosi tyyppitilanteista huolimatta mahdollisuuden hahmojen kehittelyyn, toisaalta Turhapurojen ohelle tehdyt muut Spede-elokuvat jäivät vähitellen selvästi kakkostuotantojen asemaan. Samalla Vesa-Matti Loiri nousi Uunona Spede-maailman näkyvimmäksi keulakuvaksi, ja Spede itse vetäytyi yhä enemmän taka-alalle, tuottajaksi, käsikirjoittajaksi ja sivunäyttelijäksi. Yhtä kaikki, varhaiset Turhapuro-elokuvat (mukana on nyt kolme ensimmäistä, Uuno Turhapuro, Professori Uuno D.G. Turhapuro, 1975 ja Lottovoittaja UKK Turhapuro, 1976) näyttävät neljännes-vuosisataa myöhemmin viehättävän rosoisilta ja jopa anarkistisilta - ja yhtä 70-lukulaisilta kuin Pähkähullu Suomi näyttää 60-lukulaiselta.

Lähettänyt Lewis klo 15:54 |