Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life) on vuonna 1946 ensi-iltansa saanut Frank Capran ohjaama kultti- ja klassikkoelokuva. Elokuva perustui Philip Van Doren Sternin tarinaan The Greatest Gift. Elokuva on nykyisin erottamaton osa anglosaksisen joulun perinnettä. Myös Suomessa elokuva näytetään joka joulu Ylen kanavilla. Elokuvan ideaa, että jollekin näytetään minkälainen maailman olisi jos häntä ei olisi koskaan ollut olemassa, on kopioitu sittemmin runsaasti niin televisiosarjoissa kuin elokuvissakin. Elokuva valmistettiin hyvin nopeassa ajassa ja Frank Capra onkin kutsunut elokuvaa "neljä kuukautta kestäväksi yhtämittaiseksi orgasmiksi". Glarence Goodbody on enkeli, joka ei ole vielä ansainnut siipiä. Jumala antaa Glarencelle tehtäväksi George Baileyn pelastamisen itsemurhalta ja auttaa häntä saamaan takaisin elämänhalunsa. Jumala näyttää Glarencelle, minkälainen tämän hyväsydämisen miehen elämä on oikein ollut.
Georgen isä omistaa pankin, joka myöntää pieniä lainoja. Bedford Falls -nimistä kaupunkia hallitsee upporikas ja häikäilemätön Potter. George on lapsena pelastanut veljensä Harryn hukkumasta jäihin menettäen samalla kuulon toisesta korvastaan. Harry lähtee myöhemmin kiertämään maailmaa ja menee naimisiin. George on lapsena myös estänyt vanhaa apteekkaria tekemästä kohtalokasta erehdystä erään myrkyn takia.
Hän tapailee Mary-nimistä tyttöä, jonka kanssa lopulta kihlautuu. Maailman kiertämisestä haaveileva George ei kuitenkaan pääse kaupungista pois, koska hänen isänsä kuolee ja hän joutuu ottamaan pankin käsiinsä. George menee naimisiin Maryn kanssa, mutta he eivät pääse häämatkalle, koska avioparin on pakko käyttää kuherruskuukauteen suunnitellut rahat pankin pelastamiseksi. George järjestää vähätuloisille asumismahdollisuuksia Potterin vastustuksesta huolimatta. Georgen veli Harry sekä Georgen kaksi parasta kaveria, Ernie ja Burt, lähtevät sotaan mutta George ei pääse kuuroutuneen korvansa takia. Harry menestyy loistavasti sotilasuralla ja saa jopa mitalin. George saa Maryn kanssa kolme lasta. Georgella on Billy-niminen eno, joka on vähän kaheli, mutta hyväsydäminen. Billy hukkaa kuitenkin ison tukun rahaa ollessaan tallettamassa sitä, ja tapauksen huomannut Potter sieppaa rahat. Rahojen menetys riittää aiheuttamaan Georgelle vankilatuomion sekä pankin vararikon. George joutuu anomaan lainaa Potterilta, joka voitonriemuisena kieltäytyy. On jouluilta ja George on loppuunpalanut ja onneton ja hänestä tuntuu, ettei hänestä ole kuin haittaa perheelleen. Elämäänsä pettyneenä George suuntaa sillalle aikomuksenaan hypätä sillalta alas...
Clarence-enkeli kuitenkin ehtii Georgen edelle ja hyppää veteen ennen kuin George ehtii toteuttaa suunnitelmansa. George pelastaa hänet hukkumasta. Clarence kertoo Georgelle olevansa hänen suojelusenkelinsä ja tulleensa auttamaan tätä. George pitää miestä vähän tärähtäneenä. Clarencen yrittäessä vakuuttaa Georgea elämän arvokkuudesta, George manaa Clarencelle toivovansa, ettei olisi koskaan syntynytkään. Clarence päättää toteuttaa Georgen toiveen, ja näyttää nyt Georgelle minkälainen maailma olisi, jos hän ei olisi koskaan syntynyt: Bedford Falls -nimistä kaupunkia ei ole, koska kaupunki on muuttunut Pottervilleksi. Georgen veli Harry on hukkunut, koska kukaan ei ollut häntä pelastamassa. Apteekkariakaan ei ollut kukaan pelastamassa hirveältä virheeltä. Georgen äiti on yksinäinen, murtunut vanhus, Mary taas onneton vanhapiika. Myöskään Georgen köyhille rakennuttamaa asuntoaluetta Bedford Parkia ei ole, vaan sen tilalla on hautausmaa. Koko kaupunki tuntuu olevan onnettomien sielujen täyttämä harmaa helvetti. Kauhistuneena George palaa sillalle ja rukoilee Jumalaa palauttamaan hänet takaisin todellisuuteen. Riemuissaan George juoksee kaupungin läpi takaisin kotiinsa. Kotona ovat odottamassa pankkitarkkailijat. Hiukan tämän jälkeen taloon alkaa virrata ihmisiä, jotka tuovat rahaa Georgen ahdingon pelastamiseksi. Myös Georgen veli Harry tulee paikalle ja yhdessä he laulavat "Auld Lang Syne". George tajuaa nyt olevansa rikas, koska hänellä on ystäviä, ja Clarence on ansainnut siipensä.
Marilyn Monroe (1. kesäkuuta 1926 Los Angeles, Kalifornia Yhdysvallat – 5. elokuuta 1962 Los Angeles) oli yhdysvaltalainen elokuvanäyttelijä. Hänen oikea nimensä oli Norma Jeane Mortenson, mutta hän käytti äitinsä tyttönimeä Baker ja kutsui itseään Norma Jeane Bakeriksi ennen kuin otti taiteilijanimekseen Marilyn Monroen.
Monroe on kaikkien aikojen tunnetuimpia filmitähtiä. Hänestä tuli lyhyen uransa aikana kansainvälinen seksisymboli ja hän sai tunnustusta myös näyttelijäntaidoistaan. Ura
Monroe työskenteli 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa Hollywoodissa mallina. Hän sai ensimmäiset osansa statistina elokuvissa Scudda Hoo! Scudda Hay!! (1948) ja Dangerous Years (1949). Merkittäviä sivuosia olivat Asfalttiviidakko (1950), Kaikki Eevasta (1951), Purkaus yössä (1951) ja Rakas, minä nuorrun (1952). Ensimmäisen pääroolinsa koko illan filmissä hän sai vuonna 1952 elokuvassa Draama hotellissa. Vaikka Monroen suoritusta kiitettiin, elokuvan menestys jäi vaatimattomaksi.
Supertähti Monroesta tuli vuonna 1953, kun hän esiintyi psykopaattisena vamppina Henry Hathawayn film noir -draamassa Niagara. Samana vuonna valmistuneet komediat, Howard Hawksin Herrat pitävät vaaleaveriköistä ja Jean Negulescon Kuinka miljonääri naidaan, sinetöivät hänen asemansa yhtenä ajan valovoimaisimmista filmitähdistä. Seuraavat kahdeksan vuotta Monroe esiintyi pääosassa useissa elokuvahistorian klassikoissa kuten Kesäleski (1955), Bussipysäkki (1956), Prinssi ja revyytyttö (1957), Piukat paikat (1959) ja Sopeutumattomat (1961). 1950-luvun puolivälissä Monroe opiskeli New Yorkissa näyttelemistä Lee Strasbergin johtamassa The Actors Studiossa. Vuonna 1956 hän perusti oman Marilyn Monroe Productions -tuotantoyhtiönsä. Nämä uravalinnat olivat sen ajan Hollywood-tähdelle poikkeuksellisia.
Monroen vastanäyttelijöitä olivat muiden muassa Cary Grant, Clark Gable, Laurence Olivier, Lauren Bacall, Montgomery Clift ja Tony Curtis. Monroen ohjaajiin lukeutuivat esimerkiksi John Huston, Howard Hawks sekä Billy Wilder.
Monroe tuli tunnetuksi myös lauluistaan. Hänen kuuluisimpia esityksiään ovat "Diamonds Are a Girl's Best Friend" elokuvasta Herrat pitävät vaaleaveriköistä sekä Piukat paikat -elokuvan "I Wanna Be Loved By You". Vuonna 1954 hän kävi konsertoimassa sotilaille Koreassa, ja 1962 hän lauloi syntymäpäivälaulun "Happy Birthday, Mr. President" Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedylle.
Monroelle myönnettiin useita Golden Globe -palkintoja. Vuonna 1999 American Film Institute valitsi hänet vuosisadan kuudenneksi tärkeimmäksi naisnäyttelijäksi. Hän sai italialaisen David di Donatello -patsaan sekä ranskalaisen Crystal Star Awardin elokuvasta Prinssi ja revyytyttö (1957). Suomessa Apu-lehden yleisöäänestyksessä 1997 Monroe valittiin kaikkien aikojen merkittävimmäksi Hollywood-tähdeksi. Tähtikuva
Monroen tähtikuvaan kuuluu traaginen yksityiselämä: epäonninen lapsuus, haparoivat miessuhteet, ammatillinen epävarmuus ja salaperäinen kuolema. Vaikka Monroe oli koko maailman palvoma tähti, yksityiselämässään hän oli onneton. Monroe kärsi mielenterveysongelmista ja heikosta itsetunnosta. Hän halusi lapsen, mutta hänen raskautensa päättyivät keskenmenoon. Monroe sai ainakin kaksi keskenmenoa, mikä aiheutti hänelle masennusta. Hänen epävarmuutensa vaikeutti hänen työskentelyään ja ihmissuhteitaan.
Monroesta on kuolemansa jälkeen tullut Elvis Presleyn ja James Deanin veroinen myytti, ja hänestä lienee kirjoitettu enemmän elämäkertakirjoja kuin kenestäkään muusta lähihistorian henkilöstä. Hänen vaikutustaan naiskuvaan ja länsimaiseen filmitähtikulttiin pidetään merkittävänä. Häntä pidetään myös vedenjakajana vanhan ajan tähtikuvan sekä myöhemmän arkisemman tähtikuvan välillä. On sanottu, että Monroe rakensi 1950-luvun murroskaudessa olevaan länsimaailmaan uudenlaisen seksisymbolin mallin, joka oli yhtä aikaa eteerinen ja inhimillinen. Hänen asemansa pop-ikonina onkin vaikuttanut muun muassa Andy Warholin ja Madonnan taiteeseen. Monroe oli naimisissa kolme kertaa, merisotilas Jim Doughertyn, baseballtähti Joe DiMaggion ja näytelmäkirjailija Arthur Millerin kanssa. On sanottu, että Marilyn olisi aikonut mennä uudelleen naimisiin Joe Dimaggion kanssa, mutta ehti kuolla ennen sitä. Kuolema
Monroe kuoli 36-vuotiaana Los Angelesissa unilääkkeiden yliannostukseen. Hänet löysi kuolleena hänen siivojansa. Viralliseksi kuolinsyyksi ilmoitettiin itsemurha. Hänen kuolemaansa liittyy runsaasti spekulaatioita ja salaliittoteorioita, joihin on kytketty lukuisia vaikutusvaltaisia henkilöitä, kuten Kennedyn veljekset. Jotkut elämäkertakirjailijat pitävät tapausta murhana. Toiset taas ovat väittäneet Monroen saaneen yliannostuksen vahingossa.
Elokuvat Dangerous Years (1947) Scudda Hoo! Scudda Hay! (1948) Ladies of the Chorus (1948) Sardiinimysteerio (Love Happy) (1949) Sheriffin tytär (A Ticket to Tomahawk) (1950) Asfalttiviidakko (The Asphalt Jungle) (1950) Kerskuri (The Fireball) (1950) Kaikki Eevasta (All About Eve) (1950) Right Cross (1950) Home Town Story (1951) Ikuisesti nuori (As Young as You Feel) (1951) Love Nest (1951) Laittomasti naimisissa (Let's Make It Legal) (1951) Purkaus yössä (Clash by Night) (1952) We're Not Married! (1952) Draama hotellissa (Don't Bother to Knock) (1952) Rakas, minä nuorrun (Monkey Business) (1952) Neljä helmeä (O. Henry's Full House) (1952) Niagara (1953) Herrat pitävät vaaleaveriköistä (Gentlemen Prefer Blondes) (1953) Kuinka miljonääri naidaan (How to Marry a Millionaire) (1953) Joki, jolta ei ole paluuta (River of No Return) (1954) Rytmiä veressä (There's No Business Like Show Business) (1954) Kesäleski (The Seven Year Itch) (1955) Bussipysäkki (Bus Stop) (1956) Prinssi ja revyytyttö (The Prince and the Showgirl) (1957) (myös tuottaja) Piukat paikat (Some Like It Hot) (1959) Lemmenloukku (Let's Make Love) (1960) Sopeutumattomat (The Misfits) (1961) Something's Got to Give (1962) (keskeneräinen)
Levytykset
Marilyn Monroe laulaa laulun Diamonds Are a Girl's Best Friend elokuvassa Herrat pitävät vaaleaveriköistä. Every Baby Needs a Da-Da-Daddy (1949) Anyone Can Tell I Love You (1949) Ladies of the Chorus (1949) Kiss (1953) When Love Goes Wrong Nothing Goes Right (Jane Russellin kanssa) (1953) Bye Bye Baby (1953) Two Little Girls from Little Rock (Jane Russellin kanssa) (1953) Diamonds Are a Girl's Best Friend (1953) A Fine Romance (1953) Do It Again (1953) You'd Be Surprised (1954) A Man Chases a Girl (Donald O'Connorin kanssa) (1954) Heat Wave (1954) After You Get What You Want You Don't Want It (1954) She Acts Like A Woman Should (1954) River Of No Return (1954) I'm Gonna File My Claim (1954) Down in the Meadow (1954) One Silver Dollard (1954) That Old Black Magic (1956) I Found a Dream (1957) Some Like It Hot (1959) Running Wild (1959) I Wanna Be Loved By You (1959) I'm Through with Love (1959) Specialization (Frankie Vaughanin kanssa) (1960) My Heart Belongs to Daddy (1960) Let's Make Love (Yves Montandin ja Frankie Vaughanin kanssa) (1960) Incurably Romantic (Montandin ja Vaughanin kanssa) (1960)
Palkintoja 1954 Golden Globe: World Film Favorite 1957 Golden Globe -ehdokkuus: paras naispääosa komediassa tai musikaalissa (Bussipysäkki) 1958 David di Donatello (Italia): Golden Plate (Prinssi ja revyytyttö) 1958 Crystal Star Award (Ranska): paras ulkomaalainen naisnäyttelijä (Prinssi ja revyytyttö) 1960 Golden Globe: paras naispääosa komediassa tai musikaalissa (Piukat paikat) 1962 Golden Globe: World Film Favorite
Elämäkertoja Monroe, Marilyn: Nuoruuteni, suom. Tutteli Lindberg, Otava 1975. (Teos on toimittaja Ben Hechtin haamukirjoittama). Alanen, Antti: Marilyn – alaston naamio: Marilyn Monroen elokuvat, Suomen elokuva-arkisto ja Edita, 1992. Summers, Anthony: Jumalatar Marilyn Monroe, suom. Risto Mäenpää, WSOY, 1988. Spoto, Donald: Marilyn Monroe, suom. Raija Mattila ja Jaana Lahtinen, Tammi, 1993. Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää, suom. Inka Parpola, Ajatus Kirjat, 2006.
Piukat paikat 1900-luvun seksikkäimmän naisen syntymästä tuli 1.6.2006 kuluneeksi 80 vuotta. Henry Hathawayn Niagaran (1953) kuohuvat tunnelmat eivät liittyneet ainoastaan putouksien raivoaviin vaahtopäihin. Supertähteyden kynnyksellä Marilynin femme fatale vetää vertoja majesteetillisen miljöön Technicolor-lumolle. Seksipommi Rose Loomis punoo juonia murhatakseen neuroottisen aviomiehensä (Joseph Cotten). Häämatkalaiset (Jean Peters ja Casey Adams) tempautuvat tahtomattaan mustasukkaisuusdraaman kurimukseen.
Grace Kelly Expo 67 -maailmannäyttelyssä Montréalissa, Quebecissä 18.7.1967
Grace Patricia Kelly (s. 12. marraskuuta 1929, Philadelphia, Pennsylvania, Yhdysvallat - k. 14. syyskuuta 1982, Monaco) oli yhdysvaltalainen näyttelijä ja Monacon ruhtinatar.
Teatterinäyttelijän urasta unelmoinut varakkaan irlantilais-saksalaisen perheen tytär ajautui lopulta Hollywoodin kautta elokuvamaailmaan, ja nousi lyhyellä aikavälillä kauneutensa ja näyttelijälahjojensa ansiosta yhdeksi elokuvahistorian tunnetuimmista näyttelijättäristä.
Näyttelijän ura
Hän aloitti uransa televisiossa 1950-luvun ensimmäisinä vuosina. Vuonna 1952 valmistunut Neljätoista tuntia oli hänen ensimmäinen elokuvansa valkokankaalla, jossa hän esitti yhtä naissivuosista. Hänen seuraava elokuva oli samaisena vuonna valmistunut lännenelokuva Sheriffi, joka on yksi elokuvahistorian tunnetuimpia teoksia. Gary Cooper näytteli elokuvan pääosan, mutta Kelly pääsi jo huomattavasti suurempaan ja näkyvämpään rooliin vasta uransa toisessa elokuvassa. Elokuva voitti neljä Oscaria (mm. Cooper miespääosasta) oltuaan ehdolla seitsemässä kategoriassa.
Hänen kolmas elokuvansa oli John Fordin ohjaama Mogambo (1953), jossa hän esitti toista naispääosaa Clark Gablen esittäessä miespääosaa. Naispääosakaksikon vahvat roolisuoritukset huomioitiin Oscar-ehdokkuuksilla, ja Kellyn asema Hollywood-tähtenä kirkastui entisestään, kun hän vielä voitti Golden Globen suorituksestaan.
1954
Jännityksen mestarina tunnettu Alfred Hitchcock valitsi elokuviensa naispääosiin eturivin näyttelijättäriä kauneuden ja lahjakkuuden osalta. Kelly tuli valituksi Täydellinen rikos elokuvan naispääosaan. Synkkä jännityselokuva sai lisäväriä Hitchcockin päätettyä, että elokuvan alussa kaiken oltua vielä suhteellisen hyvin Kellyn roolihahmo pitää valkeita vaatteita, mutta asioiden muuttuessa synkemmiksi, Kellyn puvustus saa myös tummia sävyjä.
New Yorkin filmikriitikot valitsivat Kellyn parhaaksi naisnäyttelijättäreksi, saman teki NBR- että BAFTA-jaostot. Täydellinen rikos jäi ilman Oscar-ehdokkuuksia, mutta samana vuonna valmistunut Takaikkuna paikkasi tilanteen saaden neljä Oscar-ehdokkuutta. Tällä kertaa Grace Kelly esitti naispääosaa Hitchcockin uran kenties parhaimmassa teoksessa James Stewartin tehdessä miespääosan.
Vuosi 1954 sisälsi vielä kaksi Kellyn elokuvaa, joista ensimmäinen on George Seatonin ohjaama draamaelokuva Mies jonka minulle annoit, joka on jäänyt huomiossaan selvästi kahden edellä mainitun jalkoihin. Bing Crosby tulkitsi miespääosaa Kellyn esittäessä naispääosan, josta hänet palkittiin parhaan naispääosan Oscar-palkinnolla. Crosby sai ehdokkuuden parhaasta miespääosasta elokuvan saadessa vielä neljä muutakin ehdokkuutta. Brittiläinen BAFTA palkitsi Kellyn parhaana ulkomaalaisena näyttelijättärenä, Golden Globe tuli Kellylle parhaasta draamaelokuvan naispääosasta, NBR palkisi Kellyn kaikista kolmesta ensimmäisestä elokuvastaan vuodelta 1954.
Kellyn työtahti oli huikea, ja hänen vuoden 1954 viimeinen elokuva oli Vihreä tuli, jonka miespääosaa esitti Stewart Granger.
1955
Toko-Rin sillat on Mark Robsonin ohjaama draamaelokuvaklassikko, jossa miespääosaa esitti William Holden Kellyn tehdessä naispääosan. Elokuva voitti yhden Oscarin ja sai lisäksi yhden ehdokkuuden.
Varkaitten paratiisi oli viimeinen Kellyn elokuva Hitchcockin ohjauksessa. Ikääntynyt Cary Grant esitti herrasmiestä, joka oli aikaisemmin varastunut huomattavan määrän timantteja, ja joutuu epäilyksen alaiseksi uuden rikosaallon puhjettua. Kelly esittää salaperäistä naista, jonka kanssa Grantin John-hahmo aloittaa suhteen. Elokuva sai kaksi Oscar-ehdokkuutta ja voitti yhden. Elokuva kuvattiin Ranskassa, jonka maisevat muistuttavat luonnollisesti paljon Monacon maisemia, minne Kelly myöhemmin muutti.
1956
Joutsen oli uusintafilmaus vuoden 1925 klassikosta. Kelly esitti ensimmäistä kertaa koko elokuvan pääosaa, ei ainoastaan naispääosaa. Elokuva jäi ilman suurempaa menestystä, toisin kuin Skandaalihäät, jossa Kelly nähtiin Bing Crosbyn ja Frank Sinatran ohella. Elokuva sai kaksi Oscar-ehdokkuutta ja oli merkittävä taloudellinen menestys, millä ei kuitenkaan ollut vaikutusta Kellyn uran päättymiseen.
Näyttelijättärestä ruhtinattareksi
19. huhtikuuta 1956 Kelly avioitui Monacon ruhtinaan, Rainier III:n kanssa, jolle hän synnytti kolme lasta, Carolinen, Stéphanien ja Albertin.
Ruhtinas ei halunnut Kellyn enää palaavan elokuvien pariin, ja niinpä Kellyn elokuvat kiellettiin Monacossa. Vuonna 1964 valmistuneeseen Marnie-elokuvaan Kelly olisi halunnut palata Hitchcockin ohjattavaksi, mutta monacolaiset eivät pitäneet ideasta. Lopulta hän teki vuonna 1982 paluun elokuvien pariin Rearranged-elokuvan myötä. Elokuva ei kuitenkaan koskaan valmistunut, sillä Kelly kuoli auto-onnettomuudessa saamiinsa vakaviin vammoihin 14. syyskuuta 1982 vain 52 vuoden ikäisenä.
Elokuvat
Neljätoista tuntia (Fourteen Hours, 1951) Sheriffi (High Noon, 1952) Mogambo (Mogambo, 1953) Täydellinen rikos (Dial M for Murder, 1954) Vihreä tuli (Green Fire, 1954) Takaikkuna (Rear Window, 1954) Mies, jonka minulle annoit (The Country Girl, 1954) Toko-Rin sillat (The Bridges at Toko-Ri, 1954) Varkaitten paratiisi (To Catch a Thief, 1955) Joutsen (The Swan, 1956) Skandaalihäät (High Society, 1956)
Francis Albert "Frank" Sinatra (12. joulukuuta 1915, Hoboken, New Jersey – 14. toukokuuta 1998, Los Angeles, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen laulaja ja näyttelijä.
Frank Sinatrasta tuli 1940-luvun alussa nk. nilkkasukkatyttöjen suuresti ihannoima laulaja. Hän myös näytteli elokuvissa. Sinatra lopetti uransa kertaalleen vuonna 1971, mutta palasi esiintymislavoille pari vuotta myöhemmin ja levytti aina 1990-luvun alkuun asti. Viimeiseksi varsinaiseksi studioalbumiksi jäi vuonna 1994 ilmestynyt Grammy-palkittu Duets II.Sisällysluettelo
Elokuva
Sinatran nuoruuden tunnetuimpia elokuvia ovat kolme Gene Kellyn kanssa tehtyä elokuvaa: Laulaen maihin, Ilo irti ja Neiti Johtaja. Sodan jälkeen Sinatran suosio oli alamaissa, mutta hänen uransa pelasti sotamies Maggion rooli elokuvassa Täältä ikuisuuteen 1953. Sinatra sai suorituksestaan Oscarin parhaasta miessivuosasta.
Frank Sinatra, Dean Martin, Sammy Davis Jr., Peter Lawford ja Joey Bishop muodostivat ns. The Rat Pack -kaveriporukan, joka teki yhdessä muun muassa elokuvan Ocean's Eleven – Kovat kaverit.
Hän teki myös muutamia vakavia rooleja kuten pääosan Otto Premingerin elokuvassa Kultainen käsivarsi (engl. The Man with the Golden Arm)[1] sekä majuri Bennett Marcon roolin John Frankenheimerin ohjaamassa elokuvassa Mantshurian kandidaatti (suom. TV-versiona Mantshurian sankari, engl. The Manchurian candidate).[2]
Mafiakytkökset
Sinatralla väitettiin olleen hyvät suhteet mafiaan, erityisesti Chicagon syndikaattiin ja sen silloiseen johtajaan Salvatore "Momo" Giancanaan. Väitteiden mukaan mafia olisi edesauttanut hänen uraansa erityisesti alkuaikoina ja myöhemmin Las Vegasissa. On myös epäilty, että mafia käytti Sinatran apua hyväkseen saadakseen normalisoitua takaisin suhteet presidentti John F. Kennedyyn, jotka olivat huonontuneet Robert Kennedyn tultua oikeusministeriksi. 1969 ilmestyneessä Mario Puzon menestysromaanissa Kummisetä viitattiin epäsuoraan näihin suhteisiin laulaja Johnny Fontanen hahmon kautta.
Musiikki
Sinatralla on useita suosittuja hittejä, muun muassa "Somethin' Stupid" (duetto tyttärensä Nancy Sinatran kanssa), "Strangers in the Night", "Fly Me to the Moon", I've Got You Under My Skin", Liza Minnellin alun perin esittämä "New York, New York" sekä Paul Ankan sanoittama "My Way".
Sinatra on esiintynyt Suomessa vuonna 1989, Helsingin vanhassa jäähallissa. Avioliitot
Sinatra oli neljä kertaa naimisissa: Nancy Barbaton kanssa 4. helmikuuta 1939 – 29. lokakuuta 1951, 3 lasta (Nancy Sinatran äiti) Ava Gardnerin kanssa 7. marraskuuta 1951 – 5. heinäkuuta 1957 Mia Farrowin kanssa 19. heinäkuuta 1966 – 1968 Barbara Marxin kanssa 11. heinäkuuta 1976 – kuolemaansa 14. toukokuuta 1998 saakka.
FilmografiaLas Vegas Nights, 1941 (dokumentti) Tanssiva vakoilija (Ship ahoy), 1942 Reveille with Beverly, 1943 Sano se iskusävelin (Higher and higher), 1944 Step lively, 1944 Laulaen maihin (Anchors aweigh), 1945 The house I live in, 1945 Kunnes pilvet väistyvät (Till clouds roll by), 1946 Saattaapa tapahtua (It happened in Brooklyn), 1947 Naisten rosvo (The kissing bandit), 1948 Kellojen ihme (The miracle of the bells), 1948 Rouva johtaja (Take me out to the ball game), 1949 Ilo irti! (On the town), 1949 Sulhanen vastatuulessa (Double Dynamite), 1951 Laukauksia öisellä stadionilla (Meet Danny Wilson), 1952 Täältä ikuisuuteen (From here to eternity), 1953 Tappaja (Suddenly), 1954 Nuori mieleltään (Young at heart), 1954 Elämän muukalainen (Not as a stranger), 1955 Enkeleitä Broadwaylla (Guys and dolls), 1955 Poikamiesansa (The tender trap), 1955 Kultainen käsivarsi (The man with the golden arm), 1955 Maailman ympäri 80 päivässä (Around the world in 80 days), 1956 Skandaalihäät (High Society), 1956 Väärinpeluri (Johnny Concho), 1956 Meet me in Las Vegas, 1956 Ylpeys ja intohimo (The pride and the passion), 1957 Arpinaama/ Gangsterin kosto (The joker is wild), 1957 Ystävämme Joey (Pal Joey), 1957 Kiirastulessa (King go forth), 1958 Yli kaiken ymmärryksen (Some came running), 1958 Läpiä päässä (A hole in the head), 1959 Liekkejä yössä (Never so few), 1959 Can-Can (Can Can), 1960 Ocean's eleven - kovat kaverit (Ocean's eleven), 1960 Pepe (Pepe), 1960 Paholainen tulee klo 4 (The devil at 4 o'clock), 1961 Mantsurian kandidaatti (The Manchurian Candidate), 1962 Lentäjinä vastoin tahtoaan (The road to Hong Kong), 1962 Kolme kersanttia (Sergeants three), 1962 Jos vuoteeni voisi kertoa (Come blow your horn), 1963 Neljä Teksasista (Four for Texas), 1963 Yhdestoista murha (The list of adrian messanger), 1963 Chicagon Robin Hood (Robin and the seven Hoods), 1964 Avioliitto jäiden kera (Marriage on the rocks), 1965 Ainoastaan urhoolliset (None but the brave), 1965 Kuoleman juna (Von Ryan's express), 1965 Hyökkäys merellä (Assault on a Queen), 1966 Jättiläisen varjo (Cast a giant shadow), 1966 The Oscar, 1966 Kiristäjät (The naked runner), 1967 Tony Rome – yksityisetsivä (Tony Rome), 1967 Etsivä J. L. (The Detective), 1968 Mestarinuuskija (Lady in cement), 1968 Dingus, lännen kauhu (Dirty Dingus Magee), 1970 Ensimmäinen kuolemansynti (The first deadly sin), 1980 Kanuunankuularalli 2 (Cannonball run 2), 1984
Syntynyt: 8. tammikuuta, 1935 Kuollut: 16. elokuuta, 1977 Kotipaikka: Tupelo, Mississippi, Yhdysvallat Aktiivisena: 1954 - 1977 Tyylilajit: Rock and roll Country Gospel Blues Country rock Ammatit: laulaja, muusikko, näyttelijä Soittimet: kitara, piano Levy-yhtiöt: Sun Records, RCA Records
Elvis Aaron Presley [1] tai Elvis Aron Presley [2] (8. tammikuuta 1935 Tupelo, Mississippi, Yhdysvallat – 16. elokuuta 1977 Memphis, Tennessee, Yhdysvallat) oli yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista laulajista. Häntä kutsutaan usein "rock and rollin kuninkaaksi". Elvis Presleyn levyjä on myyty maailmanlaajuisesti yli 2 miljardia kappaletta. Tämä tekee hänestä kaikkien aikojen menestyneimmän
Lapsuus
Elvis Aron (hänen sanotaan muuttaneen nimensä myöhemmin Aaroniksi) Presley syntyi tiistaina 8. tammikuuta 1935 Tupelon pikkukaupungissa Mississippissä isänsä Vernon Presleyn ja äitinsä Gladys Smithin perheeseen. Hänen kaksoisveljensä Jesse Garon Presley syntyi kuolleena. Elvis kertoi myöhemmin tunteneensa kaksoisveljen kuoleman vuoksi velvollisuudekseen yrittää olla vanhemmilleen mahdollisimman hyvä lapsi. Elviksen etunimi tulee hänen isänsä toisesta nimestä.
Elviksen vanhemmat olivat avioituneet 17. kesäkuuta 1933. Vernon oli valehdellut olevansa vanhempi kuin todellisuudessa oli, sillä siihen aikaan ei katsottu hyvällä, jos vaimo oli miestään vanhempi. Ikäeroa oli muutama vuosi.
Perhe asui suuressa köyhyydessä yksihuoneisessa puumökissä, jonka Vernon oli rakentanut vuokraisännältään lainaamillaan 200 dollarilla. Vuonna 1939 Vernon väärensi neljän dollarin shekin 40 dollarin suuruiseksi, koska tarvitsi perhelleen rahaa. Hän joutui yhdeksäksi kuukaudeksi vankilaan ja pakkotyöleirille, missä Elvis ja vaimo Gladys kävivät häntä katsomassa.
Kun Vernon vapautui vankilasta, päättivät he muuttaa Tennesseen osavaltiossa sijaitsevaan Memphisin kaupunkiin. Siellä he asuivat useammassa paikassa, mutta elintaso parani Tupelon ajoista, vaikkakin he olivat yhä köyhiä. Kun Elvis 3. kesäkuuta 1953 valmistui keskinkertaisin arvosanoin L. C. Humes High Schoolista, hän pääsi Crown Electric Companylle töihin kuorma-autonkuljettajaksi.
1950-luku
Uran alku
Elvis haaveili laulajanurasta. Hän oli 10-vuotiaana pärjännyt erinomaisesti paikallisessa laulukilpailussa kappaleella Old Shep. (Jonka levytti 1956). Vuonna 1972 Elvis muisteli tulleensa viidenneksi kyseisessä kilpailussa. Ensi askeleen kohti levylaulajan uraa hän otti kesällä 1953 levyttäessään ruokatuntinsa aikana omakustanteena kappaleen My Happiness paikallisessa Sun Records -levy-yhtiössä. Levyn kääntöpuolelle hän lauloi That`s when your heartaches begin- nimisen kappaleen, jonka myös levytti myöhemmin uudelleen alkuvuodesta 1957. Hän sanoi tekevänsä levyn syntymäpäivälahjaksi äidille, vaikka todellisuudessa syntymäpäivään oli vielä aikaa. Heti alkuvuodesta 1954 Elvis palasi Sun- studiolle äänittääkseen toisen omakustanteensa. Tällä kertaa hän lauloi nauhalle I`ll never stand in your way- nimisen kappaleen kääntöpuolellaan It Wouldn`t be the same without you. Merkillepantavaa on omakustanteiden kappalevalinnat. Kaikki kahden omakustannelevyn kappaleet olivat sen ajan hittiballadeja. Niissä ei ollut mitään viitteitä Presleyn musiikillisiin juuriin ja vaikutteisiin bluesiin tai gospeliin, musiikkityyleihin, joiden kanssa oli kasvannut ja joita hän lapsesta saakka oli kuunnellut. Omakustanteista kävi ilmi Elviksen viehtymys myös balladeihin. Tehtyään läpimurtonsa vuonna 1956 hän kertoi monesti haastatteluissaan nauttivansa nimenomaan balladien esittämisestä.
Elvis oleskeli vapaa-aikoina levy-yhtiön tiloissa, jonka omistaja Sam Phillips huomasi nuorukaisen kyvyt, mutta ei ollut vielä keksinyt niille käyttöä. Kuitenkin Sam oli pyytänyt paikallista kitaristia Scotty Moorea sekä basisti Bill Blackia, jotka olivat soittaneet ja äänittäneet Sun-studiolla silloisen bändinsä Starlite Wranglersien kanssa, soittelemaan Elviksen kanssa ja ottamaan samalla vähän selvää mikä tämä oli miehiään. Moore ja Black eivät olleet alkuun tästä kovin innoissaan, eikä Elvis tehnyt kumpaankaan heti mitään suurta vaikutusta. Myöhemmin Scotty Moore on muistellut tapahtumia. "Kun kuulin ensi kertaa hänen nimensä, muistan ajatelleeni: Mikä ihmeen tyyppi jonka nimikin on Elvis? Nimikin on kuin jostain tieteiselokuvasta. Ja, kun me sovittiin, että Elvis tulee ensi kertaa kotiini soittelemaan ja juttelemaan pelkäsin, että vaimoni juoksee häntä karkuun. Hänellä oli siihen aikaan aika villit vaatteet" naureskeli Scotty Moore vuosia myöhemmin. Elvis opiskeli isänsä neuvosta myös sähköasentajaksi, sillä Vernon oli sanonut, ettei kitaransoittajista ole mihinkään. Kerran Elvis alkoi levystudiolla tauolla soittaa vanhaa Arthur "big boy" Crudupin That's All Right (Mama) -bluesia omaan tyyliinsä. Sam Philips tunsi heti kappaleen, mutta ei omien sanojensa mukaan ollut tässä vaiheessa tietoinen, että Elvis tuntisi Crudupin kaltaisten blues-artistien musiikkia. Tämä voi olla yksi syy siihen, että hän ei heti keksinyt Elviksen kyvyille käyttöä aikaisemmin tämän äänittäessä omakustanteitaan. Tyyli sai myöhemmin nimen rock & roll. Päivän, 5. heinäkuuta 1954, sanotaan jääneen historiaan päivänä, jolloin rock & rollia kuultiin valkoihoisen suusta. Studion johtaja Sam Phillips oli joskus luvannut ansaita miljoona dollaria, jos löytyy valkoihoinen, joka laulaa kuin musta. Nyt hänellä oli sellainen.
That's All Right (Mama) -single sai b-puolelle kappaleen Blue Moon of Kentucky, ja single ilmestyi 19. heinäkuuta 1954. Sitä myytiin Memphisissä parisenkymmentätuhatta kappaletta, mikä oli paikallinen menestys. Levyä soitettiin radiossa, ja kappale herätti huomiota.
Elvis esiintyi tiiviisti ja teki samana vuonna vielä toisen singlen. Menestys antoi vielä odottaa itseään. Manageriksi ryhtynyt Tom Parker sai neuvotelluksi Elvikselle sopimuksen suuren RCA Victor -levy-yhtiön kanssa, joka osti Presleyn oikeudet marraskuussa 1955. Seuraava vuosi oli Presleyn läpimurtovuosi: hän teki ensimmäiset albumit (Elvis ja Elvis Presley), levytti Heartbreak Hotelin, josta tuli ensimmäinen levy maailmassa, jota myytiin yli miljoona kappaletta, sekä esiintyi televisiossa ja päätyi lopulta Hollywoodiin. Vuonna 1956 hän teki myös monia muita loistavasti menestyneitä hittejä, kuten Hound Dog, Don´t Be Cruel, Love Me Tender ja Love Me.
Parkerin ansiosta Elvis oli jo vuonna 1956 miljonääri. Hän pystyi ostamaan oman talon Audubon Driveltä ja äidilleen vaaleanpunaisen Cadillacin, jonka oli luvannut ostaa heti kun rikastuu.
1950-luku oli Yhdysvalloissa vielä rotuerottelun aikaa. Elvis Presley sai kielteistä julkisuutta rotuennakkoluuloisten keskuudessa siitä, että hän valkoisena lauloi tummaihoisten lauluja. Elvis itse vastusti rotuerottelua ja syrjintää ja loukkaantui paheksunnasta.
Armeija kutsuu
22-vuotias Elvis Presley vuonna 1957.
Joulukuussa 1957 Elvis sai kutsun saapua armeijapalvelukseen. Hän sai lykkäystä 60 päivää King Creole -elokuvansa kuvausten loppuunsaattamisen vuoksi, ja astui lopulta armeijan palvelukseen 24. maaliskuuta 1958. Taakseen hän jätti perheensä, tyttöystävänsä Natalie Woodin ja kuuluisat pulisonkinsa, joita ei armeijassa saanut pitää.
Lehdet kirjoittivat, että Presley tullaan unohtamaan hänen kahden vuoden mittaisen armeijakiinnityksensä aikana. Väite osoittautui kuitenkin vääräksi, sillä manageri Parker piti Elviksen lippua korkealla julkaisemalla muun muassa elokuvia uudestaan, uusia kokoelmalevyjä sekä fanitavaroita. Elvis sai yllättävän siirron Saksan liittotasavaltaan, jossa hän tuli viettämään suurimman osan armeija-ajastaan tiedustelu-Jeepin kuljettajana*.
Presleytä kehuttiin hyväksi sotilaaksi, joka teki tunnollisesti työnsä. Hän ei saanut erityiskohtelua kuin asuntoratkaisussa, sillä hän asui fanien piirityksen vuoksi armeijan lähellä sijaitsevassa vuokratalossa. Anekdootti: Esimiehenä ja kuljetettavana oli suomalaissyntyinen, Marttisen miehiin lukeutunut, Mannerheimin ristin ritari Olavi Alakulppi.
Äidin kuolema
Elvis koki 14. elokuuta 1958 elämänsä suurimman menetyksenlähde?, kun hänen äitinsä Gladys kuoli maksatulehdukseen 46-vuotiaana. Äidin kasvatuksessa kasvaneena poikana Elvis koki menetyksen erityisen raskaana. Ruumista säilytettiin lasikannen alla Gracelandissa odottamassa hautajaisia.
Seurustelun alku
Elvis tapasi 14-vuotiaan Priscilla Ann Beaulieun olleessaan armeijassa Saksassa. Priscilla oli muuttaessaan vuonna 1962 Gracelandiin yhä alaikäinen, joten pari sai toisensa virallisesti vasta vuonna 1967, jolloin Elvis vei Priscillan vihille manageri Parkerin kehotuksesta. Yhdeksän kuukautta hääyön jälkeen syntyi Elviksen tiettävästi ainoaksi jäänyt lapsi Lisa Marie Presley. Matkalla synnytykseen hermostunutta Elvistä täytyi muistuttaa, ettei hän ollut synnyttämässä vaan Priscilla. Tyttären synnyttyä Elvis tarjoili sairaalassa sikareita ohikulkijoille. ] 1960-luku
Suosio jatkuu armeijan jälkeen
Elvis vapautui armeijasta 5. maaliskuuta 1960. Hän esiintyi historiallista korvausta vastaan (125 000 dollaria kuudesta minuutista) Frank Sinatran isännöimässä Timex-televisio-ohjelmassa, joka oli vuoden katsotuin ohjelma. Elvis lauloi muutaman laulun yksin ja yhdessä Sinatran kanssa ja sai palsamia haavoille, joita oli syntynyt Sinatran haukuttua Elvistä ja rockmusiikkia Elviksen noustessa pinnalle. Myöhemmin Elvis ja Sinatra ystävystyivät ja Sinatra tarjosi Elvikselle mafian palveluksia suojaksi innokkailta ihailijoilta, mutta Elvis kieltäytyi.
Vuonna 1960 Elvis teki ensimmäisen elokuvansa sitten King Creolen, joka oli saanut kriitikoilta kehut. G.I. Blues oli kuitenkin niin heikko teos - ja taso pysyi myöhemmissä Presley-elokuvissa samanlaisena - että Elvis kyllästyi elokuvan tekemiseen. Naispääosaa esitti Sinatran kihlattu Juliet Prowse. Myöhemmin Elvis teki vielä Sinatran tyttären Nancy Sinatran kanssa elokuvan Speedway – vauhtihullut (1968).
Elokuva oli taloudellinen menestys ja kohosi ensi-iltaviikonloppuna Varietyn listalla kakkoseksi. Vuositilastoissa elokuva sai 14. sijan. Elokuvan ohjasi Norman Taurog, joka ohjasi kahdeksassa vuodessa yhdeksän Presleyn elokuvaa.
Tauko levyjen teossa
Elokuvasopimukset estivät Elviksen levynteon vuoteen 1969. Hän teki vain muutamia oikeaa musiikkia sisältäviä levyjä elokuvien soundtrackien ohella. Elokuvavuosina Eversti Parker suhtautui penseästi suojattinsa oikean studioalbumin äänittämiseen, koska studioalbumi söi hänen mielestään aina soundtrack-levyn suosiota ja näin oikeiden studioalbumeiden teko 60-luvun alusta puoliväliin loppui lähes kokonaan. Vielä vuonna 1963 kyllä äänitettiin puhdas studioalbumi, mutta edellä mainituista syistä Parker pisti projektin jäihin ja äänitetyt kappaleet sijoitettiin elokuvien soundtrack-levyille bonusraidoiksi. Tämä "kadonnut levy" julkaistiin vuonna 1990 nimellä Lost album. Seuraavaa oikean studioalbumin tekoa saatiin odottaa aina vuoteen 1966, jolloin keväällä Elvis äänitti Nashvillessä itselleen rakkainta musiikkia gospelia kokonaisen albumin. Edellisestä Elviksen gospelalbumista oli kulunut jo kuusi vuotta (His hand in mine 1960) Uudesta How great thou art -nimisestä albumista Elvis sai myös musiikkialan Oscarin eli Grammy-palkinnon. Grammyja Elvis sai elinaikanaan kolme ja hän sai ne kaikki itselleen rakkaimasta musiikista gospelmusiikista. Menestykset vähenivät 1960-luvun puolivälin jälkeen, kun elokuvamusiikki ei saanut riittävästi ostajia. Britanniassa menestys oli parempi kuin Yhdysvalloissa.
Vuonna 1961 Elvis sai plakaatin 75 miljoonasta myydystä levystä. Samana vuonna hän esiintyi julkisesti viimeisen kerran ennen paluutaan julkisuuteen vuonna 1968.
Elokuvaura
Elvis näytteli urallaan 33 elokuvassa vuosina 1956–1969. Lisäksi hän teki kaksi dokumenttielokuvaa ja kolme televisio-ohjelmaa.
Elviksen näyttelijänura alkoi elokuvan Love Me Tender myötä vuonna 1956. Normaalisti uusi suuri nimi sai elokuvasta korkeintaan 10 000 dollarin palkkion, mutta Elvis sai ensimmäisestään 125 000 dollaria.
Elvis teki 1950-luvulla neljä elokuvaa, jotka kaikki olivat draamaelokuvia. Love Me Tender on sisällissodan jälkeiseen aikaan sijoittuva rakkaustarina. Loving You oli Elviksen ensimmäinen värielokuva ja se kertoo Deke Riversistä, jonka keplotteleva naispuolinen manageri ottaa esiintyjäryhmäänsä mukaan ja yrittää pitää hänet mukana keinolla millä hyvänsä. Jailhouse Rock on draamaelokuva vankilasta vapautuvasta nuorukaisesta joka kehittää uuden musiikkityylin. King Creole, Presleyn elokuvista ehkä kiitetyin, on tarina Danny Fisheristä, joka ajautuu rikoksiin etsiessään paikkaansa elämässä.
Neljää ensimmäistä elokuvaa pidetään yleisesti hänen parhaimpinaan. 1960-luvulla hän teki 27 elokuvaa, joista vakavia olivat Flaming Star, Wild in the Country, Charro! ja Change of Habit. Elvis ei tehnyt mielellään kepeitä musikaalielokuvia, eikä hän ylipäätään olisi halunnut laulaa elokuvissaan, mutta tuottajat ja manageri Parker vaativat sitä katsojien halutessa nähdä myös Elviksen laulavan elokuvissaan.
Elvis: That's the Way It Is valmistui vuonna 1970, ja siinä seurattiin dokumentin tavoin Elviksen valmistautumista Las Vegasin sesonkiin. Elokuvan ohjasi Oscar-palkittu Denis Sanders. Oscar-palkittuja olivat myös Pierre Adidge ja Robert Abel, jotka ohjasivat niin ikään MGM:lle tehdyn Elvis on Tour -dokumenttielokuvan, joka sai Golden Globe -palkinnon. Tätä pidetään dokumenttinäkökulmasta näistä kahdesta parempana, mutta ensimmäisessä dokumentissa musiikki on kuitenkin yleisesti ottaen parempaa.
Paluu ja televisio-ohjelma
Vuonna 1968 Elviksen suosio oli alamaissa. Eikä tuolloin millään lailla ollut muodikasta olla Elvis-fani. Elokuvasopimukset olivat päättymässä, eikä Elvis ollut enää kiinnostunut jatkamaan halpatuotannoissa. Elviksen uran lopun alun edessä ratkaisuksi tuli NBC-televisiokanavalle tehtävä televisio-ohjelma, jonka oli manageri Parkerin suunnitelmien mukaan tarkoitus sisältää perinteisiä joululauluja esittäjänä valkoiseen smokkiin pukeutunut Elvis. Sopimuksen kylkiäisenä tehtiin myös vuonna 1969 valmistunut Change of Habit -elokuva.
Joululauluohjelma oli ohjaaja Steve Binderin ja Elviksen painajainen. He halusivat tehdä kunnon rockshown, joka nostaisi Elviksen taas kirkkaimmaksi tähdeksi. Comebackin tarpeellisuuden osoittamiseksi Elvikselle televisioshown ohjaaja Binder vei Elviksen keskellä kirkasta päivää seisoskelemaan Burbank- studioiden ulkopuolella sijaitsevalle Sunset Boulevardille suurimman ihmisvilinän aikaan. Ajat olivat muuttuneet ja sen huomasi konkreettisesti nyt myös Elvis. Hän sai seisoskella keskellä päivää vilkkaalla kadulla Kaliforniassa, eikä monikaan ohikulkijoista kiinnittänyt huomiota häneen tai pyydystänyt enää intensiivisesti hänen nimikirjoitustaan. Elviksen reaktio oli kaksijakoinen. Hän oli hämmentynyt ja aidosti ihmeissään että häntä ei enää tunnistettu samalla tavalla, kuten aiemmin. Toisaalta koko tilanne myös huvitti häntä, mutta Binder onnistui siinä mitä yrittikin. Hän sai tämän "kokeen" avulla osoitettua Elvikselle comebackin tärkeyden ja sen, että se on syytä tehdä tyylillä ja itsensä likoon laittaen, mikäli Elvis mielisi jatkaa uraansa ja palata huipulle. Muuten hän saisi seisoskella kadulla rauhassa jatkossakin. Elviksellä itselläänkin oli suuri halu todistaa suurelle yleisölle ja ennen kaikkea itselleen mihin hän todella pystyi ja ohjaaja Binder halusi kaivaa Elviksestä kaiken parhaan ja alkuvoimaisen magian jälleen esiin mikä oli ollut hänen suuren suosionsa salaisuus uran alkuaikoina. Binder halusi herättää vanhan Elviksen henkiin, sen aidon ja oikean rockin kapinallisen. Show nauhoitettiin lopulta Binderin ehdotuksen mukaisesti Parkerin myönnyttyä ideaan, ja itsensä huippukuntoon saanut, ruskettunut ja mustaan nahkapukuun pukeutunut Elvis villitsi koko ympärillään olleen yleisön ja lopulta koko maailman, jälleen. Show oli katsotuin vuoden 1968 tv-ohjelma Yhdysvalloissa. Elvis oli palannut huipulle. Hän oli taas miljoonien palvonnan kohde, eikä hänen uskollisimpien faniensakaan enää tarvinnut häpeillen tunnustaa ihailun kohdettaan. Presidentti Nixoniakin hän pääsi tapaamaan Valkoiseen taloon ainoastaan ilmoittamalla portilla nimensä paria vuotta myöhemmin 1970.
Vuosina 1968 ja 1969 Elviksen levytykset olivat tyyliltään aiempaa lähempänä soul-musiikkia, sillä letkeä rantapoikamusiikki oli jo poissa muodista, eikä sitä esittämällä voinut enää saada uskottavuutta. Ihmiset ostivat taas Elviksen levyjä, ja tunnetuin single tältä kaudelta on Suspicious Minds, joka oli Elviksen viimeinen singlemenestys Yhdysvalloissa hänen elinaikanaan.
1970-luku
Elvis tapaa Richard Nixonin.
Manageri Parker teki monivuotisen sopimuksen Las Vegasin International-hotellin (myöhempi Hilton) kanssa ja Elvis esiintyi siellä neljän viikon ajan kahdesti päivässä. Samalla Elvis jatkoi ahkerasti konsertointia ja teki satamäärin levytyksiä. Näiden 1970-luvun ensimmäisten vuosien sanotaan antaneen yleisölle parasta Elvistä: laulaminen sujui mainiosti vuosien mittaan kypsyneen äänen myötä, ja esiintymisessä oli voimaa. Ajan levytyksiin kuuluivat esimerkiksi "The Wonder Of You", "It's Only Love", "Burning Love", "I Got The Feelin' In My Body" ja "The First Time I Ever Saw Your Face".
Elviksen arvostus, suosio ja kuuluisuus nousivat huippuunsa juuri 1970-luvulla. Häntä arvostettiin kaikissa piireissä, eikä hänen rockmusiikkiaan enää paheksuttu. Suurin syy oli se, että Elvis levytti kaikenlaista musiikkia, aina gospelista bluesiin ja rockiin.
Televisio-ohjelmasta Elvis: Aloha from Hawaii tuli ensimmäinen viihdeohjelma, joka välitettiin ympäri maailman satelliitin välityksellä. Elvis oli asiasta innoissaan. Konsertin toteuttaminen maksoi 2,5 miljoonaa dollaria, joka oli televisiolle tehdyn ohjelman ennätys. Ohjelma keräsi 1,5 miljardia katsojaa ja oli maailman katsotuin tv-ohjelma aina 2000-luvulle asti. Nykyisin se on yhä katsotuin viihdeohjelma. Sen tuotto meni Kui Leen syöpäsäätiölle.
Alamäki
Avioliitto Priscilla Presleyn kanssa päättyi eroon alkuvuodesta 1973. Eron aiheuttama suru ja stressi näkyivät Elviksen kasvoilta Elvis: Aloha from Hawaii -televisio-ohjelmassakin. Ystävä kertoi nähneensä Elviksen silmistä, ettei tämä ollut enää onnellinen. Lääkkeidenkäyttö ja epäterveelliset elämäntavat alkoivat vaikuttaa elimistöön. Elvis sai raivonpurkauksia ja oli ajoittain lääkkeiden vaikutuksesta hereilläkin lähes koomankaltaisessa tilassa.
Maksa- ja sydänvaivoja ilmaantui, ja myöhemmin ruumiinavauksessa vuonna 1977 todettiin laajentunut maksa ja sydän. Hänellä oli myös veritulppia jaloissa, viherkaihi silmissä ja paino-ongelmia. Pahinta oli kuitenkin jatkuva unettomuus, jota lääkittiin vahvoilla unilääkkeillä. Unilääkkeet olivat riesa, sillä kun Elvis vihdoin heräsi päivällä yöuniltaan, hän tarvitsi lääkkeitä pysyäkseen hereillä.
Elvis piti kaikkiaan yli 1 300 loppuunmyytyä suurkonserttia ympäri Yhdysvaltoja suurimmilla areenoilla.
Viimeinen televisio-ohjelma
Elvis suostui manageri Parkerin painostamana ja heikon rahallisen tilanteen takia vuonna 1977 CBS:n ehdotukseen hänen konserttiensa kuvaamiseksi ja niiden kokoamiseksi talvella esitettäväksi televisio-ohjelmaksi. Ohjelmasta oli ollut puhetta jo vuonna 1975, mutta Elvis ei ollut halukas esiintymään kameroiden edessä. Nyt hän oli elämänsä huonoimmassa kunnossa sekä ylipainoinen. Maksan kanssa oli ongelmia ja unihäiriöt vakavia. Elviksen kasvot ja vatsa olivat huolestuttavasti turvonneet. Lisäksi hänellä oli tulehtunut ja kiertynyt paksusuoli, joka aiheutti vakavaa kipua ja turvotusta vatsaan.
Rapid Cityn, Omahan ja Indianapolisin konsertit kuvattiin, ja hän teki parhaansa. Kun Elvis oli nähnyt filmimateriaalia konserteista, hän oli todennut: "En ehkä näytä nyt hyvältä, mutta arkussa näytän". Ohjelma oli jälleen vuoden katsotuin TV-ohjelma, mutta se ei ehtinyt valmistua tähden elinaikana.
Elviksen kuolema
Elviksen silloinen naisystävä Ginger Alden löysi Elviksen elottomana kylpyhuoneesta noin klo 14.00 16. elokuuta 1977. Elviksen kiertuemanageri Joe Esposito aloitti jo sinertävän ruumiin elvytyksen, joka jatkui myös ambulanssissa Elviksen lääkärin George C. Nichopouloksen johdolla. Elvis kuljetettiin Babtist Memorial Hospital -sairaalaan, jossa näennäisen turhan elvytyksen kerrotaan jatkuneen edelleen. Sairaalan ylilääkäri Eric Muirhead julisti Elviksen lopulta kuolleeksi klo 15:30. Kuolinsyyksi kerrottiin sydämen rytmihäiriö. Ruumiinavaus suoritettiin välittömästi tämän jälkeen sairaalan tiloissa Memphisin poliisin tutkinnanjohtajan ja patologin Jerry Franciscon, ylilääkäri Muirheadin ja Nichopouloksen johdolla.
Yleisen tiedon mukaan Elvis oli ennen sairauskohtaustaan lukenut The Face of Jesus -kirjaa, jonka hän oli ystävältään saanut. Memphisin poliisin tiedot kirjan sisällöstä ja sen löytymisestä ovat ristiriitaiset.
Elviksen kuolema oli suru-uutinen ympäri maailman. Televisiokanavat ja lehdet ympäri maailman kertoivat asiasta useina päivinä, ja radioissa soitettiin hänen levyjään. Pelkästään 17. elokuuta 1977 hänen levyjään myytiin maailmalla yli 20 miljoonaa kappaletta, ja seuraavan vuoden aikana yli 200 miljoonaa. Ennätystä tuskin koskaan tullaan rikkomaan. Gracelandin edustalle kerääntyi arvioiden mukaan vähintään 80 000, korkeintaan 180 000 ihailijaa. Valtavassa ihmisjoukossa kolme menehtyi auton syöksyttyä väkijoukkoon. Yhtä lailla tarinoita kuultiin henkilöistä, jotka tekivät itsemurhan kuultuaan heidän "Kuninkaansa" poismenosta.
Hautajaiset pidettiin 18. elokuuta. Elvikselle oli tehty ruumiinavaus, ja hänet oli palsamoitu. Hautajaisiin ei kutsuttu nykypäivän tapaan paljoakaan julkisuudenhenkilöitä, vaan ainoastaan jotkut lähimmät ystävät ja sukulaiset. Ihailijoita hautajaissaattueeseeen kertyi jopa yli 100 000. Elvis haudattiin yleiselle hautausmaalle, mikä osoittautui virheeksi, sillä lyhyen ajan kuluttua hautauksesta kolme henkilöä yrittivät avata graniittihaudan todistaakseen omien sanojensa mukaan Elviksen kuoleman olleen huijausta. Heistä vain yksi saatiin kiinni. Perikunta päätti tapauksen jälkeen siirtää haudan Gracelandin takapihalla sijaitsevaan Meditation Gardeniin, jonne siirrettiin myöhemmin myös Elviksen äidin arkku. Sinne haudattiin myös vuonna 1979 kuollut Elviksen isä Vernon Presley ja vuonna 1981 kuollut Elviksen isoäiti Minnie Mae. Myös Elviksen kuolleena syntyneelle veljelle pystytettiin oma muistomerkki. Haudalla käy vuosittain yli 600 000 ihmistä kunnioittamassa edesmenneen legendan muistoa. Myös vuosittainen kynttiläkulkue kerää kymmeniätuhansia osanottajia hänen kuolinpäivänään. 16. elokuuta 2007 tuli kuluneeksi 30 vuotta Elviksen kuolemasta.
Hyväntekeväisyyttä
Pian Elviksen kuoltua hyväntekeväisyysjärjestöt huomasivat lahjoitussummien pienentyneen, kun yksi eniten lahjoittaneista yksityishenkilöistä oli kuollut. Joulua rakastanut Elvis valitsi joulun alla 50 hyväntekeväisyyskohdetta, joille lahjoitti merkittäviä summia, jopa 50 000 dollaria. Lisa Marie Presley on jatkanut myöhemmin aktiivisesti hyväntekeväisyyden tukemista isänsä jalanjäljissä.
Kuolemansa jälkeen eniten ansaitseva
Elvis Presley ansaitsi elinaikanaan yli 4,5 miljardia dollaria ja oli 1960-luvulla eniten veroja maksanut amerikkalainen. 1970-luvulla hän myi manageri Parkerin ehdotuksesta ja suvun tilapäisen rahapulan vuoksi (syynä manageri Parkerin uhkapeli ja Presleyn suuret hankinnat, muun muassa useat lentokoneet ja kiinteistöt) oikeudet musiikkijulkaisuihinsa, jotka ovat tähän päivään mennessä tuottaneet miljardeja, mutta niistä ei maksettu Presleylle enää sopimuksen jälkeen. Silti Presley on ollut lähes aina kuolemansa jälkeen yksi parhaiten ansaitsevista vainajista.
Vuonna 2005 hän ansaitsi 45 miljoonaa dollaria ja oli parhaiten ansaitseva vainaja. 45 miljoonaa dollaria on vain perikunnalle tuleva summa. Myös hänen yrityksensä ansaitsevat satoja miljoonia. Lokakuussa Vuonna 2006 vuonna 1994 kuollut Kurt Cobain kuitenkin voitti hänet ansaitsemalla 50 miljoonaa dollaria. Vuonna 2007 Elvis otti jälleen ykköspaikan parhaiten ansaitsevista vainajista, John Lennon oli toisena.
Tilastoja Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa parantamaan artikkelia lisäämällä asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot saa myös kyseenalaistaa tai poistaa.
Noin 731 levytettyä laulua Noin 1178 levytystä. Yli 200 platina- ja kultalevyä. Elviksen menestynein single oli "Hound Dog / Don`t Be Cruel" vuodelta 1956. Se oli listaykkösenä 11 viikkoa. Singleä "It's Now Or Never" on myyty 22 miljoonaa. Elviksen kuolemaa seuranneen päivän aikana myytiin yli 20 miljoonaa hänen levyään. Elokuun 1977 ja 1978 välisenä aikana myytiin yli 200 miljoonaa Elviksen levyä. Elvis sai kolme Grammy-palkintoa, jotka kaikki hengellisestä musiikista: How Great Thou Art (LP) vuonna 1967, He Touched Me (LP) vuonna 1972 ja How Great Thou Artin live-versio vuodelta 1974. Yli 1,3 miljardia myytyä levyä jo vuonna 1983. Nyt luku lienee jo ylittänyt 2 miljardin rajan. Elvis: Aloha from Hawaii -satelliittikonsertti on yhä maailman katsotuin yhden esiintyjän televisiolähetys. Se keräsi 1,5 miljardia katsojaa. G.I. Blues -albumi vietti 111 viikkoa Billboard-listalla. Blue Hawaii -albumi vietti 113 viikkoa Billboard-listalla. Yli 1 200 Elvis-kirjaa oli julkaistu vuoteen 2002 mennessä. Noin 600 yhä aktiivisesti toimivaa Elvis-fanclubia, mikä on maailmanennätys. Suomen Elvis-fanclubi valittiin maailman parhaaksi vuonna 1991 arvostetun lehden toimesta. Vuonna 1993 julkaistua Elvis-postimerkkiä on myyty 500 miljoonaa kappaletta, ja se on maailman myydyin postimerkki. Elvis oli 2005 Forbes-lehden eniten ansaitsevien kuolleitten listan ykkössijalla viidettä kertaa peräkkäin. Hän ansaitsi edellisenä vuonna 45 miljoonaa dollaria henkilökohtaista tuloa. Yli 1 500 Elvis-levyä julkaistu CD/LP/EP/7"-muodossa.
Diskografia
Albumit 1956 Elvis Presley Elvis 1957 Loving You Elvis' Christmas Album 1958 Elvis' Golden Records, Vol 1 King Creole 1959 For Lp Fans Only A Date With Elvis 50.000.000 Elvis Fans Can't Be Wrong (Elvis' Golden Records vol.2) 1960 Elvis Is Back G.I. Blues His Hand In Mine 1961 Something For Everybody Blue Hawaii 1962 Pot Luck Girls! Girls! Girls! 1963 It Happened At The World's Fair Elvis' Golden Records, Vol 3 Fun In Acapulco 1964 Kissin' Cousins 1965 Girl Happy Elvis for Everyone Harum Scarum 1966 Frankie and Johnny Paradise, Hawaiian Style Spinout 1967 How Great Thou Art Double Trouble Clambake 1968 Elvis' Golden Records, Vol 4 Speedway Elvis NBC-Tv Special 1969 From Elvis in Memphis Elvis in Person (From Vegas To Memphis) Back in Memphis 1970 On Stage That's the Way it is 1971 Elvis Country Love Letters from Elvis Elvis Sings The Wonderful World Of Christmas 1972 Elvis Now He Touched Me Elvis As Recorded At Madison Square Garden 1973 Aloha from Hawaii Via Satellite Elvis (Fool) Raised on Rock 1974 Good Times Elvis As Recorded Live On Stage In Memphis 1975 Promised Land Elvis Today 1976 From Elvis Presley Boulevard In Memphis 1977 Moody Blue
Singlet 1954 That's All Right Mama / Blue Moon Of Kentucky Good Rockin' Tonight / I Don't Care If The Sun Don't Shine 1955 Milk Cow Blues Boogie / Your A Heartbreaker I'm Left, You're Right, She's Gone / Baby Lets Play House Mystery Train / Forget To Remember To Forget 1956 Heartbreak Hotel / I Was The One Blue Suede Shoes / Tutti Frutti I Want You I Need You I Love You / My Baby Left Me Hound Dog / Don't Be Cruel I'm Counting On You / I Got A Woman I’ll Never Let You Go / I’m Gonna Sit Right Down And Cry Trying To Get To You / I Love You Because Blue Moon / Just Because Money Honey / One Sided Love Affair Shake Rattle And Roll / Lawdy Miss Clawdy Love Me Tender / Any Way You Want Me 1957 Too Much / Playing For Keeps All Shook Up / That’s When Your Heartbreak Begins Teddy Bear / Loving You Jailhouse Rock / Treat Me Nice Don’t / I Beg Of You 1958 Where My Ring Around You Neck / Dontcha Think Its Time? Hard Headed Woman / Don’t Ask Me Why King Creole / Trouble / Young Dreams / Crawfish / Dixieland Rock One Night / I Got Stung 1959 A Fool Such As I / I Need Your Love Tonight A Big Hunk O Love / My Wish Came True 1960 Stuck On You / Fame And Fortune I'ts Now Or Never / Mess Of Blues Are You Lonesome Tonight / I Gotta Know 1961 Surrender / Lonely Man I Feel So Bad / Wild In The Country Little Sister / His Latest Flame Can’t Help Falling In Love / Rock-A-Hula Baby 1962 Good Luck Charm / Anything That’s Part Of You She’s Not You / Just Tell Her Jim Said Hello Return To Sender / Where Do You Come From? 1963 One Broken Heart For Sale / They Remind Me Too Much Of You You’re The Devil In Disguise / Please Don’t Drag That String Around Bossa Nova Baby / Witchcraft Kiss Me Quick / Suspicion 1964 Kissin’ Cousins / It Hurts Me Viva Las Vegas / What’d I Say Such A Night / Never Ending Ain’t That Loving You Baby? / Ask Me Blue Christmas / Wooden Heart 1965 Do That Clam / You’ll Be Gone Crying In The Chapel / I Believe In The Man In The Sky (Such An) Easy Question / It Feels Right I’m Yours / Long Lonely Highway Puppet On A String / Wooden Heart Blue Christmas / Santa Claus Is Back In Town 1966 Tell Me Why / Blue River Joshua Fit The Battle / Known Only To Him Milky White Way / Swing Down Sweet Chariot Frankie And Johnny / Please Don’t Stop Lovin’ Me Love Letters / Come What May Spinout / All That I Am If Every Day Was Like Christmas / How Would You Like To Be? 1967 Indescribably Blue / Fools Fall In Love Long Legged Woman / That’s Someone You’ll Never Forget There’s Always Me / Judy Big Boss Man / You Don’t Know 1968 Guitar Man / High Heel Sneakers U.S Male / Stay Away Joe You’ll Never Walk Alone / We Call On Him Let Yourself Go / Your Time Hasn’t Come Yet Baby A Little Less Conversation / Almost In Love If I Can Dream / Edge Of Reality 1969 Memories / Charro How Thou Art / His Hand In Mine In The Ghetto / Any Day Now Clean Up Your Own Back Yard / The Fair Is Moving On Suspicious Minds / You’ll Think Of Me Don’t Cry Daddy / Rubberneckin’ 1970 Kentucky Rain / My Little Friend The Wonder Of You / Mama Liked The Roses I’ve Lost You / The Next Step Is Love You Don’t Have To Love Me / Patch It Up I Really Don’t Want To Know / There Goes My Everything 1971 Rags To Riches / Where Did They Go Lord Live / Only Believe I’m Leavin’ / Heart Of Rome It's Only Love / The Sound Of Your Cry Merry Christmas Baby / O Come All Ye Faithful 1972 Until Its Time For You To Go / We Can Make The Morning Bosom Of Abraham / He Touched Me An American Trilogy / The First Time I Ever Saw Your Face Burning Love / It’s A Matter Of Time Separate Ways / Always On My Mind 1973 Steamroller Blues / Fools Raised On Rock / Fool 1974 I’ve Got A Thing About You Baby / Take Good Care Of Her If You Talk In Your Sleep / Help Me Promised Land / Its Midnight My Boy / Thinking About You 1975 T-R-O-U-B-L-E / Mr Songman Bringing It Back / Pieces Of My Life 1976 Hurt / For The Heart Moody Blue / She Thinks I Still Care 1977 Way Down / Pledging My Love
EP:t 1956 Elvis Presley Elvis Presley (tupla-EP) Heartbreak Hotel Elvis Presley The Real Elvis Anyway You Want Me Elvis vol. 1 Love Me Tender Elvis vol. 2 1957 Strictly Elvis Peace in the Valley Just for You Loving You vol. 1 Loving You vol. 2 Jailhouse Rock Elvis Sings Christmas Songs 1958–1959 King Creole vol. 1 King Creole vol. 2 Elvis Sails (lehdistötilaisuus 22.9.1958) Christmas With Elvis A Touch Of Gold vol. 1 (1959) A Touch Of Gold vol. 2 (1959) 1960 A Touch Of Gold 1961 Elvis by request 1962 Follow That Dream Kid Galahad 1964 Viva Las Vegas
1965 Tickle Me 1966 Frankie And Johnny Paradise Hawaiin Style Spinout 1967 Easy Come Easy Go
[muokkaa] Kokoelmat Elvis Forever (1974) Inspirations (1980) The Essential Elvis Presley (2007)
[muokkaa] Elokuvat
1956
Love Me Tender - Rakasta minua hellästi
1957
Loving You - Kiihkeitä rytmejä Jailhouse Rock - Rock'n Roll suosikki
1958
King Creole - Kitara kainalossa
1960
G.I. Blues - Cafe Europa Puoliverinen (Flaming Star)
1961
Wild in the Country - Kapinallisen laulu Blue Hawaii - Sininen Havaiji
Girl Happy - Tyttöjen Elvis Tickle Me - Kutita minua Harum Scarum - Elvis ja 1001 yötä
1966
Frankie And Johnny - Frankie ja Johnny Paradise Hawaiian Style - Hula-Hula paratiisi Spinout - Loma Kaliforniassa
1967
Double Trouble - Ansa Elvikselle Easy Come Easy Go - Kalifornian paratiisi Clambake - Vauhtia ja vedenneitoja
1968
Stay Away, Joe - Painu pois, Joe Speedway - Vauhtihullut Live A Little, Love A Little - Tytöstä tyttöön
1969
Charro! The Trouble With Girls - Tytöistä on pelkkää harmia Change Of Habit
1970
Elvis - That's the Way It Is
1972
Elvis On Tour - Elvis kiertueella
Televisio-ohjelmat '68 Comeback Special eli ELVIS, 1968 Elvis: Aloha from Hawaii, 1973 Elvis in Concert, 1977
Elviksen esiintymispalkkiot elokuvista Elvis: Aloha from Hawaii (1973) (TV) 450 000 $ Elvis: That's the Way It Is (1970) $500 000 + 60 % voitosta Paradise, Hawaiian Style (1966) $225 000 + 50 % voitosta Tickle Me (1965) 750 000 $ Girl Happy (1965) 500 000 $ + 50 % voitosta Viva Las Vegas (1964) 500 000 $ + 50 % voitosta Fun in Acapulco (1963) 500 000 $ + 50 % voitosta It Happened at the World's Fair (1963) 500 000 $ + 50 % voitosta Follow That Dream (1962) 500 000 $ + 50 % voitosta Blue Hawaii (1961) 175 000 $ G.I. Blues (1960) 175 000 $ + osuus voitosta Frank Sinatra's Welcome Home Party for Elvis Presley (1960) (TV) 125 000 $ Jailhouse Rock (1957) 250 000 $ Loving You (1957) 150 000 $ Love Me Tender (1956) 100 000 $
Sekshibitionisti: Elvis Presley
Sininen Hawaiji Elvis Presley oli 1950-luvun uuden audiovisuaalisen kulttuurin tuote, joka liikkui sulavasti mediasta toiseen: konserttilavoilta levytysstudioiden ja radion kautta televisioon ja lopulta elokuvaan. Kymmenien studiolevyjen, konserttien ja radioesiintymisten ohella Presley ehti näytellä 33 elokuvassa, mikä tekee hänestä yhden 50- ja 60-lukujen tuotteliammista elokuvatähdistä. Ei ihme, että Elvis Presleystä muotoutui nopeasti yksi aikakautensa merkittävimmistä ja näkyvimmistä mediatähdistä, joka ulotti vaikutuksensa vuosikymmenten kuluessa koko amerikkalaiseen kulttuuriin. Tästä esimerkkinä SEA:n sarjassa esitettävät elokuvat Mystery Train (1989) ja Kuherruskuukausi Vegasissa (Honeymoon in Vegas, 1992) [alla].
Elvis Presleyssä kohtasivat monet 1950-luvun seksuaalisuutta, sukupuolta ja rotua koskevista ahdistuksista. Hänen tuolloin törkeän seksuaalisena pidetty esiintymistyylinsä sekä tuotti hänelle kutsunimen "Pelvis" että sai monet julkisuuden moraalin vartijoista tuomitsemaan hänet. Esimerkiksi New York Timesin televisiokriitikko vertasi Presleyä burlesque-kuningattariin ja Time kutsui häntä "sekshibitionistiksi". Jälkiä tällaisesta Presleyn feminiinistämisestä voi halutessaan lukea myös hänen ensimmäisestä elokuvastaan, Love Me Tender (1956), joka on mielenkiintoinen klassisen westernin ja sitä pilkkovien teinimusikaalijaksojen sekoitus. Elokuva feminiinistää Presleyn esittämän Clintin vertaamalla häntä epäsuotuisasti tarinan keskiössä olevaan maskuliinisuuden ikoniin Vanceen (Richard Egan). Julkisuuden tuomiosta paistoi usein läpi eräänlainen epäuskon, inhon ja halun sekoitus, joka liittyi siihen, että Presley liikkui maskuliinisuuden ja feminiinisyyden sekä valkoisuuden ja mustuuden välisessä rajatilassa.Yhdysvaltojen tuolloin vielä käytännössä hyvin segregoitunutta yhteiskuntaa luonnehti halu erottaa rodut omiin erillisiin kategorioihinsa. Pyrkimys kattoi koko yhteiskunnan sen lakijärjestelmästä ja koulutuksesta segregoituihin asuma-alueisiin ja se heijastui myös siinä, miten yhteiskunta ymmärsi valkoisuutta. Rotunsa puhtaudesta huolestuneiden valkoisten näkökulmasta Presley ja hänen musiikkinsa edustivat lähes samaa integraation uhkaa kuin kansalaisoikeusliike. Koska "viidakkomusiikiksi" haukuttu rock'n'roll samastettiin afroamerikkalaisuuteen, segregationistit päättelivät Presleyn viettelevän musiikin ja seksuaalisen liikehdinnän altistavan nuorison, erityisesti naiset, mustan kulttuurin (turmelevalle) vaikutukselle. Kytkös afroamerikkalaiseen kulttuuriin teki toisaalta Presleystä entistä kiehtovamman korostamalla hänen maskuliinisuuttaan. Yhdysvalloissa nousi 1950-luvulla pintaan ahdistus, että uralleen ja perheelleen omistautuneet miehet olivat liian sopeutuneita ja epämaskuliinisia. Tästä esimerkkinä voi ajatella yhtä hyvin Nuorta kapinallista kuin vaikkapa Presleyn komeilla musiikkinumeroilla jaksotettua elokuvaa Jailhouse Rock (1957) [vasemmalla]. Ratkaisua tälle ahdistukselle etsittiin eri suunnista, myös afroamerikkalaisesta kulttuurista. Musta kulttuuri (erityisesti jazz) edusti monille - tyyppiesimerkkinä Norman Mailer - viettelevää vaihtoehtoa, kaikkea sopeutuneisuuden ja tylsyyden vastakohtaa kuten marginaalisuutta, kapinallisuutta, vaaraa, ruumiillisuutta, primitiivisyyttä, seksuaalisuutta ja aggressiivista maskuliinisuutta. Presleyn tähtikuva hyödynsi tätä kulttuurista stereotypiaa ja sitoi sen nuorisokulttuuriin ja sen kapinallisuuden merkkeihin. Tämä selittää osaltaan Presleyn ristiriitaisuutta: yhtäältä ylimaskuliinisena ja seksuaalisena hän kiehtoi valkoista kulttuuria, toisaalta naittaessaan valkoisuuden ja mustuuden hän uhkasi valkoisen psyyken perustalta löytyvää eroa mustuudesta. Näiden eri vaikutteiden jäljet näkyvät hyvin esimerkiksi Presleyn elokuvissa Jailhouse Rock, King Creole (1958), ja Puoliverinen (Flaming Star, 1957). Nämä kaikki kierrättävät Presleyn elämänkerrasta tuttuja aineksia sekä sijoittavat tähden kuumapäisen ja yhteiskunnan rajoilla liikkuvan kapinallisen rooliin. New Orleansissa tapahtuva King Creole ja western Puoliverinen myös korostavat varsin eksplisiittisesti Presleyn yhteyttä ei-valkoiseen kulttuuriin. Edellisessä tämä tapahtuu musiikin välityksellä, jälkimmäisessä taas hän esittää puoliveristä, kaikkien hylkimää nuorta kapinallista. Näihin verrattuna Presleyn myöhemmät elokuvat, joista SEA esittää esimerkkinä kiitetyn Sinisen Hawaijin (Blue Hawaii, 1961) ja campin Viva Las Vegasin (Love in Las Vegas, 1964), olivat selvästi lauhkeampia ja "aikuisemmalle" yleisölle suunnattuja.
James Maitland Stewart (20. toukokuuta 1908–2. heinäkuuta 1997) oli yhdysvaltalainen elokuvanäyttelijä.
Stewart oli lahjakas ja persoonallinen näyttelijä. Häntä pidettiin amerikkalaisen miehen perikuvana.
Stewart aloitti elokuvauransa 1930-luvulla. Hän esiintyi useissa Frank Capran elokuvissa, muun muassa Herra Smith lähtee Washingtoniin 1938 ja Ihmeellinen on elämä 1946, josta on tullut osa anglosaksista jouluperinnettä.
Stewart haki Yhdysvaltain maavoimien ilmavoimiin jo vuonna 1940. Hän toimi pommituslentäjänä Euroopassa toisen maailmansodan aikana yleten everstiksi. Myöhemmin hän näytteli useissa ilmailuaiheisissa elokuvissa. Hän yleni prikaatinkenraalin arvoon reservissä ollessaan.
Hän oli Alfred Hitchcockin luottonäyttelijä ja esiintyi neljässä ohjaajan elokuvassa: Köysi 1948, Takaikkuna 1954, Mies joka tiesi liikaa 1956 ja Vertigo 1958. Hän teki muitakin jännityselokuvia ja lännenfilmejä kuten Mies joka ampui Liberty Valancen 1962.
Elokuvasta Skandaalihäät 1940 Stewart sai Oscarin. Kunnia-Oscarilla hänet palkittiin 1985.
Vuonna 1949 hän meni naimisiin Gloria Hatrick McLeanin kanssa. Avioliitto kesti vaimon kuolemaan asti 1994. 1951 he saivat kaksostyttäret Judyn ja Kellyn. Stewart myös adoptoi vaimonsa aiemmassa avioliitossaan saamat kaksi poikaa. Vuonna 1999 American Film Institute valitsi James Stewartin vuosisadan kolmanneksi merkittävimmäksi miesnäyttelijäksi.
John Wayne (oik. Marion Robert Morrison; 26. toukokuuta 1907 – 11. kesäkuuta 1979, Los Angeles) oli amerikkalainen näyttelijä. Monet pitävät häntä elokuvahistorian kaikkien aikojen suosituimpana tähtenä.
John Wayne oli amerikkalaisen elokuvan sankari, joka tuli tunnetuksi etenkin sankarirooleistaan lännen- ja sotaelokuvissa. Hän aloitti uransa vuonna 1928 ja näytteli sen jälkeen 175 elokuvassa, joissa edusti aina oikeutta ja hyvyyttä. Vuonna 1970 hän sai Oscarin elämää suuremmasta roolisuorituksestaan juoppona, hiomattomana ja mitään pelkäämättömänä yksisilmäisenä lainvartijana Rooster Cogburnina elokuvassa Kova kuin kivi (1969).
John Wayne oli ankara kommunismin vastustaja ja Vietnamin sodan puoltaja. Hänen vahva isänmaallisuutensa teki hänestä Yhdysvalloissa monen silmissä kansallissankarin; 72-vuotispäivänään vain vähän ennen kuolemaansa hän saikin Yhdysvaltain kongressilta kultamitalin.
Vuonna 1979 John Wayne kuoli 15 vuotta sairastamaansa syöpään. Samana vuonna hänelle myönnettiin kunnia-Oscar
Kim Novak (oikealta nimeltään Marilyn Pauline Novak, s. 13. helmikuuta 1933 Chicago, Illinois, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen näyttelijä. Hän oli 50-luvun lopussa yksi Amerikan suosituimmista elokuvatähdistä. Hänen kuuluisin roolityönsä on luultavasti Alfred Hitchcockin ohjaama elokuva Vertigo – punainen kyynel (1958).
Lapsuus ja nuoruus
Kim Novak Syntyi Marilyn Pauline Novakina Chicagossa Yhdysvalloissa vuonna 1933 katoliseen amerikantšekkiläiseen perheeseen. Hänen kummatkin vanhempansa olivat entisiä opettajia, ja Novakilla oli yksi sisko. Valmistuttuaan high schoolista Kim aloitti mallin työt. Muutettuaan Los Angelesiin hän jatkoi mallin töitään. Vuonna 1954 hän teki elokuvadebyyttinsä Jane Russellin tähdittämässä elokuvassa Ranskalainen linja (The French Line). Kim Novakin nimi ei päässyt edes lopputeksteihin.
Ura
Kim Novakin löysi Columbia Picturesin agentti ja hän teki koefilmin. Columbia Pictures etsi uutta kaunotarta korvaamaan kapinoiva ja hankala Rita Hayworth ja allekirjoitti Novakin kanssa puolen vuoden sopimuksen. Columbia päätti tehdä vaaleasta Kim Novakista oman versionsa Marilyn Monroesta. Tuolloin Kim vielä käytti omaa nimeään, Marilyn Novak. Tuotantoyhtiö olisi halunnut vaihtaa sen Kit Marloweksi. Kim kuitenkin halusi pitää edes sukunimensä ja niin hän ja studio lopulta sopivat taiteilijanimeksi Kim Novak. Kimistä tulikin nopeasti suosittu näyttelijä ja hänen vastanäyttelijöinään olikin sellaisia maailmantähtiä kuin Jack Lemmon, William Holden, Frank Sinatra ja Rita Hayworth. Vuonna 1958 Kim esitti kaksoisroolin Alfred Hitchcockin elokuvassa Vertigo – punainen kyynel, jossa hänen vastanäyttelijänä oli James Stewart. Elokuva ei ollut mikään jymymenestys, mutta vuosikymmenten aikana siitä on tullut todellinen jännityselokuvien klassikko ja Kim Novakin parhaiten tunnettu roolityö. 60-luvulla Novakin tähti alkoi himmetä. Hän itse asiassa kieltäytyi monista hänelle tarjotuista seksikkäistä ja hohdokkaista naisrooleista. Hän myös torjui monet "vahvat roolit", kuten pääosan elokuvasta Aamiainen Tiffanylla. Hän sai kuitenkin paljon kehuja roolistaan vulgaarina tarjoilijattarena elokuvassa Elämän kahle (Of Human Bondage) (1964). Vuonna 1964 hän kuitenkin näytteli Dean Martinin kanssa Billy Wilderin elokuvassa Suutele minua, tyhmyri (Kiss Me, Stupid). 60-luvun jälkeen Novak on esiintynyt elokuvissa vain harvakseltaan ja viimeisin elokuva on vuodelta 1991. 70- ja 80-luvuilla hän esiintyi televisiosarjoissa, kuten Viinitila Falcon Crestissä vuosina 1986-1987.
Yksityiselämä
Kim Novak on ollut kaksi kertaa naimisissa, ensin englantilaisen näyttelijän Richard Johnsonin kanssa vuosina 1965-1966, sitten vuodesta 1976 lähtien Dr. Robert Malloyn kanssa. Hänen kotinsa Oregonissa ja suurin osa hänen uraansa liittyvistä muistiinpanoista ja valokuvista tuhoutuivat tulipalossa vuonna 2000.
Leo Paavali Jokela (24. tammikuuta 1927, Hausjärvi – 11. toukokuuta 1975, Helsinki) oli suomalainen näyttelijä, joka muistetaan koomisten sivuroolien virtuoosimaisena esittäjänä. Hänen tunnetuimpiin rooleihinsa kuuluvat papukaija G. Pula-aho Spede Pasasen radio-ohjelmissa sekä etsivä Kokki Komisario Palmu -elokuvissa.
Ura
Leo Jokelan ura teatterissa alkoi Suomen Teatterikoulun päätyttyä 1950 kiinnityksellä Joensuun kaupunginteatteriin. Sieltä hänen tiensä vei 1952 Vaasan Suomalaiseen Teatteriin, jossa hän työskenteli vuoteen 1955, jolloin hän siirtyi Fennada-Filmin palvelukseen näyttelijä-maskeeraajaksi.
Ensimmäiset avustajan roolit Jokela sai elokuvissa jo teatterikoululaisena, mutta ensimmäinen näkyvämpi osa tuli vuonna 1954 Aarne Tarkaksen ohjaamassa rikoskomediassa Kovanaama, jossa Jokela oli konnakoplan jäsenenä. Tarkas ottikin Jokelan jonkinlaiseksi vakionäyttelijäkseen, ja seuraavien kymmenen vuoden aikana hän esiintyi lähes kaikissa Tarkas-filmeissä, niin suurissa kuin pienissäkin rooleissa.
1950-luvun puolivälin Fennada-kaudella Jokelalla oli paljon rooleja sotilasfarsseissa, esimerkiksi elokuvissa Sankarialokas, Tyttö lähtee kasarmiin ja Sotapojan heilat. Tuon kauden parhaimpia Jokela-suorituksia oli Matti Kassilan 1957 ohjaama Kuriton sukupolvi, jossa Jokelalla oli pärinäpojan rooli.
Vuonna 1959 Jokela siirtyi Helsingin Kansanteatterin (nykyinen Helsingin kaupunginteatteri) näyttelijäksi ja jatkoi elokuvien tekoa lähinnä Suomen Filmiteollisuudelle. Seuraavana vuonna syntyivät Tarkaksen ohjauksessa komediat Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut ja Opettajatar seikkailee. 1960-luvun alussa syntyivät vielä Tarkaksen ohjauksessa mm. komediat Oksat pois..., Älä nuolase, Turkasen tenava ja Johan nyt on markkinat.
1960 Jokela tulkitsi etsivä Kokin roolin Matti Kassilan elokuvassa Komisario Palmun erehdys. Tähän elokuvaan liittyy hänen koko uransa kenties kuuluisin kohtaus, jossa Jokela laulaa foksin Silmät tummat niin kuin syksyinen yö ravintola Kämpin kabinetissa. Komisario Palmu sai suuren suosion ja kolme jatko-osaa, joissa kaikissa Jokela uusi Kokin roolinsa: Kaasua, komisario Palmu! (1961), Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) ja Vodkaa, komisario Palmu (1969). "Tähdet kertovat" toi Jokelalle parhaan miessivuosan Jussi-palkinnon.
Vuonna 1960 Spede Pasanen palkkasi Jokelan radio-ohjelmaansa Ruljanssiriihi esittämään papukaija G. Pula-ahoa. Jokelan hampaat yhdessä esittämä kovanaamainen papukaija, joka laukoi totuuksia stadin slangilla ja pani Spedeä halvalla, muodostui yleisön suureksi suosikiksi. Pula-aho esiintyi radiossa vuoteen 1964. Kun Pasanen aloitti elokuvatuotantonsa, Leo Jokelasta tuli yksi hänen vakionäyttelijöistään. Jokelan koomiset sivuroolit höystävät sellaisia varhaisia Spede-elokuvia kuin Pähkähullu Suomi (1967), Noin 7 veljestä (1968), Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969), Leikkikalugangsteri (1969), Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika (1970), Saatanan radikaalit (1971) ja Kahdeksas veljes (1971). Myös hänen uransa viimeiseksi jäänyt elokuva Viu-hah hah-taja (1974) oli Spede-tuotantoa.
Vuonna 1965 Jokela siirtyi uuteen Helsingin Kaupunginteatteriin, jossa hän näytteli elämänsä viimeiset vuodet. Tuon kauden merkittävimmät roolisuoritukset Jokela teki näytelmissä Pohjalaisia, Tukkijoella, Lohikäärme, Kauppaneuvoksen härkä ja Volpone.
Jokela esiintyi myös säännöllisesti televisiossa mm. Kuten haluatte -sketsisarjassa, jota esitettiin Yle 1:n kanavalla peräti kuusi vuotta. Myös radion puolella Jokela oli tuttu ääni.
Leo Jokela harrasti kutomista.
Jokela kuoli 11.5.1975 maksakirroosiin Helsingissä vain 48-vuotiaana. Hänen viimeinen leposijansa on Honkanummen hautausmaalla.
G. Pula-aho -patsas
Leo Jokelan elämäntyötä kunnioittava Leo Jokela Boozing Society jakaa vuosittain gaalaillassaan G. Pula-aho -patsaan ja kunniakirjoja ansioituneille viihteen ja kulttuurin ammattilaisille. Kyseisen palkinnon ovat saaneet esimerkiksi Jukka Virtanen, Vesa-Matti Loiri sekä Tuomari Nurmio ja viimeisimpänä vuonna 2007 palkinnon sai Peter von Bagh. Leo Jokela muistetaan parhaiten ehkä G. Pula-ahona ja etsivä Kokkina.
Leo Jokela toimi myös elokuvissa naamiotisijana (vuosina 1954-1959) , esim. elokuvassa Syntipukki 1957, hän hoiti naamioinnin ja esiintyi sivuosissa myymälävarkaana, miehenä teatterissa, humalaisena miehenä, miehenä konttorissa, miehenä uimarannalla ja ääniteknikon apulaisena sekä työnhakijana.
Jokelan yksi mieleenpainuneimmista rooleista on Komisario Palmu -elokuvasarjan etsivä Kokkina. Elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960) kuultiin Jokelan legendaarinen esitys laulusta Silmät tummat niin kuin syksyinen yö. Matti Kassila oli valinnut ensin rooliin Uljas Kandolinin, joka oli hänen mielestään raamikas ja poliisiksi sopiva totinen koomikko, mutta hän sai teatterista hyvän roolin. Kassila kertoo kirjassaan Käsikirjoitus ja ohjaus Matti Kassila: "Otin sitten rooliin Leo Jokelan. Hän oli pienikokoinen ja häntä olisi tuskin hyväksytty oikeaksi poliisiksi, mutta ajattelin: Olkoon, Leo on hyvä koomikko ja se on tärkempää. Niin kuin sitten olikin. Leon suorituksessa kiteytyi se, missä hän oli parhaimmillaan, hänen mykkä näyttelemisensä, jolla hän kommentoi etualan tapahtumia."
1960-luvulla Leo Jokela työskenteli yhdessä Spede Pasasen kanssa legendaarisessa Ruljanssiriihi-radio-ohjelmassa, jossa hän esitti papukaija G. Pula-ahoa. Spede kertoo taustaa Pula-aholleHS:n Nyt-liitteessä (30.1.1998): "Mulla oli selvä näkemys, millainen tämmöisen papukaijan pitää olla. Oikein härski stadin kundi, joka on kova jätkä ja varsinainen sovinisti ja kaikkea mahdollista." "Mä kokeilin siihen ainakin kymmentä eri näyttelijää, eikä se tuntunut millekään. Leo Jokela oli jo sinnepäin, mutta jokin siitä vielä puuttui, kunnes keksin että se puhuu hampaat yhdessä. Että ei yhtään avaa suutaan, vaan puhuu tästä välistä näin." Spede näyttää. Hän puristaa hampaat tiukasti yhteen ja murahtelee lauseita niiden välistä. Esimerkiksi sana "kundit" kuuluu näin lausua muodossa "kuntit".
Leo Jokelan elämäntyötä kunnioittava Leo Jokela Boozing Society jakaa vuosittain gaalaillassaan G. Pula-aho -patsaan ja kunniakirjoja ansioituneille viihteen ja kulttuurin ammattilaisille.
Peter Sellers, oik. Richard Henry Sellers (s. 8. syyskuuta 1925, Southsea, Englanti – k. 24. heinäkuuta 1980, Lontoo, Englanti) oli englantilainen koomikko, imitaattori ja näyttelijä. Hänet muistetaan parhaiten Blake Edwardsin Vaaleanpunainen pantteri -elokuvista sekä Stanley Kubrickin elokuvasta Tohtori Outolempi (1964).
Viihdetaiteilijoiden pojaksi syntynyt Sellers aloitti uransa BBC:n suositussa radiohupailussa The Goon Show (1951-60) sekä television huumoriohjelmissa. Jo The Goon Show'ssa Sellers osoitti lahjakkuutensa luoda koomisia tyyppejä sekä matkia erilaisia murteita ja aksentteja. Hänestä on käytetty nimitystä "kävelevä luokkaero", mikä juontaa Englannin sosiaaliluokkien välisiin murre-eroihin. Sellersin väitetään osanneen seitsemän eri sosiaaliluokan murretta täydellisesti. Serllers imitoi myös eri kansalaisuuksien, kuten saksalaisten, ranskalaisten ja irlantilaisten aksentteja.
Sellers aloitti elokuvauransa 1950-luvulla näyttelemällä brittikomedioissa, kuten Naisentappajat (The Ladykillers, 1955), jossa hän uransa ainoan kerran näytteli yhdessä Alec Guinnessin kanssa, Viikunanlehtiä ja lakkoilua (I'm All Right, Jack, 1959) ja Hiiri joka murisi (The Mouse That Roared, 1959). Todellinen läpimurtoelokuva oli kuitenkin George Bernard Shaw'n näytelmään perustuva Miljoonaperijätär (The Millionairness, 1960), jossa Sellersin vastanäyttelijättärenä oli Sophia Loren. Elokuvan menestys nosti Sellersin kansainväliseen kuuluisuuteen.
Kohti kuuluisuutta: Tohtori Outolempi ja Vaaleanpunainen pantteri
Miljoonaperijättären menestyksen jälkeen Sellersin ura kulki kahtaalle. Stanley Kubrick poimi hänet elokuviinsa Lolita (1962) ja Tohtori Outolempi (Dr. Strangelove, 1964), joista jälkimmäistä pidetään Sellersin parhaana työnä. Tohtori Outolemmessä hän näytteli virtuoosimaisen kolmoisroolin brittiupseerina, USA:n presidenttinä ja hulluna natsitiedemiehenä tri Outolempenä. Alun perin Sellersin piti esittää myös neljäs rooli, mutta hän katkaisi jalkansa kesken kuvausten. Hän sai Outolemmestä toisen Oscar-ehdokkuutensa.
Sellersin tunnetuin rooli on kuitenkin törmäilevä ranskalaiskomisario Jacques Clouseau Blake Edwardsin Vaaleanpunainen pantteri -elokuvasarjassa. Ensimmäinen elokuva Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther) tehtiin 1963 ja se sai Sellersin eläessä neljä jatko-osaa: Laukaus pimeässä (A Shot in the Dark, 1964), Vaaleanpunaisen pantterin paluu (The Return of the Pink Panther, 1975), Vaaleanpunainen pantteri iskee jälleen (The Pink Panther Strikes Again, 1976) ja Vaaleanpunaisen pantterin kosto (Revenge of the Pink Panther, 1978). Clouseauna Sellers puhui karrikoidulla ranskalaisella aksentilla ja sai käyttää muuntautumiskykyään sekä kielellisiä lahjojaan naamioitumalla erilaisiin valepukuihin, kuten paaviksi, kiinalaiseksi mafiosoksi tai ruotsalaiseksi merirosvoksi. Eräänlaisena Pantteri-sarjan kylkiäisenä Edwardsilta ja Sellersiltä syntyi myös kohelluskomedia Pahuksenmoiset pirskeet (The Party, 1968).
Sellersin vaikea yksityiselämä: "Mies vailla omaa persoonaa"
Peter Sellers on jäänyt ihmisten muistiin paitsi loistavien elokuvasuoritusten, varmasti myös vaikean yksityiseämänsä vuoksi. Sellersiä on kuvattu pakkomielteiseksi perfektionistiksi. Hän suhtautui näyttelemiseensä äärimmäisen kunnianhimoisesti ja upposi rooleihinsa niin kokonaisvaltaisesti, että hänen roolihahmonsa siirtyivät hänen mukanaan usein myös siviilielämään. Hän oli näyttelijäntyön ulkopuolellakin käytännössä roolihahmojensa vanki ja Sellersistä käytettiinkin aikoinaan nimitystä "ikuinen lapsi". Sellers vitsailikin puoliksi vakavissaan ettei hänellä ole omaa minää. Vaikka hän näyttelijänurallaan tarjosikin ihmisille unohtumattoman hauskoja roolisuorituksia, oli hänen yksityiselämänsä todella synkkää ja pirstaloitunutta. Sellers oli melko itsekäs ja joskus jopa töykeäkin ihminen, joka haki jatkuvasti hyväksyntää sekä läheistensä että ulkopuolistenkin ihmisten keskuudessa. Hän oli hankala ja sisäänpäin suuntautunut taiteilija, joka piiloutui roolihahmojensa taakse ja onnistui kätkemään elämäntuskan ja pelon huolellisesti hauskan miehen maineen taakse.
Sellersin parisuhteet olivat epäonnisia: hän oli naimisissa neljä kertaa, näyttelijätär Anne Howen (1951-61), näyttelijätär Britt Eklandin (1964-68), malli Miranda Quarryn (1970-74) ja näyttelijätär Lynne Frederickin (1977-) kanssa. Avio-ongelmia aiheuttivat Sellersin maaninen omistautuminen työlleen, kotityrannin luonne sekä pakkomielteiset ihastumiset joihinkin vastanäyttelijöihinsä kuten Sophia Loreniin. Howen kanssa Sellers sai kaksi lasta ja Eklandin kanssa yhden. Sellers oli varsin ankara lapsilleen, mutta pohjimmiltaan häntä pidettiin rakastavana isänä jota nakersi jatkuva stressi ja suorituspaineet.
Sellersin uran viimeiseksi kohokohdaksi jäi satiirinen komedia Tervetuloa Mr. Chance! (Being There, 1979) josta hän sai uransa toisen Oscar-ehdokkuuden, muttei voittanut tälläkään kertaa.
Sellersin ajoittain mielipuoliseltakin tuntunut täydellisyyden tavoittelu ja jatkuva stressi saattoivat koitua hänen kohtalokseen. Hän menehtyi sydänkohtaukseen vuonna 1980 vain 54-vuotiaana. Hän oli ennen kuolemaansa kärsinyt jo pitkään sydänvaivoista, jotka saattoivat olla perua hänen suorituspaineistaan ja itselleen asettamistaan kohtuuttomista vaatimuksista. Sellersin ja Blake Edwardsin ja oli määrä ryhtyä tekemään uutta Vaaleanpunainen pantteri -elokuvaa nimeltä Vaaleanpunaisen pantterin romanssi, mutta kyseistä elokuvaa ei Sellersin kuoltua koskaan tehty. Viimeinen Peter Sellersin tähdittämä Vaaleanpunainen pantteri -elokuva Vaaleanpunaisen pantterin jäljillä (1982) tehtiin hänen kuolemansa jälkeen, hyödyntämällä aikaisempien elokuvien materiaalia.
Sellersistä on tehty vuonna 2004 elämäkertaelokuva Peter Sellersin elämä, jossa Sellersiä esittää Geoffrey Rush.
Merkittäviä elokuvia Naisentappajat (The Ladykillers) (1955) Alaston totuus (The Naked Truth) (1957) Miljoonaperijätär (The Millionairess) (1960) Lolita (1962) Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther) (1963) Tohtori Outolempi (Dr. Strangelove) (1964) Laukaus pimeässä (A Shot in the Dark) (1964) Hei Pussycat (What's New, Pussycat) (1965) Casino Royale (1967) Alice's Adventures in Wonderland (1972) The Great McGonagall (1974) Vaaleanpunaisen pantterin paluu (The Return of the Pink Panther) (1975) Murha, murha, päästäkää etsivät irti! (Murder by Death) (1976) Vaaleanpunainen pantteri iskee jälleen (The Pink Panther Strikes Again) (1976) Vaaleanpunaisen pantterin kosto (Revenge of the Pink Panther) (1978) Zendan vanki (The Prisoner of Zenda) (1979) Tervetuloa Mr. Chance! (Being There) (1979) Fu Manchun kierot temput (The Fiendish Plot of Dr. Fu Manchu) (1980) Vaaleanpunaisen pantterin jäljillä (Trail of the Pink Panther) (Elokuva tehtiin kaksi vuotta Sellersin kuoleman jälkeen vuonna 1982)
Nathalie "Tippi" Hedren (s. 19. tammikuuta 1930 New Ulm, Minnesota) on yhdysvaltalainen näyttelijä, jonka tunnetuin roolityö on Melanie Danielsin rooli Alfred Hitchcockin ohjaamassa elokuvassa Linnut (1963). Hedren on näytellyt jo kuuden vuosikymmenen ajan, minkä lisäksi hän on toiminut aktiivisesti eläinten etujen ja turvan puolesta muun muassa perustamalla Los Angelesiin vuonna 1983 eläinten suojelualueen nimeltä Shambala Preserve.
Hedren syntyi New Ulmissa, Minnesotassa vuonna 1930. Hänen äitinsä oli saksalaisnorjalainen ja isä ruotsalainen. Lempinimen "Tippi" hän sai isältään. Hedren on naimisissa neljättä kertaa ja hänellä on neljä tytärtä, joista tunnetuin Melanie Griffith, jonka kanssa hän on näytellyt kaikkiaan kuudessa elokuvassa.
Hedren työskenteli 50- ja 60-luvuilla mallina muun muassa mainoksissa, kunnes elokuvaohjaaja Alfred Hitchcock löysi hänet haettuaan Grace Kellyn kaltaista näyttelijätärtä. Hitchcock teki Hedrenin kanssa henkilökohtaisesti monivuotisen sopimuksen ja panosti sekä valmensi tätä poikkeuksellisen intensiivisesti, hoitaen jopa vaatetyylin. Hitchcock myös ilmoitti, että näyttelijättären lempinimi "Tippi" tuli vastedes kirjoittaa yksillä heittomerkeillä, 'Tippi'. Ensimmäisestä roolisuorituksestaan elokuvassa Linnut Hedren sai uuden tulokkaan Golden Globe -palkinnon. Elokuvakriitikot eivät kuitenkaan olleet vielä vakuuttuneet, vaan kritisoivat häntä muun muassa liiasta passiivisuudesta. Seuraavana vuonna 1964 julkaistiin seuraava Hitchcockin ja Hedrenin yhteinen elokuva, Marnie. Tällä kertaa Hedreniä syytettiin jopa yli-ilmeikkäästä näyttelystä. Elokuvakriitikoiden arvostuksen hän saikin puolelleen monien mielestä vasta vuosia myöhemmin.
Elokuva- ja TV-rooleja Linnut (The Birds, 1963) Marnie (Marnie, 1964) Hongkongin kreivitär (A Countess from Hong Kong, 1967) Eroottiset leikit yliopistossa (The Harrad Experiment, 1973) Roar (Roar, 1981) Kohtalokas vuokralainen (Pacific Heights, 1990) Linnut II (The Birds II: Land's End, 1994) Kansalainen Ruth (Citizen Ruth, 1996) I Heart Huckabees (2004) The 4400 (2006) Fashion House (2006)
John Ford - puoliksi nero, puoliksi irlantilainen Osa 1
John Ford kuului ensimmäisiin elokuvaohjaajiin, joiden töistä kirjoitettiin kirjoja ympäri maailman. Monikymmenvuotisten kehujen vastareaktio oli voimakas: Fordista tuli suuruus, jonka töistä kaiveltiin vain ylilyöntejä, eikä kukaan itseään kunnioittava elokuvantuntija ainakaan nuoremmasta polvesta voinut julkisesti kehua Fordia kymmenen vuotta sitten. Nyt vaikuttaa siltä, että heiluri on heilahtamassa takaisin toiseen suuntaan: lännenelokuvistaan tunnettu Ford on jälleen salonkikelpoinen.
Mainesta maineeseen Yksi osoitus Fordin maineen palautumisesta on Joseph McBriden pari vuotta sitten ilmestynyt massiivinen elämäkerta Searching for John Ford: A Life, johon tämä artikkeli suurelta osalta perustuu. McBride korjaa heti kättelyssä pari yleisesti virheellistä seikkaa John Fordista. Hänen oikea nimensä ei ollut Sean Aloysius O'Fearna tai O'Feeney, kuten lähdekirjallisuus yleensä toteaa. Hänen nimensä oli John Martin Feeney, ja hän syntyi 1. helmikuuta vuonna 1894 – ei siis vuonna 1895, kuten yleisesti luullaan. John Ford oli nimittäin kova valehtelemaan, ja hän on nähtävästi jossain vaiheessa muuttanut vuosilukua kelvatakseen vielä laivastoon, ja virheellinen vuosi on jäänyt elämään. Kun Cannesin elokuvajuhlilla kunnioitettiin John Fordin syntymän satavuotispäivää vuonna 1995, tehtiin se siis vuosi liian myöhään. Myös nuo keksityt nimet ovat Fordin omaa tuotantoa – niiden tarkoituksena oli korostaa hänen irlantilaisuuttaan. Ford ei suinkaan ollut perheensä ensimmäinen jäsen, joka teki lännenelokuvia. Hänen kolmetoista vuotta vanhempi veljensä Francis karkasi aikoinaan perheen kotoa Portlandista, Mainesta liittyen sirkukseen ja ajautuen sieltä teatterin kautta tekemään elokuvia. Hän muutti nimekseen Ford, mahdollisesti säästääkseen perhettään häpeältä – tuohon aikaan komeljanttarit eivät olleet hyvässä huudossa. Saattaa myös olla, että Francis muutti irlantilaiselta kalskahtavan Feeneyn Fordiksi assimiloituakseen ympäristöönsä. Sata vuotta sitten irlantilaisia halveksittiin mikäli mahdollista vielä enemmän kuin näyttelijöitä. Nimen "Ford" hän keksi ohiajaneesta autosta. Nykyään Francis Ford tunnetaan lähinnä niistä pikkurooleista, joita hän esitti veljensä elokuvissa. Yleensä hän esitti juoppoa, jolla ei ollut repliikkejä – esimerkiksi elokuvassa Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) hän on se pieni harmaapartainen äijä, joka ilostuu saadessaan Doc Boonesta (Thomas Mitchell) ryyppykaverin; Rajarosvojen voittajassa (Wagonmaster, 1950) hän ajaa showporukan vaunuja, ja niin edelleen. Mutta mykkäelokuvan aikaan Francis Ford ohjasi satoja elokuvia, joissa hän esitti pääosaa ja joista monia pidettiin varsin hyvinä. Suurin osa näistä elokuvista oli lännenelokuvia. Hän teki suosituimmat elokuvansa vuosien 1910 ja 1920 välillä; 20-luvulla hänen suosionsa laski ja sitä mukaa myös hänen elokuviensa budjetti ja taso. Francis auttoi pikkuveljensä alkuun elokuvien tekemisessä. John oli avustajana ja esiintyi myös kameran edessä. Jos hänen nimensä mainittiin, oli se yleensä muodossa "Jack Ford". Mutta ensi alkuun hänen nimeään ei mainittu, eikä hän suinkaan istunut ohjaajan tuoliin heti kättelyssä, vaan hänelle annettiin lapio kouraan. Hänen ensimmäinen työnsä Hollywoodissa oli ojankaivaja Universalin studioilla. "Jack Ford" pääsi pian kameran eteenkin paitsi veljensä myös Allan Dwanin ja joidenkin muiden ohjaamissa elokuvissa. Griffithin Kansakunnan synnyssä (The Birth of a Nation, 1915) hän esitti Ku Klux Klanin jäsentä. Veljensä elokuvissa hän toimi usein tämän stuntmiehenä: kerran hän katkaisi kätensä hypätessään liikkuvasta autosta, ja toisen kerran hän korvasi veljensä kohtauksessa, jossa tykinkuula osuu sisällissodan kenraalin telttaan. Tätä simuloitiin räjäyttämällä teltassa lataus dynamiittia, ja Jack joutui sairaalaan pitkähköksi ajaksi. Kun Francis vieraili sairaalassa, totesi hän Jackille. "Läheltä piti – vielä sekunti, ja yleisö olisi tajunnut, etten se ollutkaan minä!" Ei tarvitse ihmetellä, miksi Jack sittemmin kohteli isoveljeään alentuvasti. Mutta hänen stuntmiehen maineensa auttoi häntä pääsemään ohjaajaksi: vuoden 1917 alkupäivinä Jack Ford sai ohjata kaksikelaisen lännenelokuvan nimeltä Tornado. Hän esitti siinä myös pääosaa. Hänen veljensä totesi tästä ohjausdebyytistä: "Ei hullumpaa, paitsi näyttelijöiden osalta." Mutta jo muutama kuukausi Tornadon ensi-illan jälkeen Universal-yhtiön viikkolehti pakinoi varsin ällistyttävin ennustajanlahjoin seuraavaan tapaan: "Pian ihmiset eivät enää kysy: 'Ford? Jotain sukua Francisille?' vaan he kysyvät: 'Ford? Jotain sukua Jackille?'"
Länkkäriohjaaja ja Harry Carey Jackia pidettiin luotettavana ohjaajana, ja hän väänsi pian westerniä westernin perään. Kun hän ohjasi suuren luokan spektaakkelin Rautahepo seitsemän vuotta myöhemmin, oli se jo hänen viideskymmenes elokuvansa. Valitettavasti suurin osa näistä mykkäelokuvista on kadonnut tai tuhoutunut. Pari kokonaista elokuvaa on säilynyt: Straight Shooting ja Hell Bent vuosilta 1917 ja 1918, ja näiden lisäksi osia muutamasta muusta. Aikalaisten mukaan ne olivat varsin päteviä elokuvia, ja erityisesti Fordin toimintakohtaukset ja stunt-temput viehättivät katsojia. Parhaat mykkäelokuvansa Ford teki yhdessä Harry Careyn kanssa. Harry Carey esitti elokuvissa tietyllä tapaa itseään: hän oli raju, mutta hyväsydäminen kaveri. Luonnollisuus kameran edessä oli hänen paras valttinsa. Häneltä Ford oppi suhtautumaan elokuvien tekemiseen välinpitämättömällä asenteella: Carey ei koskaan katsonut päivän otoksia, koska tiesi, ettei niitä kuitenkaan kuvattaisi uudelleen. Hänelle elokuvien tekeminen oli "duuninkaltaista työtä", "a job of work". Tätä fraasia John Ford käytti sittemmin useasti. Mutta siinä missä Carey yksinkertaisesti oli sellainen kuin oli, ovat monet huomauttaneet, että John Ford esitti välinpitämätöntä. Todellisuudessa hän oli hyvin tarkka taiteilija, joka kehitti itselleen kuoren julkisuutta varten ottaen mallikseen suurpiirteisen cowboyn hahmon. Straight Shooting oli Fordin ensimmäinen kokoillan elokuva, pääosassa Harry Carey. Elokuvan piti olla vain kaksikelainen, mutta Ford sai yhtiöltä lisää filmiä valehdeltuaan pudottaneensa jo valotetun filmin vahingossa jokeen. Kun Straight Shooting valmistui, Universalin johtoportaassa nousi tempusta häly. Elokuva haluttiin typistää kaksikelaiseksi, mutta Fordin suojiinsa ottaneet Carl Laemmle ja Irving Thalberg sanoivat: "Jos tilaamme puvun ja räätäli antaa meille toisen parin housuja kaupan päälle, pitäisikö ne heittää takaisin räätälin naamalle?" Straight Shootingin ensi-ilta oli elokuussa 1917. Elokuvasta tuli hyvin suosittu, ja jo hetken unohduksissa olleesta Careysta tuli jälleen tähti. Ford sai varsin paljon liikkumatilaa yhtiöltä, ja palkitsi tämän tekemällä nopeassa tahdissa yleisön mieleen olevia elokuvia. Ford ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen – hänen mielestään hän oli ystävänsä Harry Careyn uuden menestyksen takana siinä missä Carey itsekin. Tästä huolimatta Careyn palkka oli viisitoista kertaa suurempi kuin Fordin: Ford tienasi 150 $ viikossa, Carey 2 250 $.
Fox ja Rautahepo Fox-yhtiö vuokrasi Fordin Universalilta ja nelinkertaisti hänen palkkansa. Ford ohjasi suosittua cowboysankaria Buck Jonesia parissa elokuvassa. Vuonna 1923 Ford sai Foxilta ensimmäisen kunnon budjettinsa elokuvaa Cameo Kirby varten: rahaa paloi etenkin siipirataslaivojen kilpa-ajojen kuvauksissa. Muuten Cameo Kirby muistetaan ainoastaan elokuvana, jonka teksteissä lukee ensimmäisen kerran: ohjannut John Ford. Fox-yhtiön mielestä John oli vakavammin otettava nimi kuin Jack. Ja nyt John Ford otettiin vakavasti. James Cruzen ohjaama todella ison budjetin länkkäri The Covered Wagon oli vuoden 1923 suurin yleisömenestys, ja Fox halusi mukaan apajille. John Ford palkattiin ohjaamaan vähintään yhtä suurellinen elokuva rautatien rakentamisesta. Rautahepo sai ensi-iltansa elokuussa 1924, ja sen suosio teki Foxista yhden suurista elokuvayhtiöistä ja John Fordista valtakunnan puhutuimman elokuvaohjaajan. Itse elokuva on epätasainen, ja pahimmillaan kökkö – osa näyttelijöistä on parhaimmillaankin rasittavia, etenkin naispääosanesittäjä Madge Bellamy. Tarina on ohut, mutta toimintakohtaukset ovat täyttä tavaraa. Ford kuvasi villiintyvää biisonilaumaa maahan kaivetusta bunkkerista saadakseen haluamiaan kuvia. Bunkkeriin kaivautuessaan Ford sanoi: "Jos täältä ei kohtauksen jälkeen kuulu ääntä, täyttäkää vain kuoppa." Laumaa johtava biisoni rikkoikin bunkkerin kulman, ja sitä seuraava elikko kompastui lautoihin rysähtäen pää edellä bunkkeriin. Tämä ei kylläkään tarttunut filmille! Kohtauksessa, jossa intiaanit hyökkäävät junan kimppuun Ford käyttää taitavasti valoa intiaanien varjojen heijastuessa lumeen ja junan kylkeen. Ford oli tunnetusti pätevä luonnollisen valon käytössä, ja tästä näkee, kuinka hän oli sitä jo mykkäfilmien aikaan. Rautahevossa näkyi myös, miten Ford käytti hyväkseen säätä – sen sijaan, että kuvaukset olisi keskeytetty myrskyn ajaksi, annettiin kameroiden käydä ja elokuvaan saatiin kohtaus, jossa lumimyrsky tuo autenttisuutta mukaan. Samalla tavalla Ford toimi sittemmin elokuvassa Hyökkäys erämaassa. Tapahtumien piti sijoittua erämaahan, mutta Monument Valleyssa satoi lunta. Ford vain lisäsi Andy Devinen suuhun repliikin, jonka mukaan hän valitsi korkealla vuorilla kulkevan reitin, koska apassit eivät pidä kylmästä. Näin lumi sai järkevän selityksen, eikä kuvauksia tarvittu siirtää. 60-luvulla Ford leikitteli ajatuksella, että kirjoittaisi kirjan Rautahevon tekemisestä. Hän sanoi kuitenkin luopuneensa ajatuksesta sen vuoksi, että hänen vaimonsa piti materiaalia liian pornografisena. Niin tai näin, meininki saattoi olla aika railakasta: Charlie Chaplin saapui samaan paikkaan kuvaamaan Kultakuumetta, ja sai hotellihuoneen, josta Ford kavereineen oli humalapäissään pöllinyt kaikki huonekalut. Ne oli korvattu tyhjillä viinapulloilla. Ford myös tappeli pikkuveljensä Eddien kanssa – Ford oli palkannut hänet apulaisohjaajaksi, ja sukulaisena hän ei pelännyt Fordia yhtä paljon kuin muut; hän uskalsi lyödä takaisin.
Duunari vai taiteilija? Kuten tunnettua, käytti Ford alkoholia runsaasti. Rautahepoa tehtäessä hän joi, mutta tämä oli poikkeus: yleensä hän ei juonut ollessaan kuvaamassa elokuvia. Sen sijaan hän vietti elokuvien välit kotona tai hotellissa tai huvijahdillaan juopotellen. Joskus hänellä oli seuraa näyttelijöistä kuten John Wayne, Ward Bond ja Henry Fonda: esimerkiksi uutena vuotena 1934 kirjoitti hänen huvijahtinsa kapteeni aluksen lokikirjaan Meksikossa seuraavat merkinnät: "Klo yksi iltapäivällä. Kävin maissa – hain omistajan, Fondan, Waynen ja Bondin putkasta. Lupasin, että he ovat kunnolla. Klo puoli kymmenen illalla. Hain omistajan, Fondan, Waynen ja Bondin taas putkasta. Meksikolaiset viranomaiset pyysivät meitä lähtemään kaupungista." Kun Fordilla ei ollut seuraa, saattoi meno olla vähemmän hulvatonta, muttei vähemmän kosteaa. Yksin ollessaan Ford saattoi viettää päiväkausia makuupussissa tukkihumalassa, ja kun oli aika lähteä taas tekemään elokuvaa, vietiin hänet useammin kuin yksi tai kaksi kertaa ambulanssilla sairaalaan selviämään. Vaikka Ford koetti lähes koko elämänsä ylläpitää myyttiä elokuvien tekemisestä "duuninkaltaisena työnä", eli hän samanaikaisesti itsetuhoista elämää, joka yleisesti yhdistetään taiteiljoihin – kuten teki Ford itsekin. John Wayne puolestaan selitti, että Fordilla oli elokuvaa tehdessään se koko ajan mielessään, hän kävi koko ajan ylikierroksilla. Ainoa tapa, millä hän sai sen pois mielestään elokuvan valmistuttua, oli juominen. Rautahepo oli todella suosittu, ja Ford jatkoi elokuvien tekemistä Foxille. Hänen veljensä Francisin ohjaajan ura alkoi olla jo historiaa. Francis oli menestyksensä innoittamana satsannut elokuviin enemmän ja enemmän. Leffojen budjetit ja Francisin kunnianhimo olivat kasvaneet, mutta kun yleisö lakkasi käymästä hänen elokuvissaan, ei hän enää saanut uusia tilaisuuksia. John Ford ei halunnut, että hänelle kävisi samoin kuin veljelleen, ja hän kätki kunnianhimonsa. Toisin sanoen hän teki mitä Fox pyysi, ja ohjasi pienen budjetin komedioita ja melodraamoja kuin liukuhihnalta. Hänen elokuviaan ei juuri kehuttu New Yorkin arvovaltaisissa lehdissä, mutta ne toivat rahaa kassaan ja Fordin maine Hollywoodissa kasvoi: tässä oli ohjaaja, johon saattoi luottaa, ohjaaja, joka tekaisi elokuvan lähes mistä tahansa käsikirjoituksesta. Auteur-koulukunnan kultapoika John Ford saikin yllättävää kyllä varsin harvoin valvoa elokuvansa valmistumista alusta loppuun. Yleensä hänen sopimuksissaan luovutettiin viimeisen version tekeminen yhtiölle. Tällä tarkoitettiin tietysti sitä, että jos yhtiön johtajat eivät pitäneet elokuvasta, saattoivat he lyhennyttää sitä mielensä mukaan, tai tehdä siihen muutoksia. Olikin normaalia, että ohjaaja sai käsikirjoituksen luettavakseen päivän pari ennen kuvausten alkamista, eikä hän saanut osallistua elokuvan leikkausvaiheeseen. Mutta Ford veti tässäkin yleensä pidemmän korren: hän ei juurikaan kuvannut ylimääräistä materiaalia elokuviinsa. Hänellä oli aina elokuva valmiina mielessään. Hän onkin kertonut uransa alkutaipaleesta: "Minulla oli silmää sommittelulle. Mitään muita valmiuksia minulla ei ollutkaan." Kun hän teki elokuvia, oli hän siis sommitellut kohtaukset mielessään valmiiksi, ja hän kuvasi vain sen mitä tarvitsi. Kohtauksia uusittiin äärimmäisen harvoin toisesta kamerakulmasta, tai vaihtoehtoisin repliikein. Ford siis teki elokuvansa paikan päällä. Niitä ei voitu pilata leikkauspöydällä, koska käytännössä Fordin kuvaama materiaali saneli, miten elokuva tuli panna kasaan – vaihtoehtoja ei ollut; käytännössä leikkaajat poistivat klaffitaulun kuvan ja laittoivat kohtaukset numerojärjestykseen.
Westernin Ruususen uni Pari vuotta Rautahevon jälkeen hän koetti uusia tämän menestyksen uudella ison budjetin länkkärillä nimeltään Kolme huonoa miestä (3 Bad Men). Jälkipolvet ovat pitäneet elokuvaa hyvänä, mutta aikalaisia se ei vakuuttanut. Isolla rahalla tehdyt länkkärit olivat jäämässä pois muodista, eivätkä koeyleisöt pitäneet elokuvasta. Fox reagoi koeyleisöjen palautteeseen ja lyhensi elokuvaa rajusti – ajatuksena oli nähtävästi ottaa rahat pois ihmisiltä, jotka kävivät katsomassa liukuhihnawesternejä, mutta eivät välttämättä innostuneet koko illan spektaakkeleista. Ford halusi nimensä pois runnellusta elokuvasta, mutta ei onnistunut. Ford teki seuraavan lännenelokuvansa vasta kolmetoista vuotta myöhemmin. Tässä välissä hän keskittyi toisenlaisiin draamoihin ja kokeili uusia tapoja tehdä elokuvia. Eräässä vaiheessa hän oli niin innostunut saksalaisesta ekspressionismista ja erityisesti F.W. Murnaun elokuvista, että hän alkoi jopa antaa kameran liikkua! Tämä oli kuitenkin ohimenevää. Ford selitti myöhemmin, että hän halusi pitää kameran paikallaan, koska sen liike rikkoo illuusion ja muistuttaa ihmisiä siitä, että he katselevat elokuvaa. Elokuvien tekemisen ja juopottelun ohella Fordilla oli muutakin tekemistä. Hän oli 1930-luvun lopulla mukana perustamassa ohjaajien ammattijärjestöä, Screen Director's Guildia. Fordin mukaan heidän tarkoituksenaan oli lisätä ohjaajan panosta elokuvassa ja välttää tajuntatehdastyöskentelyn pahimmat karikot. Ford kirjoitti aiheesta artikkelin huomauttaen, että "jos kirjoja kirjoitettaisiin Hollywoodin 'komiteametodilla', eihän niiden tarinaa pystyisi seuraamaan." Fordin ajatuksena oli, että vaikka ryhmätyö oli välttämätöntä elokuvan tekemisessä, tulisi yhden ihmisen taiteellisen ajatuksen olla punaisena lankana koko tuotannon ajan. Tuo ihminen oli tietysti ohjaaja. Näihin aikoihin Ford huomautti poliittisesta katsantokannastaan: "Olen kovan luokan sosiaalidemokraatti – aina vasemmalla." Myöhemmin hän muutti mieltään. Silti hänestä ei koskaan tullut samanlaista kommunistien jahtaajaa kuin John Waynesta tai Ward Bondista, joka kehitti itselleen maineen punaniskojen punaniskana. Ford sanoikin aina, että Waynea oli helpompi sietää – vaikka tämä saattoi olla ärsyttävä, oli hän sentään älykäs. Bondista ei kuulemma voinut sanoa samaa. Tuolloin juuri kukaan ei uskonut suuren budjetin lännenelokuvan toiseen tulemiseen. Heti äänielokuvan lyötyä läpi oli Raoul Walsh yrittänyt elokuvalla Suuri lännen tie (The Big Trail, 1930), pääosassa nuori John Wayne. Se ei kuitenkaan menestynyt, ja vaikka pari muuta isoa westerniä löysikin yleisönsä, ei 30-luvulla satsattu juuri muihin westerneihin kuin B-elokuviin. Vuodesta 1930 vuoteen 1939 tekivät Hollywoodin suuret studiot yhteensä 428 lännenelokuvaa, joista 44 (hieman yli kymmenen prosenttia) laskettiin A-elokuviksi. Ja jos otetaan pelkästään B-elokuvia tuottaneet pienemmät yhtiöt laskuihin mukaan, laskee A-elokuvan prosenttiosuus vielä siitäkin. Mutta vuosi 1939 merkitsi muutosta, ja yhtenä tärkeänä katalysaattorina toimi John Fordin elokuva Hyökkäys erämaassa. Moni on jälkeenpäin väittänyt sen yksinään luoneen uudet markkinat A-westernille, mutta tämä on liioittelua. Samoihin aikoihin ohjasi Henry King Foxille elokuvan Jesse James, suuri seikkailija (Jesse James), joka oli vielä suositumpi kuin Hyökkäys erämaassa, ja myös muita vaikuttavia lännenelokuvia alkoi ilmestyä. Siltikin: Hyökkäys erämaassa on elokuva, jonka Orson Welles katsoi neljäkymmentä kertaa valmistellessaan ensimmäistä elokuvaansa Kansalainen Kane (Citizen Kane, 1941). Wellesiltä kysyttiin myöhemmin, miten hän oli valmistautunut ohjausdebyyttiinsä, ja hän vastasi: "Olen katsellut vanhoja mestareita, joilla tarkoitan John Fordia, John Fordia ja John Fordia."
John Fordin ohjaamat lännenelokuvat 1917–1926 1917 Straight Shooting, The Secret Man, A Marked Man, Bucking Broadway lyhyet: The Tornado, The Trail of Hate, The Scrapper, The Soul Herder, Cheyenne's Pal 1918 The Phantom Riders, Wild Women, Thieves' Gold, The Scarlet Drop, Hell Bent, A Woman's Fool, Three Mounted Men 1919 Roped, A Fight for Love, Bare Fists, Riders of Vengeance, The Outcasts of Poker Flat, The Ace of the Saddle, The Rider of the Law, A Gun Fightin' Gentleman, Marked Men lyhyet: The Fighting Brothers, By Indian Post, The Rustlers, Gun Law, The Gun Packer, The Last Outlaw 1920 Hitchin' Posts, Just Pals 1921 Seikkailija (Action), The Big Punch, The Freeze Out, The Wallop, Desperate Trails, Sure Fire 1923 Three Jumps Ahead, North of Hudson Bay 1924 Rautahepo (The Iron Horse) 1926 Kolme huonoa miestä (3 Bad Men)
2. osa: Fordin ääniwesternit seuraavassa Ruudinsavussa
John Ford - puoliksi nero, puoliksi irlantilainen Osa 2: "Nimeni on John Ford. Teen lännenelokuvia."
Lukuisia mykkiä lännenelokuvia ohjannut John Ford palasi länteen pitkän tauon jälkeen 1930-luvun lopulla. Tuloksena oli yksi lännenelokuvan suurimmista klassikoista Hyökkäys erämaassa.
Fordilla oli tapana kuvata elokuvansa niin, ettei niitä voitu leikata muuten kuin hän tahtoi. Joskus tämä ei onnistunut, vaan studio onnistui pilaamaan elokuvan. Näin kävi esimerkiksi elokuvalle Maria Stuart (Mary of Scotland, 1935). Kun elokuvan Hyökkäys erämaassa intiaanihyökkäystä kuvattiin, Ford oli kehittänyt menetelmäänsä edelleen. Ford rikkoi kohtauksessa Hollywoodin perussääntöä, jonka mukaan peräkkäisten ottojen on "kuljettava samaan suuntaan", jotta yleisön olisi helpompi seurata elokuvaa. Jotkut ovat ajatelleet, että Ford teki näin huolimattomuudesta, toiset, että hän välitti enemmän yksittäisistä otoista kuin niiden saumattomasta yhteensopivuudesta. Mutta kuvaaja Winston C. Hoch (joka kuvasi Keltaisen nauhan ja Etsijät) on kertonut, että itse asiassa Ford halusi kontrolloida elokuvien tempoa ja kohtausten kestoa. Kuvaamalla peräkkäisiä kohtauksia tahallaan "vääristä" suunnista Ford esti sen, että ottoja lyhennettäisiin: leikkaajan oli aina pakko ottaa koko otos mukaan, jotta nähtäi si in henkilöiden tulo ja poistuminen kuvasta. Jos nämä olisi leikattu ottojen aluista ja lopuista pois, olisi lopputuloksesta tullut sekava. Erityisesti Foxin Darryl Zanuck oli kuuluisa "levottomista saksistaan": Zanuckilla oli tapana sanoa: "Näitä ei sanota 'eläviksi kuviksi' siksi, että ne pysyvät paikoillaan – liikettä kuviin!" Zanuck leikkautti mielellään kohtauksia lyhyemmiksi, ja lopulta tämä johti Zanuckin ja Fordin välien rikkoutumiseen Zanuckin paloiteltua Fordin westerniä Aavikon laki. Intiaanihyökkäyksen epäsovinnainen kuvaaminen oli ennakkoluulotonta tavaraa vuonna 1939. Niin oli myös pääosan esittäjän valinta. John Wayne oli viettänyt kolmekymmentäluvun B-elokuvissa, joista parhaatkaan eivät olleet kovin hyviä. Ford oli kuitenkin odottanut sopivaa tilaisuutta tehdäkseen Waynesta tähden; hänhän oli loppujen lopuksi antanut Waynelle tämän uran ensimmäisen roolin elokuvassa Hangman's House vuonna 1928. Kun Wayne sittemmin otti vastaan pääroolin Raoul Walshin elokuvassa Suuri lännen tie (The Big Trail, 1930), ei Ford puhunut hänelle muutamaan vuoteen. Ilmeisesti hän katsoi, että Wayne oli hänen suojattinsa, joka oli rikkonut häntä vastaan. Vastaava tapaus sattui kerran myöhemminkin, kuvattaessa elokuvaa Rio Grande. Ford oli päättänyt tehdä rodeoratsastaja Ben Johnsonista uuden tähden. Johnson esitti pääosaa elokuvassa Rajarosvojen voittaja ja tärkeää sivuosaa Rio Grandessa. Mutta Rio Granden kuvauspaikalla Fordin ja Johnsonin välille tuli erimielisyyksiä, ja kumpikin oli liian ylpeä pyytämään anteeksi. Riita oli Fordin syytä, mutta Johnson kehotti puolestaan Fordia työntämään elokuvansa sinne, mihin aurinko ei paista ... vaikka Johnsonilla ja Fordilla oli nelivuotinen voimassa oleva sopimus, ei hän esiintynyt Fordin elokuvissa kolmeentoista vuoteen. Sen sijaan hän palasi rodeoympyröihin ja voitti maailmanmestaruuden. 60-luvulla hänet nähtiin jälleen elokuvissa, mutta sivuosissa. Waynesta sen sijaan tuli tähti, mutta ei ilman kärsimyksiä. Ford kyykytti Waynea minkä ehti. Kun Waynen piti pestä ja kuivata kasvonsa elokuvassa Hyökkäys erämaassa, pakotti Ford hänet toistamaan kohtauksen uudestaan ja uudestaan kunnes Waynen kasvot olivat vereslihalla. Ford seisoi vieressä ja huusi ja nöyryytti häntä koko ajan: "Etkä sinä osaa pestä sitä saatanan naamaa? Herra Jumala, pese se naama! Etkö sinä ikinä pese sitä kotona?" Osittain kyseessä oli näyttelijän kouluttaminen, mutta varmaan vielä enemmän se, että hän halusi näyttää, kuka oli pomo. Wayne kertoi halunneensa tuolloin tappaa Fordin, mutta olleensa myöhemmin kiitollinen. Häneltä ei elokuvassa vaadita juurikaan repliikkejä, enimmäkseen hän vain reagoi muiden sanomisiin ja tekemisiin. Tässä Wayne sanoi onnistuneensa Fordin ansiosta. Ford ei ollut pelkästään kuvien sommittelun täydellisesti osaava ohjaaja, hän tiesi myös miten näyttelijöistä saatiin parasta irti. Valitettavasti hänen metodinsa olivat yleensä varsin raakoja. Ford moitti jopa Waynen kävelyä: "Etkö sinä osaa edes kävellä sen sijaan että köpöttelet kuin hintti? Minun olisi sittenkin pitänyt antaa tämä osa Gary Cooperille!" (Tässä kohtaa pilkka sattui omaan nilkkaan: Ford ei tajunnut, että Wayne matki kävellessään Fordia itseään.) Ford koetti kiusata muitakin näyttelijöitä, kuten Thomas Mitchelliä, joka esitti Doc Boonea. Kokenut Mitchell ei kuitenkaan antanut pelotella itseään, vaan vastasi: "Herra Ford, minä olen nähnyt Maria Stuartin." Ford poistui paikalta sanomatta sanaakaan. Hän palasi viidentoista minuutin kuluttua, eikä enää kiusannut Mitchelliä.
Pitkä päällikkö Hyökkäys erämaassa aloitti paitsi Fordin ja Waynen hedelmällisen yhteistyön, myös Fordin ja Monument Valleyn yhteisen taipaleen. Ford ohjasi paikan päällä seitsemän lännenelokuvaa, ja ystävystyi paikallisten navahojen kanssa. He antoivat hänelle nimen Natani Nez, joka tarkoittaa "Pitkää päällikköä". Tämä oli hyvinkin loogista: Ford oli pitkä, ja kaikki tekivät mitä Ford käski. Navahot rakastivat John Fordia, ja pitivät myös John Waynesta. Wayne menetti kuitenkin kasvonsa ihmetellessään 70-luvulla julkisesti, miksi intiaaneilta pitäisi pyydellä anteeksi menneitä pahoja. "Esi-isämme tarvitsivat maata, ja itsekkäät intiaanit halusivat pitää sen itsellään", Wayne sanoi. Eräs navaho, Vietnamin sodan veteraani, sanoi vuonna 1973: "Ford on aina tervetullut tänne Monument Valleyyn. Mutta jos Wayne koettaa tulla tänne, istun minä tuolla kalliolla ja poimin hänet rynnäkkökiväärilläni." Wayne ei enää käynyt paikan päällä. Samana vuonna kuin Hyökkäys erämaassa valmistui Fordilta myös toinen lännenelokuva Liekehtivä erämaa. 1700-luvulle sijoittuvan elokuvan pääosissa olivat Henry Fonda ja Claudette Colbert. Elokuva on visuaalisesti komea, muttei lainkaan yhtä vaikuttava sisältönsä ja ohjauksensa puolesta kuin Hyökkäys erämaassa. Liekehtivä erämaa on Technicolor-elokuva, ja se oli Fordin ensimmäinen värielokuva, jos mukaan ei lasketa sävytettyjä mustavalkoelokuvia kuten Rautahepo. Vaikka elokuvan kuvat olivat kauniita, teki Ford uusia värielokuvia vasta kymmenen vuoden päästä, kun hän teki elokuvan Pako yli aavikon Death Valleyssa ja Keltaisen nauhan Monument Valleyssa. Fordin mukaan väreissä kuvaaminen oli paljon helpompaa. Hän sanoi haastattelussa: "Jos sinulla on yhtään silmää, se on todella helppoa. Mutta mustavalkokuvaus on vaativaa – sinun pitää osata hommasi ja asetella varjosi oikein ja saada perspektiivi kohdalleen. ... Jotkut elokuvat kaipaavat väriä, mutta hyvän, dramaattisen tarinan haluan kertoa mustavalkoisena; pidätte minua varmaankin vanhanaikaisena, mutta mustavalkokuvaus on oikeaa kuvausta." Sodan aikana Ford teki opetuselokuvia, dokumentteja ja propagandaa. Hän oli mukana kuvaamassa Normandian maihinnousua. Kaksi propagandaelokuvista, joita hän oli tekemässä, voitti Oscarin. Vaikka Ford ei välttämättä ollut erityisen ylpeä noista elokuvista, oli hän ylpeä Oscareista – jos joku mainitsi hänen voittaneen neljä Oscaria, korjasi hän: "Kuusi."
Aavikon laki ja Hollywoodin lait Sodan jälkeen Ford kaipasi vapautta tehdä elokuvia ilman studioiden väliintuloa missään vaiheessa. Tätä varten hän perusti oman tuotantoyhtiön. Mutta hänellä oli vielä sopimus voimassa Zanuckin kanssa, eikä Fox halunnut rahoittaa Fordin lempiprojekteja, kuten Vaiteliasta miestä. Hän päätti tehdä uuden lännenelokuvan, ja tulos oli Aavikon laki. Zanuckin mielestä sopiva projekti Fordille oli uusintaversio Allan Dwanin ohjaamasta elokuvasta Rautaisin ottein (Frontier Marshal, 1939 – huom! Ruudinsavussa 1/2004 s. 42 elokuvan suomenkielinen nimi on laitettu Lew Seilerin vuonna 1934 ohjaamalle elokuvalle, jota ei kuitenkaan ole esitetty Suomessa). Ford katsoi elokuvan ja sanoi Zanuckille, että elokuvasta saisi hitin, jos sen kuvaisi Monument Valleyssa Technicolorina Henry Fonda Wyatt Earpina ja Tyrone Power Doc Hollidayna. Hitti elokuvasta tulikin, mutta ei väreissä, eikä Doc Hollidayta esittänyt Power, vaan Victor Mature. Ford väitti perustaneensa elokuvan Aavikon laki autenttisuuteen. Hän oli tavannut Wyatt Earpin useita kertoja Hollywoodissa 20-luvulla, ja kehui: "Aavikon laissa teimme kaiken juuri niin kuin se oikeasti tapahtui." Elokuvassa ei kuitenkaan ole siteeksikään totta – heti kättelyssä vuosiluku on väärä, ja Earpit saapuvat Tombstoneen vuosi sen jälkeen, kun OK Corralin tulitaistelu todellisuudessa käytiin. Doc Holliday oli hammaslääkäri, mutta elokuvassa hän on lääkäri. Wyatt Earp ei edes ollut kaupungin sheriffi, vaan hänen veljensä Virgil. Wyattin ammuttu veli James ei ollut nuorin, vaan vanhin veljeksistä – ja niin edelleen. Meille ei ole säilynyt elokuvasta niin sanottua ohjaajan versiota, vaan Zanuck leikkautti elokuvasta pois ainakin kymmenen minuuttia. Fordin jo lopetettua työt hän kuvautti vielä muutamia uusia kohtauksia, ohjaajana Lloyd Bacon. Mutta elokuva on silti parhaimmillaan hieno. Kaikki tuntevat kohtauksen, jossa Henry Fonda vie Cathy Downsin esittämän Clementinen tanssiin keskeneräisen kirkon lattialle – niille, jotka pitävät Fordin huumoria huonona, suosittelen vaikkapa vain sen kohtauksen katsomista uudelleen. Fordin seuraava lännenelokuva merkitsi eräänlaista kädenojennusta hänen vanhalle kumppanilleen Harry Careylle. Fordin ja Careyn välit olivat viilenneet 20-luvulla. Hänen poikansa Harry Carey Jr., tuttavallisemmin "Dobe", kysyi isältään, miksei hän enää tehneet elokuvia yhdessä Fordin kanssa. Vastaus kuului: "Hän ei ole pyytänyt. Mutta sinä tulet vielä tekemään elokuvia hänen kanssaan – et ennen kuin minä kuolen, mutta sitten. Voit lyödä vaikka vetoa. Hänen irlantilainen ylpeytensä estää häntä tekemästä sovintoa, mutta hän on myös lojaali – sekin on irlantilaisuutta." Harry Carey kuoli, ja Ford kiinnitti vielä samana päivänä hänen poikansa seuraavaan elokuvaansa. Pako yli aavikon (3 Godfathers) oli uusintaversio elokuvasta Marked Men, jonka Ford oli tehnyt Harry Careyn kanssa vuonna 1919. Elokuva on häpeämättömän sentimentaalinen tarina kolmesta lainsuojattomasta, jotka joutuvat hoitamaan pikkuvauvaa. Kertomus on filmattu Fordin kahden version lisäksi ainakin neljä kertaa: esimerkiksi William Wyler teki siitä elokuvan vuonna 1929. Kun Wyler kävi tervehtimässä kuolemaisillaan olevaa Fordia vuonna 1973, sanoi Ford: "Muuten, taitaa olla sinun vuorosi tehdä taas 3 Godfathers". Fordin vuoden 1948 versiossa lainsuojattomina olivat Dobe Careyn lisäksi John Wayne ja Pedro Armendáriz. Elokuva omistettiin "Harry Careylle, aikaisen Lännen taivaan kirkkaalle tähdelle". Aikoinaan kriitikot pitivät sitä välityönä Fordin oeuvressa, mutta sen suosio on kestänyt hyvin aikaa ja vähä vähältä sitä on alettu arvostaa enemmän.
Ratsuväen kunnian palautus Viisikymmentä vuotta sitten Pako yli aavikon jäi niinsanotun "ratsuväkitrilogian" jalkoihin. Elokuvat Apassilinnake, Keltainen nauha ja Rio Grande valmistuivat kolmen vuoden sisällä. Tätä elokuvasarjaa ei suinkaan suunniteltu trilogiaksi, vaan se kehittyi enemmän tai vähemmän sattumalta. Ford tunsi Lännen historian todella hyvin, ja hän ihmetteli, miksi ratsuväen osa lännenelokuvissa oli vain ilmestyä paikalle juuri, kun valkoisilta ovat luodit loppumassa. Hän haki inspiraatiota historiakirjoista ja Frederick Remingtonin, Charles Russellin ja Charles Schreyvogelin maalauksista. Kaikki nämä ratsuväkielokuvat perustuivat James Warner Bellahin teksteihin, mutta kaikeksi onneksi Ford kirjoitutti tarinat uusiksi. Bellah oli nimittäin vaahtosuinen rasisti, jonka mielestä intiaanit olivat "haisevia puoli-ihmisiä", joilla oli "ilmeettömät juutalaiskasvot". Ford käänsi Bellahin arvostukset päälaelleen heti Apassilinnakkeessa. Apassilinnake oli ensimmäinen sodanjälkeinen ison budjetin elokuva, jossa intiaanit kuvattiin jaloiksi villeiksi, joita valkoiset kohtelivat väärin. Elokuvan kuuluisassa lopetuksessa John Waynen esittämä komentaja kehuu Custerin mukaan muovailtua edeltäjäänsä, vaikka tämä halveksi intiaaneja ja tapatti lähes koko komppanian kunnianhimossaan. Loppukohtaus saa nykyään monet pitämään elokuvaa militaristisena ja epämiellyttävänä – onkin kenties yllättävää, että viisikymmentä vuotta sitten elokuvaa pidettiin pahimmillaan vasemmistolaisena propagandana, jonka tarkoituksena oli heikentää yleisön moraalia ja luottamusta hallituksen edustajiin. Fordin mukaan irlantilaiset ymmärsivät konfliktin molempia osapuolia, koska he olivat molemmilla puolilla yhtäaikaa. Tällä hän tarkoitti paitsi sitä, että ratsuväessä palveli paljon irlantilaisia, myös sitä, että amerikkalainen yhteiskunta syrji irlantilaisia siinä missä intiaanejakin. Ilmeisesti hän onnistui aika hyvin: navahot valitsivat hänet heimonsa kunniajäseneksi, ja intiaanisotien veteraanit antoivat hänelle kunniamerkin "Amerikan rajaseudun historian kunnian säilyttämisestä". Keltainen nauha muistetaan yleensä ensimmäiseksi kohtauksesta, jossa ratsuväki kävelyttää hevosiaan ukkosmyrskyn lähestyessä. Kameramies Winston Hochin mielestä oli liian pimeää, jotta filmille tarttuisi jotakin, mutta Ford sanoi ottavansa vastuun. Toisissa kohtauksissa Ford komensi Hochia käyttämään milloin minkäkinlaista suodatinta, ja joskus Hoch protestoi. (Tämä kirjattiin ylös sanoilla "Shot under protest", jolloin vastuu siirtyi kameramieheltä ohjaajalle.) Hoch sai kuvauksesta Oscarin. Toinen asia, josta elokuva jää mieleen, on John Waynen näyttelijäsuoritus. Tarinan mukaan Ford oli nähnyt Waynen Howard Hawksin Punaisessa virrassa ja lohkaissut: "En tiennytkään, että tuo iso tyyppi osaa näytellä." Tämän jälkeen Wayne sai Fordilta rooleja, joissa tarvittiin myös näyttelemistä, eikä pelkkää läsnäoloa. Parasta tällaista nähtiin Keltaisessa nauhassa, ja sittemmin Etsijöissä. Keltaisessa nauhassa toistuu Fordille tyypillinen intiaanikuvaus: rauhallisen, jalon intiaanin yllyttää pahuuksiin omaa voittoa tavoitteleva valkoinen mies. Sitä yllättävämpää onkin, että Rio Grandessa intiaanit kuvataan jälleen juoppoina ja verenhimoisina villeinä. Rio Granden työnimenä oli Rio Bravo, ja sekin piti kuvata Monument Valleyssa. Budjetin pienuus pakotti Fordin kuitenkin valitsemaan Moabin erämaan Utahissa. Elokuva kuvattiin juuri Korean sodan alkamisen aikoihin, ja moni onkin nähnyt rasistisesti elokuvassa kuvattujen intiaanien esittävän pikemminkin kommunisteja kuin apasseja. Samana vuonna kuin Rio Grande valmistui Rajarosvojen voittaja. Tämä lyyrinen elokuva on sittemmin tullut eräänlaiseksi "kriitikoiden valinnaksi", ehkä juuri siksi, että se jäi huomiotta ilmestyessään. Muutamissa arvosteluissa huomautettiin, että elokuvasta olisi tullut viihdyttävämpi, jos uudisasukkat olisi laitettu taistelemaan intiaaneja vastaan sen sijaan, että he ystävystyivät näiden kanssa ... jotain ajan hengestä kertoo, että rasismin ja sadismin välttämistä pidettiin huonona bisnestajuna. (Rajarosvojen voittaja esiteltiin Ruudinsavun klassikkoelokuvana numerossa 3/2002.)
Etsii, etsii, eikä soisi löytävänsä Ford piti ainakin jossain vaiheessa elämäänsä Rajarosvojen voittajaa parhaana elokuvanaan. Monet muut ovat puolestaan olleet sitä mieltä, että se oli hänen seuraava lännenelokuvansa Etsijät. Ainakin on totta, että visuaalisesti kauniimpaa elokuvaa on hankala kuvitella. Kuvaajana toimi jälleen Winston Hoch, eikä kuvaus sujunut ilman erimielisyyksiä. Elokuva alkaa ja loppuu samankaltaisella kuvalla, jossa kamera on sisällä talossa kuvaten oviaukon rajaamaa Monument Valleya. Tätä ei ollut käsikirjoituksessa, ja kun Ford kuvaili Hochille ideaansa, ajatteli tämä: "Kuinka korni voi olla?" Mutta Ford piti päänsä, ja juuri nämä Hochin kornina pitämät kuvat on kehuttu ja matkittu puhki. Lopetuskuvassa Wayne jää oven ulkopuolelle perheen siirtyessä sisälle, osoittaen, miten hänen esittämänsä Ethan Edwards ei voi elää normaalia elämää. Hän vaikuttaa kömpelöltä, mutta tämä ei suinkaan ollut loppuun saakka harjoiteltua – oli nimittäin niin, että Waynella oli ankara krapula, eikä hän tiennyt, miten päin olisi ollut. Sen verran hän kuitenkin skarppasi, että otti käsivarrestaan kiinni Harry Careyn lesken Olive Careyn mennessä hänen ohitseen sisälle. Tämä oli Harry Careyn tuttu ele, joka oli nähty jo Fordin ja Careyn ensimmäisen yhteisen elokuvan Straight Shooting lopussa. Wayne on muutenkin todella hyvä Etsijöissä – ja hän oli ilmeisesti itsekin tyytyväinen, koska antoi nuorimmalle pojalleen nimeksi Ethan. Yksi vaikuttavimpia repliikkejä elokuvassa on, kun Waynen on kerrottava Dobe Careyn esittämälle Brad Jorgensenille, että tämän tyttöystävä Lucy on raiskattu ja tapettu. Wayne huutaa silmät tapilla: "Whaddaya want me to do, draw you a picture?" ("Pitääkö sinulle piirtää kuva?") Tämä ei kuitenkaan sujunut ilman hankaluuksia. Kohtaus näyteltiin Fordin mielestä täydellisesti, mutta sitten kameramies sanoi, että kamera oli pysähtynyt. Ford oli raivoissaan ja otti kohtauksen uudestaan mutisten "ette te kuitenkaan osaa näytellä sitä yhtä hyvin, mutta antaa mennä". (Kamera oli pysähtynyt, koska krapulainen Ward Bond oli vetänyt jatkojohdon töpselin irti ajaakseen partansa sähkökoneella. Kukaan ei uskaltanut kertoa tätä Fordille.) Waynen vastapuolta, komanssipäällikkö Arpea, elokuvassa esittää saksalaissyntyinen Henry Brandon (oikealta nimeltään Heinrich von Kleinbach), jota huumorintajuiset navahot kutsuivat "Hapankaalikomanssiksi". Kun Brandon kuuli, että Ford halusi hänet intiaaniksi, kysyi hän: "Eikö teitä haittaa, että minulla on siniset silmät?" Ford vastasi: "Eikö mieleesi ole juolahtanut, että dramatiikassa poikkeus on aina jännittävämpää kuin sääntö?" Brandon puhuu elokuvassa jonkunlaista komanssia, mutta hän ehdotti Fordille saavansa repliikit kuulostamaan aidommilta navahonkielisinä, koska opettajia oli paikalla yllin kyllin. Fordin kommentti oli: "Helvettiin historia. Anna niille mitä ne odottavat." Ja kuten Fordin elokuvissa yleensäkin, historialliset tosiseikat olivat toisarvoisia. Brandonin hiukset laitettiin nez-percé-intiaanien tapaan, ja komanssien vaatteet olivat navahojen vaatteita (komanssithan eivät edes asuneet autiomaassa, kuten he tekevät elokuvassa). Tavalliseen tapaansa Ford kiusasi näyttelijöitä ja teknistä henkilökuntaa elokuvaa tehtäessä. Brandon huomautti, että kuvausten päätyttyä koko porukka oli valmis vetämään John Fordin hirteen, mutta nähtyään elokuvan ensi-illassa he halusivat taas töihin hänen porukkaansa. Samalla tavalla oli Thomas Mitchell sanonut Hyökkäys erämaassa -elokuvan jälkimainingeissa: "Ford on ilkein tuntemani paskiainen, brutaali tyranni. Ja ryömisin Monument Valleyn tulikuumien kallioiden yli saadakseni työskennellä uudestaan hänen kanssaan. Etsijöistä tuli todella suosittu, ja se kilautti Warner Brothersin kassaan ensimmäisellä esityskierroksella neljä ja puoli miljoonaa dollaria. Myös monet kriitikot tunnistivat elokuvan ansiot, mutta outoa kyllä elokuva ei saanut ainoatakaan Oscar-ehdokkuutta. Aika oli jo ajamassa lännenelokuvan ohi. Monet elokuvantekijät pitävät Etsijöitä lempielokuvanaan, mukaanlukien Martin Scorsese, Jean-Luc Godard, Steven Spielberg ja George Lucas. Myös Robert Aldrichin Ulzanassa on repliikkejä, jotka on muokattu Etsijöistä.
"Nimeni on John Ford." Viisikymmenluvun loppua kohti mentäessä Fordin poliittiset näkökannat muuttuivat taas liberaalimmiksi. Hänhän oli sanonut kolmekymmentäluvulla olevansa "aina vasemmalla", ja ensi alkuun vastustanut mustaa listaa, jota muiden muassa John Wayne ja Ward Bond ajoivat. Hän ei kuitenkaan pannut koko arvovaltaansa peliin, vaan myötäili 50-luvun pahimpina vainon vuosina myös MPA:ta, joka listasi kommunismille sympaattisia elokuvan tekijöitä ajaakseen nämä Hollywoodista. Kun ohjaajien ammattijärjestö SDG (Screen Directors Guild) riiteli mustasta listasta lokakuussa 1950, astui järjestön perustaja Ford esiin ja esitteli itsensä: "Nimeni on John Ford. Teen lännenelokuvia." Tästä sikisi suuri keskustelu. Paikalla ollut Douglas Sirk kertoi kaikkien ihmetelleen, miksi Ford ei sanonut ohjanneensa esimerkiksi Vihan hedelmiä, jota kaikki pitivät mestariteoksena. Sirk itse piti Fordin westerneistä, mutta tultuaan Saksasta Amerikkaan hän oli huomannut Fordin muiden filmien olevan kuuluisampia. Sirk sanoi: "Fordin kommentti hämmensi Hollywoodia. Ensimmäistä kertaa elokuvan historiassa ihmiset alkoivat ajatella, että lännenelokuviakin voisi pitää mestariteoksina, eikä pelkästään viihteenä, joka tuo juntteja elokuvateatteriin. Tätä ennen lännenelokuvan paikkaa amerikkalaisessa elokuvassa, tai laajemminkin elokuvan paikkaa amerikkalaisessa kulttuurissa, ei oltu ymmärretty." Riippumatta siitä, miten tosissaan hänen kulloisetkin kommenttinsa on otettava, Ford nosti lännenelokuvan arvostusta. Mutta hän saattoi myös kommentoida asiaa toiselta kannalta. 60-luvun alussa New Yorkin Metropolitan-ooppera pyysi Fordia ohjaamaan Puccinin Lännen tyttö -oopperan. Ford vastasi: "Luuletteko, että minä olen joku likainen vanha lehmipoika? Tulen kyllä mielelläni ohjaamaan, mutta vasta sitten kun saan ohjata La Bohèmen."
Lopun alku Viisikymmenluvun loppua kohti mentäessä Fordin poliittiset näkökannat muuttuivat taas liberaalimmiksi. Hänhän oli sanonut kolmekymmentäluvulla olevansa "aina vasemmalla", ja ensi alkuun vastustanut mustaa listaa, jota muiden muassa John Wayne ja Ward Bond ajoivat. Hän ei kuitenkaan pannut koko arvovaltaansa peliin, vaan myötäili 50-luvun pahimpina vainon vuosina myös MPA:ta, joka listasi kommunismille sympaattisia elokuvan tekijöitä ajaakseen nämä Hollywoodista. Kun ohjaajien ammattijärjestö SDG (Screen Directors Guild) riiteli mustasta listasta lokakuussa 1950, astui järjestön perustaja Ford esiin ja esitteli itsensä: "Nimeni on John Ford. Teen lännenelokuvia." Tästä sikisi suuri keskustelu. Paikalla ollut Douglas Sirk kertoi kaikkien ihmetelleen, miksi Ford ei sanonut ohjanneensa esimerkiksi Vihan hedelmiä, jota kaikki pitivät mestariteoksena. Sirk itse piti Fordin westerneistä, mutta tultuaan Saksasta Amerikkaan hän oli huomannut Fordin muiden filmien olevan kuuluisampia. Sirk sanoi: "Fordin kommentti hämmensi Hollywoodia. Ensimmäistä kertaa elokuvan historiassa ihmiset alkoivat ajatella, että lännenelokuviakin voisi pitää mestariteoksina, eikä pelkästään viihteenä, joka tuo juntteja elokuvateatteriin. Tätä ennen lännenelokuvan paikkaa amerikkalaisessa elokuvassa, tai laajemminkin elokuvan paikkaa amerikkalaisessa kulttuurissa, ei oltu ymmärretty." Riippumatta siitä, miten tosissaan hänen kulloisetkin kommenttinsa on otettava, Ford nosti lännenelokuvan arvostusta. Mutta hän saattoi myös kommentoida asiaa toiselta kannalta. 60-luvun alussa New Yorkin Metropolitan-ooppera pyysi Fordia ohjaamaan Puccinin Lännen tyttö -oopperan. Ford vastasi: "Luuletteko, että minä olen joku likainen vanha lehmipoika? Tulen kyllä mielelläni ohjaamaan, mutta vasta sitten kun saan ohjata La Bohèmen."
"Poikki!" Cheyennen flopattua Ford ohjasi enää yhden elokuvan, Seitsemän naista (7 Women, 1966). Elokuvaa on sanottu lännenelokuvaksi, jossa intiaanien tilalla ovat kiinalaiset – joista yhtä esittää monessa mukana ollut Woody Strode. Seitsemän naista veti vesiperän kaupallisesti, eikä Ford enää saanut yrittää. Hänen viimeiset vuotensa olivat pettymyksiä pettymysten perään – eräässä vaiheessa hänen piti ohjata elokuva Tora!Tora!Tora! yhdessä Akira Kurosawan kanssa, mutta siitäkään ei tullut mitään. (Elokuvan ohjasivat Richard Fleischer, Toshio Masuda ja Kinji Fukasaku.) Amerikassa Fordia muistelivat harvat, mutta Euroopassa hän oli jatkuvasti suosittu, erityisesti Englannissa ja Ranskassa. Hän sai tehdä propagandaelokuvan Vietnamin sodasta, mutta elokuva valmistui sisäpoliittisesti pahaan saumaan eikä sitä esitetty julkisesti montaakaan kertaa. John Wayne ja muutamat muut antoivat sihteereilleen ohjeita: jos John Ford soittaa, en ole paikalla. Vielä vähän ennen kuolemaansa Ford neuvotteli italialaisen tuottajan kanssa: hänen oli määrä tehdä lännenelokuva Italiassa, Woody Strode pääosassa. John Ford kuoli elokuussa 1973. Hänen viimeisistä sanoistaan on esitetty useampia versioita: tunnetuin on epäilemättä Fordin tiuskahdus papin lukeman messun päätteeksi: "Aamen – antakaa minulle sikari." Mutta vielä sopivampi on hänen poikansa Dobe Careylle kertoma tarina: Ford oli noiden siteerattujen sanojen jälkeen ollut koomassa kuusi tuntia. Sitten hän avasi silmänsä ja sanoi: "Poikki!" Kaikkien aikojen elokuvaohjaaja oli poissa.
John Fordin ohjaamat lännenelokuvat 1939-1964 1939 Hyökkäys erämaassa (Stagecoach), Liekehtivä erämaa/Erämaan rummut (TV) (Drums Along the Mohawk) 1946 Aavikon laki (My Darling Clementine) 1948 Apassilinnake (Fort Apache), Pako yli aavikon (3 Godfathers) 1949 Keltainen nauha (She Wore a Yellow Ribbon) 1950 Rajarosvojen voittaja (Wagon Master), Rio Grande (Rio Grande) 1953 Hondo, yksinäinen vaeltaja (Hondo; Ford ohjasi pari ottoa) 1956 Etsijät (The Searchers) 1959 Ratsuväen urhot (The Horse Soldiers) 1960 Musta kersantti (Sergeant Rutledge), Alamo (The Alamo; Ford ohjasi pari kohtausta) TV: Wagon Train: The Colter Craven Story 1961 He ratsastivat yhdessä (Two Rode Together) 1962 Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance) "Sisällissota" (The Civil War, jakso elokuvassa Näin valloitettiin Villi Länsi, How the West Was Won) 1963 Lännen hurjapäät (McLintock!; Ford ohjasi muutaman kohtauksen) 1964 Cheyenne (Cheyenne Autumn)
Martti "Masa" Elis Niemi (20. heinäkuuta 1914, Viipuri – 3. toukokuuta 1960, Tampere) oli suomalainen näyttelijä, koomikko, muusikko ja viihdyttäjä. Parhaiten hänet muistetaan Pekka Puupää -elokuvien Pätkänä (ruotsiksi Stumpen).
Viipurilainen monilahjakkuus
Matti ja Hanna Niemen yhdeksänlapsisen perheen kuopus oli jo pienestä pitäen musiikillisesti lahjakas ja tämä otti pianotunteja Viipurin musiikkiopistossa ja lauloi aina, kun vain tarjoutui tilaisuus. Niemen isoveli Paavo Niemi oli mestaripainija. Martti "Masa" Niemestä kehittyi varhain monipuolinen taituri; hän oli mm. akrobaatti ja taikuri. Nuorena miehenä hän kävi taikurin opissa aina Saksassa asti ja piti omaa sirkusta. Jo 7-vuotiaana hän ansaitsi esiintymisillään perheelleen rahat mökin ostoon. Hän pelasi myös jääpalloa Viipurin Susissa lyhyestä varrestaan huolimatta (mies oli vain 152 cm pitkä) toimien joukkueen maalivahti-kapteenina. 30-luvun jälkipuolella Niemi liittyi rumpaliksi Sointupoikiin, jossa Auvo Nuotio toimi solistina. Varsinaisena päivätyönä Niemi toimi Viipurin Makkara Oy:n autonkuljettajana sotaan saakka. 1938 hän solmi avioliiton Helvi Kilpeläisen kanssa.
Jatkosodan aikoihin Niemi esiintyi viihdytyskiertueilla lähinnä hauskuuttaja-vitsinkertojana. Näihin aikoihin hän muutti Helsinkiin, jossa hän soitti rumpuja 9-miehisessä Sinipojissa (ex-Sointupojat), jolla oli monivuotinen kiinnitys Kirjalla (Kirjatyöntekijäinliiton ravintola Kruununhaassa) ja kesäkeikat Mustikkamaalla. Lisäksi Niemi hoiteli Viipurin Soitannallisen kerhon keikkamanagerin tehtäviä. Päivätyönään hänellä näihin aikoihin oli Kansanhuollon toimistokirjurin virka. Ehtipä mies vielä toimimaan Matkatoveri-lehden päätoimittajanakin ja oli samalla toinen lehden omistajista.
Elokuviin
Niemi oli tehnyt ensimmäisen pienen roolin 1945 Fenno-filmin elokuvassa Suviyön salaisuus, mutta kokeilu jäi sillä erää yhteen elokuvaan. 1949 Ville Salminen koekuvasi häntä elokuvaan Pontevat pommaripojat, mutta tällä kertaa osan nappasi kokeneempi Oke Tuuri. Auvo Nuotion kautta järjestyi 1952 koekuvaus Suomen Filmiteollisuudelle, jota seurasi pieni elokuvarooli elokuvassa Kipparikvartetti. Seuraavana vuonna Niemi sai jo isomman roolin "Läski-Leevinä" elokuvassa Lentävä kalakukko, jonka pääosassa oli tietysti Esa Pakarinen.
Helismaa keksi lyödä kaksikon yhteen tulevaan Pekka Puupää -elokuvaan, jonka Ville Salminen vastahakoisesti ohjasi viimeisenä työnään ennen Fennadalle siirtymistään. Elokuva oli halvalla toteutettu kepeä seikkailu, jolta ei paljon odotettu. Heti tämän jälkeen Niemi näytteli SF:n uuden ohjaajan, Armand Lohikosken esikoiselokuvassa Me tulemme taas, jossa Masa Niemi esitti Uuno Montosen tukkilaisparia. Ensimmäinen Pekka Puupää saavutti kuitenkin suuren suosion ja poiki jatkoa vuosien 1953-1960 välillä peräti 12 Pekka ja Pätkä -elokuvan verran, joiden ohjauksesta vastasi yleensä Armand Lohikoski. Pätkän suuhun laitettu "Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta..." oli aikansa lentäviä lauseita.
Vaikka Niemi teki kymmenkunta muuta elokuvaa Puupäiden ohessa, niin vain yhdessä hänellä oli päärooli. Tämä elokuva oli Majuri maantieltä, kepeä sotilasfarssi, joka suututti puolustusvoimien herrat siinä määrin, että kun SF olisi tarvinnut heidän apuaan Tuntematonta sotilasta kuvattaessa, niin vastaus oli jyrkkä ei.
Loppu tulee
Seuraavien vuosien aikana Niemellä riitti paljon töitä. Hän teki keskimäärin kolme elokuvaa vuodessa, keikkaili ja esiintyi iltamissa Esa Pakarisen, Reino Helismaan, Olavi Virran, Tapio Rautavaaran, Matti Heiskasen, Erkki Junkkarisen ym. kanssa. Työ oli yhtämittaista kiertämistä ympäri Suomen. Väliin mahtui pari pestiä rumpalina Vili Vesterisen ja Arttu Suuntalan orkestereissa. Niemi oli siviilielämässä Pätkän kaltainen hauskuuttaja, jonka elämä oli yhtämittaista teatteria, pelleilyä, taikatemppuja, akrobatiaa ja kaatuilua, sananlaskuja ja tietokilpailuja. Hauskan miehen naamion takana piileskeli kuitenkin rikkinäinen mies, joka yhä useammin haki lohtua viinasta. Alkoholin kulutus nousi suosion myötä, ja tämä osaltaan kiristi Esa Pakarisen ja Niemen välejä, kun Pakarinen joutui katsomaan kaverinsa perään, joka ei aina ollut täysin työkuntoinen. Joutuipa Armand Lohikoskikin, 11 Puupää-elokuvan ohjaaja, jonkinlaiseksi sovinnonvälittäjäksi miesten saatua tarpeekseen toisistaan. Vaikka aselepo syntyikin, niin välit säilyivät viileinä viimeiset vuodet. Niemen loppu oli traaginen. Hän riisti henkensä kiertuekeikkojen välillä, ottamalla yliannostuksen unilääkettä Tampereen uimahallin retkeilymajassa 1960. Ennen kuolemaansa hän jätti viestin: "Hyvä on olla kun on nolla. Hyvästi. -T. Masa". Hänen tyttöystävänsä Anna Juntunen oli lopettanut seurustelusuhteen hieman ennen Niemen kuolemaa. Filmografia Suviyön salaisuus (1945) - Kauppias Pontevat pommaripojat (1949) (mukana koekuvauksissa, mutta roolin saikin Oke Tuuri) Kipparikvartetti (1952) - Jussi, talonmies Lentävä kalakukko (1953) - Leevi Lindroos, Läski-Leevi, konna Pekka Puupää (1953) - Pätkä Me tulemme taas (1953) - Reetrikki Pekka Puupää kesälaitumilla (1953) - Pätkä Hei, rillumarei! (1954) - Näyttelijä Martti Niemi, "Napoleon" Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954) - Pätkä Taikayö (1954) - Mr. Small Majuri maantieltä (1954) - Kulkuri Masa Pikkarainen / majuri Mikko Pikkarainen Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1955) - Pätkä Kiinni on ja pysyy eli Pekan ja Pätkän uudet seikkailut (1955) - Pätkä Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955) - Pätkä Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957) - Pätkä / herra Livingstone / alokas / sheriffi Pekka ja Pätkä salapoliiseina (1957) - Pätkä Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) - Pätkä Herra sotaministeri (1957) (pois leikattu rooli) Pekka ja Pätkä Suezilla (1958) - Pätkä Pekka ja Pätkä miljonääreinä (1958) - Pätkä Äidittömät (1958) - Basisti Kahden ladun poikki (1958) - Mies Hukarinperässä Ei ruumiita makuuhuoneeseen (1959) - Ravintolan isäntä Yks' tavallinen Virtanen (1959) - Maanmittari Pätkänen, taidesäätiön hallituksen jäsen Pekka ja Pätkä mestarimaalareina (1959) - Pätkä Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut (1960) - 1. myyntimies Pekka ja Pätkä neekereinä (1960) - Pätkä Kaks' tavallista Lahtista (1960) – Kehäavustaja
Syntymäaika: 10. huhtikuuta 1930 Syntymäpaikka: Kuopio, Suomi Pituus: 183 cm Kuolinaika: 7. syyskuuta 2001 Kuolinpaikka: Kirkkonummi, Suomi Oikea nimi: Pertti Olavi Pasanen Merkittävä(t) rooli(t): Spede-ohjelmien keulakuva, Härski Hartikainen Uuno Turhapuro -elokuvissa Palkinnot Palkinnot: Tuottaja-Jussi 1971 Erikois-Venla 1982 Erikois-Venla 1985 Betoni-Jussi 1985 Erikois-Telvis 1994
Pertti Olavi ”Spede” Pasanen (10. huhtikuuta 1930 Kuopio – 7. syyskuuta 2001 Kirkkonummi) oli suosittu viihteentekijä, koomikko, elokuvantekijä, näyttelijä, lauluntekijä ja keksijä. Hänen Uuno Turhapuro -elokuvansa olivat erittäin suosittuja 1980-luvulla. Häntä on sanottu ”viihteen yleismieheksi”. Spedellä on yksi lapsi, tytär Pirre Pasanen.
Lapsuus ja nuoruus
Pertti Olavi Pasanen syntyi 1930 Kuopiossa Kusti ja Helmi Pasasen esikoisena. Hänen isänsä oli metsäteknikko ja toimi paperiyhtiö Ahlströmin piiripäällikkönä. Perheeseen kuului myös Pertin pikkusisko-Virpi ja pikkuveli-Risto.[9] Perhe oli kuopiolaisittain vauraampaa keskiluokkaa. Lempinimi ”Spede” on peräisin jääkiekkokaukalossa saadusta Speedy-nimestä, ja on seurannut Spedeä jo nuorelta iältä.[10]
Pasasen keskeisimmät kiinnostuksen kohteet olivat jo koulupoikana viihde, urheilu, erilaiset pelit ja keksintöjen tekeminen. Hän oli Kuopion lyseon ohjelmallisten illanviettojen eli konventtien päätähti, pelasi innokkaasti jääkiekkoa ja harjoitti kotinsa kellarissa kemiallisia kokeita. Koulumenestys sen sijaan oli huonompaa. Keväällä 1948 hän sai todistukseensa viisi nelosta ja jäi luokalleen, vietettyään kevään pääasiassa rakentamalla omatekoista skootteria romukaupoista löydetyistä osista. Kun hän oli vielä ajautunut välirikkoon useiden opettajiensa kanssa, Pasaset päättivät lähettää hänet toiseen kouluun. Syksyllä 1950 Spede Pasanen siirtyi Iisalmen lyseoon, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi olympiakeväänä 1952. Seuraavan vuoden hän vietti suorittamassa asepalvelustaan ja kotiutui reservin ilmatorjuntavänrikkinä. Vuoden aikana hän ehti myös esiintyä puolustusvoimain viihdytyskiertueella, joka kiersi varuskunnissa sotilaita viihdyttämässä.[8]
Syksyllä 1953 Pasanen muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Opintojen sijasta hän kuitenkin keskittyi osakuntaelämään Savolaisessa osakunnassa, jossa hän toimi yleisenä seremoniamestarina ja juhlien järjestäjänä. Erityisesti Pasasen järjestämät fuksiaiset, uusien opiskelijoiden initiaatiojuhlat, saavuttivat mainetta ympäri yliopistoa ja muita osakuntia. Ylioppilasmaailmassa hän tapasi myös Jukka Virtasen ja Matti Kuuslan, joista kummastakin tuli myöhemmin tärkeitä yhteistyökumppaneita. Fennada-Filmin palveluksessa studioapulaisena työskennellyt Kuusla hankki Spedelle 1954 roolin statistina elokuvassa Laivan kannella. Hänet nähtiin elokuvassa miehenä baarissa.[8]
Yksityiselämä
Pasanen oli aloittanut X-Paroni -elokuvan tuotannon ja etsi siihen sopivaa naista näyttelijäksi. Hän oli esiintymässä Turun mainosyhdistyksen juhlissa maaliskuussa 1964 ja ihastui siellä arpoja myyneeseen Pirjo Vainimäkeen.[1] Vainimäki sai roolin Speden ensimmäisessä omassa elokuvassa ja seuraavana vuonna hänestä tuli rouva Pasanen – häitä vietettiin 14. heinäkuuta 1965.[11] Perheeseen syntyi 31. joulukuuta 1965 tytär, Pirre Päivikki. Vuonna 1981 Pasasten liitosta oli liikkeellä monenlaisia erohuhuja. Pirjo muutti omaan asuntoon, joka sijaitsi Lauttasaaressa lähellä Speden asuntoa. Pirjo kertoi Apu-lehden haastattelussa 1981 avioliiton jatkuvan, vaikka he asuvatkin eri osoitteissa.[12] Virallinen ero astui voimaan vuosien kuluttua.
Vuonna 1983 Spede tapasi Riitta Väisäsen urheiluseura Zoomin matkalla. Oitis hän otti Väisäsen pääosaan seuraavaan elokuvaansa Lentävät luupäät (1984) ja suunnitteli hänelle vielä oman televisio-ohjelman Kymppitonnin (1985–2002). Spede ja Väisänen liikkuivat vuosikausia yhdessä julkisesti erilaisissa ”julkkisten bileissä”. Heidän suhde oli julkinen salaisuus vuosien ajan, kunnes Speden kuoleman jälkeen Väisänen myönsi seurustelun.[13] Heidän suhteensa päättyi 1990-luvun alussa, kun Väisänen alkoi seurustella Erik Mäkkylän kanssa.
Pasanen nimitti yhtiöidensä toimitusjohtajaksi vuoden 1997 Miss Suomi -kilpailun perintöprinsessan Maria Drockilan. Paparazzit seurasivat heitä ja samoihin aikoihin juorulehdet kirjoittivat Pasasen ja Drockilan seurustelevan. Pasanen ei pitänyt siitä, että lehdet kirjoittivat hänestä ilman hänen lupaansa. Hänellä oli muutamien toimittajien kanssa sanaharkkaa, jotka he kokivat uhkailuina.[14]
Spede Pasanen harrasti backgammonia ja menestyi hyvin kansallisella tasolla. Hän voitti Suomen pistepörssin vuonna 1979.[15] Pasanen kirjoitti alkusanat Jaakko Salavan kirjaan Backgammonia opiksi ja huviksi.[16]
Pasanen kuoli 7. syyskuuta 2001 Kirkkonummella golf-kentälle rakkaan harrastuksensa ääreen. Pasanen oli harrastanut golfia pitkään ja vietti viimeiset hetkensä harrastuksensa parissa. Hänen pelitoverinsa olivat kesken pelin havainneet miehessä huonokuntoisuutta ja väsymystä. He veivät Pasasen golf-kentän kahvilan terassille lepäämään. Pian terassille tulon jälkeen hän menehtyi sydänkohtaukseen - saamastaan elvytyksestä huolimatta.[8]
Speden tytär Pirre peri isänsä perinnön lähes kokonaisuudessaan. Pasanen testamenttasi ex-vaimolleen Pirjolle 170 000 euroa.[17] Pasanen oli vuosien 1998–1999 aikana lainannut Maria Drockilalle yhteensä 1 850 000 markkaa 30 vuoden laina-ajalla ilman korkoa.[17] Pasasen 26. heinäkuuta 2000 laatiman testamentin mukaan Drockila saa velat anteeksi siten, että ne mitätöityvät ja raukeavat lopullisesti ja mitätöinnistä seuraava perintövero on maksettava kuolinpesän varoista.[17] Speden tytär Pirre ja Drockila riitelivät perintöveron maksamisesta ja 220 000 markasta, jotka Spede lainasi vielä Drockilalle testamentin teon jälkeen.[17] He saivat riitansa sovittua ennen oikeudenkäyntiä.[18]
Ura
Elokuvanäyttelijä
1950-luvulla Spede Pasasesta tuli Fennada-Filmin vakituinen avustaja. Pasasen serkku olikin elokuvanäyttelijä Veijo Pasanen. Statistintehtävien jälkeen hän sai ensimmäisen merkittävän puheroolinsa Aarne Tarkaksen ”Suomi-westernissä” Villi Pohjola (1955). 1950-luvun aikana Pasanen näytteli sivurooleja useissa komedioissa sekä Fennadan että Suomen Filmiteollisuuden puolella, kuten Tyttö lähtee kasarmiin (1956), Vääpelin kauhu (1957) ja Asessorin naishuolet (1958). Armand Lohikoski otti Pasasen pikkurooleihin kolmeen Pekka ja Pätkä -elokuvaansa: Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957), Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) ja Pekka ja Pätkä Suezilla (1958).[8]
Vuonna 1958 Pasanen sai omalaatuisen roolin: hän esiintyi pääosassa Suomen Kansallisbaletin tulkinnassa Cervantesin Don Quijotesta. Rooliin ei ollut etsitty varsinaista balettitanssijaa, vaan näyttelijää, joka hallitsi pantomiimin ja fyysisen komiikan, ja Pasanen oli tehnyt koe-esiintymisessä vaikutuksen koreografi George Géhen.[8] Don Quijote -baletista tuli Kansallisoopperalle vuoden 1958 suurin yleisömenestys. Produktio vieraili samana vuonna myös Saksassa, mikä oli Pasasen ensimmäinen ulkomaanmatka.[8]
Pasanen lopetti elokuvastatistin työt 1960-luvun alussa ryhtyessään luomaan itsenäistä koomikonuraa ensin radiossa ja sitten elokuvissa ja televisiossa. Mikko Niskasen elokuva Hopeaa rajan takaa (1963) oli merkkipaalu hänen urallaan: viimeinen rooli jonkun muun kuin hänen itsensä tuottamassa elokuvassa, ja samalla ensimmäinen ja viimeinen vakava päärooli.[8]
Radiokoomikko
1950-luvulla Pasanen kirjoitti näyttelemisensä ohessa myös muutamia radiosketsejä Yleisradiolle. Kun yhtiössä 1956 aukeni ajanvietetoimittajan paikka, hän lähetti Yleen työhakemuksen ja mapillisen kirjoittamiaan sketsejä ja hupailuja. Hakemus jäi kuitenkin tuloksettomaksi, sillä virkaan valittiin ajanvietetoimituksen sihteeri ja kokenut viihteenkirjoittaja Aune Ala-Tuuhonen. 1959 yhtiössä vapautui jälleen ajanvietetoimittajan virka, kun suosittu Niilo Tarvajärvi siirtyi television puolelle. Pasanen lähetti uuden hakemuksen, joka oli lähes täysin identtinen edellisen kanssa, ja liitti siihen huomautuksen ”mappini on jo siellä”. Tällä kertaa hän sai paikan.[8]
Pasanen toi radioon mukanaan lyseon konventeissa ja osakuntajuhlissa luomansa tyylin, sekopäisen crazykomedian. Hän piti esikuvinaan amerikkalaisia elokuvakoomikkoja, kuten Bob Hopea, Jerry Lewisiä ja Danny Kayetä, ja halusi tuoda radioon nopean ja terävän amerikkalaisen komediatyylin. Hän oli myös kotonaan elävän yleisön edessä ja juonsi sulavasti suoria lähetyksiä, joita useimmat viihdetoimittajat kammoksuivat. Pasanen aloitti radiouransa juontamalla Tarvajärven entistä ohjelmaa, sunnuntaiaamujen viihdemakasiinia Aamutuimaan, ja ajanvieteosaston päällikön Antero Alpolan mukaan ohjelma muuttui nopeasti ”Speden persoonalliseksi, lähes ilman apujoukkoja toteuttamaksi pölvästelyshowksi”.[8] 1960 lauantai-illan parhaalla ohjelmapaikalla aloitti Pasasen Ruljanssiriihi-viihdeohjelma, jonka jatkoksi syntyi myöhemmin Hupiklubi. Nämä olivat tunnin mittaisia, suorina lähetyksinä toteutettuja viihdeiltamia, joissa yhdisteltiin sketsejä ja musiikkiesityksiä.[8]
Ruljanssiriihessä syntyi myös papukaija G. Pula-ahon hahmo. Pasanen halusi itselleen ohjelmaan vakituisen vastaparin ja kehitti kovanaamaisen papukaijan, joka laukoi totuuksia stadin slangilla. Pula-ahon puhetyylin hän lainasi Ota tai jätä -visailun juontajalta Tauno Rautiaiselta, jonka puhetyyli oli terävää ja slangivoittoista, ja ääninäyttelijäksi hän valitsi Leo Jokelan, joka loi Pula-ahon äänen puhumalla hampaat yhdessä. Speden ja Pula-ahon yhteisistä sketseistä, joissa terävä papukaija halvensi estoitta tyhmää juontajaa, tuli yleisön suosikkeja.[8]
Itsenäinen elokuvantekijä
Spede Pasanen ja Jaakko Pakkasvirta tapasivat toisensa Mikko Niskasen Hopeaa rajan takaa -elokuvan kuvauksissa 1963. Pakkasvirta ja Risto Jarva, kaksi nuorta elokuvantekijää, olivat Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilaskunnan omistaman tuotantoyhtiö Filminorin johtohahmot. Heidän yhteinen esikoiselokuvansa Yö vai päivä (1962) oli tehnyt raskaat tappiot ja vienyt yhtiön konkurssin partaalle. Kun Jarva ja Pakkasvirta tutustuivat radiokoomikkona mainetta niittäneeseen Spedeen, he solmivat tämän kanssa sopimuksen komediaelokuvan tekemisestä, toivoen näin pelastavansa yhtiönsä talouden. Sopimuksen mukaan Filminor huolehtisi elokuvan teknisestä puolesta, Spede hankkisi rahoituksen ja näyttelisi pääosan.[8]
Yhteistyön tuloksena oli komedia X-Paroni (1964), jota pidetään ensimmäisenä ”Spede-elokuvana”. Hyvän menestyksen rohkaisemana Pasanen perusti Filmituotanto Spede Pasanen -nimisen yhtiön ja ryhtyi suunnittelemaan itsenäisesti seuraavaa elokuvaa. Yhteistyökumppaneikseen hän otti vanhan ystävänsä Jukka Virtasen sekä Mainostelevision nuoren ohjaajan Ere Kokkosen. Kolmikon Pasanen-Virtanen-Kokkonen kynästä syntyi nopeaan tahtiin joukko menestyksekkäitä komedioita: liikemieshupailu Millipilleri (1966), parodinen itsenäisen Suomen 50-vuotisjuhlaelokuva Pähkähullu Suomi (1967), Robin Hood -legendan suomalaisversio Noin 7 veljestä (1968) sekä tv-maailmaa satirisoiva Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969). Elokuvien lisäksi Pasanen teki MTV Oy:lle viihdeohjelmia, joista tunnetuimmat olivat Spede Show ja Spedevisio. Tuolloin MTV:llä oli puutetta kalliista nauhoista, jonka vuoksi ohjelmia tallennettiin vanhojen ohjelmien päälle. [19] Tämän vuoksi varhaisimmista Speden televisio-ohjelmista on säilynyt vain osa. Yksi varhaisten Spede-ohjelmien tunnetuimpia sketsejä oli rautakauppasketsi, jossa asiakas (Simo Salminen) saapuu rautakauppaan ostoksille, mutta myyjä (Spede Pasanen) ei ole erityisen motivoitunut asiakaspalvelusta. Sketsi on suurelta osin puhumaton, mutta on jäänyt suomalaisten muistiin yhtenä parhaimpana Pasasen sketsinä. Vuonna 1978 sketsistä tehtiin toinen versio Rautakauppias Uuno Turhapuro – presidentin vävy-elokuvaan, jossa asiakkaana on Kauko Helovirta ja myyjänä Uuno Turhapuro (Vesa-Matti Loiri). [8]
1960-luvun elokuviensa myötä Pasanen vakiinnutti lopullisesti asemansa maan suosituimpana koomikkona. Jukka Virtanen jätti yhteistyön ”Näköradiomiehen” jälkeen, mutta Ere Kokkosesta tuli tärkein yhteistyökumppani koko Pasasen elokuvauran ajaksi. Samalla Pasanen löysi kaksi miestä, joista tuli hänen luottonäyttelijänsä sekä televisiossa että elokuvissa: Simo Salmisen, joka esiintyi jo X-paronissa, sekä Vesa-Matti Loirin, jonka ensiesiintyminen tapahtui Noin 7 veljeksessä. Tuolloin myös näyttelijät Leo Jokela, Olavi Ahonen, Jukka Virtanen ja Juhani Kumpulainen olivat Speden luottonäyttelijöitä. Vuonna 1969 Spede teki ensimmäisen värielokuvansa, Pohjan tähteet. Elokuvan kustannukset olivat liian suuret ja Spede jatkoi 1970-luvulla mustavalkoelokuvien tekoa.[8]
1970-luku
Pentti Siimes ja Spede Pasanen Spede Show -ohjelmassa vuonna 1973.
1960-luvulta lähtien Spede Pasanen teki lähes vuosittain komediaelokuvia, usein saman vuoden aikana ilmestyi 2–3 elokuvaa.
Vuonna 1970 valmistui kaksi elokuvaa, joista ensimmäinen oli Jussi Pussi. Elokuva on Ere Kokkonen kirjoittama ja ohjaama. Pasanen ei esiintynyt elokuvassa, hän vain vastasi tuotannosta. Elokuva poikkeaa täysin aiemmista Spede-elokuvista, sillä Jussi Pussi on enemmän surumielinen romanttinen komedia, kuin aiemmat crazy-komediaelokuvat. Elokuva kertoo rahattoman opiskelijan suuresta rakkaudesta ajankohdan kuohuvan poliittisen ja seksuaalisen opiskelijaradikalismin pyörteissä.[20] Elokuva keräsi 167 844 katsojaa, ja se riitti kattamaan tuotantokustannukset.[21]
Vuoden toinen elokuva oli Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika. Pasanen oli suunnittelemassa elokuvaa yhdessä Ere Kokkosen ja Vesa-Matti Loirin kanssa kahvilassa. Elokuva ei alkanut hahmottua, kunnes paikalle saapui Simo Salminen. Hän kysyi mitä miehet suunnittelee, kun hänelle kerrottiin, että Pasanen haluaa tehdä lännen elokuvan jossa hän on Speedy Gonzales eli lännen nopein. Salminen vastasi että hänelle se käy ja hän on sitten Hämeen hitain. Tämä laukaisi pattitilanteen ja miehet lähtivät oitis kirjoittamaan käsikirjoitusta.[8] Elokuvaa kuvattiin Hyrylän hiekkakuopilla, jonne oli MTV:n Kivikasvot -ohjelmaa varten lavastettu "villi-länsi". Elokuvaan kuvattaessa kohtausta, jossa Leo Jokelan näyttelemä sheriffi hiipii Speedy Gonzalesin taakse ja työntää aseen tämän selkään, sankari nostaa kädet ylös, jonka jälkeen Jokelan taakse tulee toinen ja tekee aseella saman. Muodostuu jono, jossa seisoo letka miehiä ase edellä olevan selkään osoitettuna. Virtanen huomautti Pasasta ettei tämmöistä kohtausta voi tehdä, koska Marx-veljekset tekivät saman klassikkoelokuvassa Päivä lännessä. Pasanen ei ollut kuullutkaan kyseistä elokuvasta. Virtasen mukaan Pasanen ei tarvinnut esikuvia vaan hän keksi itse omat ideansa.[22] Elokuva menestyi ja keräsi 305 816 katsojaa ja tuotti voittoa 45 000 markkaa.[23] Speedy Gonzales elokuvan jälkeen Pasanen ja Ere Kokkonen riitaantuivat. Kokkonen ei kokenut saaneensa tarpeeksi arvostusta omalle työlleen. Vaikka hän ohjasi ja myös käsikirjoitti elokuvia kaikki meni aina Speden nimiin. Pasanen selitti että kun on luotu ”brändi” Spede-elokuvat, niin ei siitä pysty luopumaan, samalla lailla ei Disneykään mainitse varsinaisesti tekijöitään.
Vuoden 1971 aikana Pasanen saattoi elokuvateattereihin kolme elokuvaa, Kahdeksas veljes, Saatanan radikaalit ja Hirttämättömät, jotka kaikki tuottivat hänelle taloudellisesti tappiota. Kahdeksas veljes -elokuvan Pasanen kirjoitti ja myös ohjasi itse, sekä tietysti näytteli pääosan. Elokuva kertoi Jalli Riivatsalosta, joka oli Speden ajatusleikin mukaan Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen salattu kahdeksas veljes. Elokuva jäi 10 000 markan verran miinuksen puolelle.[24] Saatanan radikaaleissa Pasanen antoi mahdollisuuden Suomen teatterikoulusta 1969 valmistuneille Heikki Huopaiselle, Timo Nissille, Heikki Nousiaiselle ja Paavo Piiroselle tehdä elokuva. Elokuva oli Pasasen siihen astisen uran pohjanoteeraus. Se tuotti Pasaselle 180 000 markan tappiot.[25] Pasanen ei tästä lannistunut vaan päätti tehdä uransa toisen värillisen elokuvan Kauhukakara, joka oli määrä hänen myös ohjata. Hän sai Suomen elokuvasäätiöltä tuotantolainaa hankkeelleen 75 000 markkaa. Elokuva jäi tekemättä, ja laina siirrettiin Pasasen anomuksesta toiselle elokuvahankkeelle Poika tietää kaiken. Tämäkin elokuva jäi vain suunnittelutasolle. Pasanen käytti lainan toiseen lännenelokuvaansa Hirttämättömät. Elokuvan katsojamäärä 170 000 ei riittänyt kattamaan tuotantokustannuksia tappiota kertyi 132 000 markan verran.[26] Vaikka elokuvat eivät tuottaneet rahallisesti sai Pasanen tunnustusta Tuottaja-Jussi -palkinnolla. Seuraavana vuonna Pasanen ei tehnyt yhtään elokuvaa vaan keskittyi enemmän televisio-ohjelmiinsa.
Vuonna 1971 Spede Show -sarjassa esiintyneestä Vesa-Matti Loirin näyttelemästä Uuno Turhapurosta tuli nopeasti suosittu sketsihahmo. Pasanen keksi hahmon ja Loiri loi hahmon maskeerauksen. Uunoa on sanottu Pasanen ja Loirin lehtolapseksi. Turhapuro esiintyi noin 20 sketsissä, kunnes Pasanen alkoi miettiä olisiko aiheesta elokuvaksi asti. Elokuva päätettiin tehdä vuonna 1973 ja Pasanen sai houkuteltua Ere Kokkosen takaisin tiimiinsä. Kokkonen suostui lähinnä siksi että elokuva kuvattiin tv-tekniikalla ja pääosassa oli Loiri. Elokuva Uuno Turhapuro keräsi 613 409 katsojaa.[27] Elokuvalle ei heti tehty jatkoa. Turhapuro -elokuvassa esiintyi ensimmäisen kerran Pasasen näyttelemä Härski Hartikainen, josta tuli yksi hänen tunnetuimmista elokuvarooleistaan. Vuonna 1974 valmistui Pasasen ja Kokkosen elokuva Viu-hah hah-taja, jossa pääosassa olivat Spede Show’ssa esiintyneet koomikot Seppo Laine ja Jyrki Kovaleff.
Spede lopetti televisio-ohjelmiensa teon vuonna 1975 ja keskittyen entistä enemmän elokuvatuotantoon. Ensimmäisen Turhapuro menestyksen johdosta Pasanen kirjoitti ja tuotti vuosina 1975–1978 joka vuosi uuden Turhapuro-elokuvan. Elokuvat menestyivät loistavasti. Viidennen Turhapuron jälkeen Pasanen piti kahden vuoden tauon aiheesta ja teki 1979 elokuvan Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit, jossa hän palasi jälleen näyttelemään pääosan. Elokuvan myötä Spede luopui mustavalkoisista elokuvista ja ryhtyi tekemään pelkkiä värielokuvia.[8]
1980-luku
Speden tunnetuin elokuvarooli oli Härski Hartikainen Uuno Turhapuro -elokuvissa. Kuva Uuno Turhapuro – kaksoisagentti -elokuvasta vuodelta 1987.
Spede tekstasi Uuno Turhapuro muuttaa maalle -elokuvan alkutekstit vuonna 1986.
Pasanen suunnitteli uuden Spede Show -ohjelman tekemistä vuonna 1982, mutta hanke kaatui Vesa-Matti Loirin työkiireisiin. Saman vuoden keväällä tehtiin kuitenkin kaksi Spede Show -kokoomajaksoa, joissa esitettiin vanhoja mustavalkoisia sketsejä ja joihin kuvattiin Speden, Simo Salmisen ja Vesa-Matti Loirin uudet juonnot väreissä. Vuonna 1984 alkoi uusi värillinen Spede Show -televisiosarja, josta tuli yksi 1980-luvun suosituimista televisio-ohjelmista. Ohjelma sai eri tv-alan palkintoja ja Spede sai tunnustusta Erikois-Telviksen muodossa vuonna 1985. Joulukuussa 1987 Pasanen lopetti Spede Show -ohjelman teon ja keskittyi peliohjelmiensa (Spede Special, Spedestroikka, Speden sallitut leikit, Speden spelit) tekemiseen, joista ensimmäiseen hän myös kirjoitti uusia sketsejä. 1980-luvun lopulla Pasanen alkoi tuottaa myös ohjelmia, joissa ei itse esiintynyt tai ei muuten vaikuttanut juurikaan ohjelmien sisältöön. Näistä sketsisarjoista tunnetuimmat ovat Vesku Show (1988–1991) ja Pulttibois (1989–1991).[8]
Pasanen keksi ja suunnitteli myös yhden Suomen televisiohistorian pitkäaikaisimmista visailuohjelmista, Kymppitonnin, vuonna 1984, jolloin ohjelmasta kuvattiin pilottijaksot. Ensimmäinen Kymppitonni esitettiin televisiossa tammikuussa 1985 ja viimeinen marraskuussa 2005.
1980-luku oli Uuno Turhapuro -elokuville kulta-aikaa. Parhaiten menestyneet Turhapuro-elokuvat on tehty juuri 80-luvulla. Turhapuroja tehtiin vuosien 1981–1988 aikana yhteensä kahdeksan kappaletta, joista viisi oli Pasasen käsikirjoittamaa ja yksi hänen ohjaama elokuva. Turhapuro-elokuvien rinnalla Pasanen tuotti myös niin sanottuja ”kakkostuotantoja”, kuten Lentävät luupäät (1984) ja Liian iso keikka (1986). Useimmat näitä elokuvista oli luotu televisiosarjoista tuttujen hahmojen ympärille. Näitä elokuvia ovat Hei kliffaa hei (1985), Pikkupojat (1986), Fakta homma (1987), Onks´ Viljoo näkyny? (1988) ja Rampe ja Naukkis – kaikkien aikojen superpari (1990).[8]
1980-luvulla Pasanen tekstasi ja piirsi neljän tuottamaansa elokuvaan myös alkutekstit. Hänen taiteilemat alkutekstit löytyvät elokuvista Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983), Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), Pikkupojat (1986), Uuno Turhapuro – kaksoisagentti (1987).
1990-luku
1990-luku ei ollut kotimaiselle elokuville menestyksekästä aikaa. Vuosina 1990–1993 Pasanen tuotti vuosittain uuden Uuno Turhapuro-elokuvan. Turhapurot eivät enää menestyneet yhtä hyvin kuin 1980-luvulla, mutta olivat kuitenkin joka vuosi vuoden katsotuin kotimainen elokuva. Vuonna 1994 Vesa-Matti Loiri ei suostunut enää lähtemään Turhapuro-elokuvaan mukaan. Spede päätti kuitenkin tuottaa uuden elokuvan, Uuno Turhapuron veli, joka ei menestynyt edellisten tavoin. Elokuvan kävi katsomassa vain runsaat 20 000 ihmistä. Tämän jälkeen Spede päätti, ettei Turhapuro-elokuvia tehdä ilman Loiria.[8]
Omien elokuvien lisäksi Pasanen tuotti muiden tekemiä elokuvia ja televisiosarjoja. Pasanen tuotti esimerkiksi esimerkiksi Aleksi Mäkelän esikoiselokuvan Romanovin kivet (1993) ja Timo Koivusalon Pekko ja poika -elokuvan (1994). 1990-luvulla Pasanen sai jokaiselle elokuvalleen tuotantotuen Suomen elokuvasäätiöltä.
Vuonna 1993 Pasanen alkoi tuottaa MTV3:lle Elina Halttusen kirjoittamaa draama-komediasarjaa Blondi tuli taloon (1994–1995), jota seurasivat Halttusen sairaalaan sijoittuvat sarjat Ihmeidentekijät (1996–1998) ja Parhaat vuodet (2000–2002). Vuonna 1995 Spede yllätti keksimällä YLE TV1:lle Bingolotto-peliohjelman, jossa mukana oli myös Veikkaus. Keväällä 1996 Spede kirjoitti ja tuotti 23 jakson verran Uuno Turhapuro -televisiosarjaa, joka ei menestynyt odotetulla tavalla. Näiden sarjojen lisäksi tuotannossa olivat läpi 1990-luvun Kymppitonni- ja Speden Spelit -ohjelmat.
Vuonna 1998 tehtiin uusi Uuno Turhapuro -elokuva, Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies (1998), joka nimitettiin sarjan 25-vuotisjuhlaelokuvaksi. Elokuvan tuotti yhteistuotantona Ere Kokkosen oma tuotantoyhtiö Ere Kokkonen Oy ja Speden Spede-Tuotanto Oy. Kyseessä oli viimeinen Turhapuro-elokuva, joka tehtiin Pasasen elinaikana.
Vuonna 1999 ensi-iltansa sai viimeinen Speden elokuva, Naisen logiikka (1999). Elokuvan tuotanto aloitettiin jo vuonna 1991, mutta elokuvan teko keskeytyi useita kertoja. Vuonna 1998 Pasanen viimeisteli elokuvan pakon edessä, jotta ei joutuisi maksamaan tuotantotukea takaisin elokuvasäätiölle. Elokuva epäonnistui ja sitä esitettiin Helsingissä yhdessä elokuvateatterissa kahden viikon ajan. Katsojia elokuvalla oli noin 300. Elokuvan oli tarkoitus lähteä laajaan elokuvateatterilevitykseen saman vuoden syksynä, mutta näin ei käynyt.[8]
2000-luku
2000-luvulla Pasanen ei enää tuottanut elokuvia, vaikka muutamia suunnitelmia hänellä vielä oli. Television puolella hän jatkoi juontamalla Speden Spelejä joka viikkoiseen tapaan. Tuotannossa olivat edelleen Kymppitonni ja uutena Ihmeidentekijät -sarjan jatko-sarja Parhaat vuodet (2000–2002). Ennen kuolemaansa Spede teki tuotantopäätöksen Anna-Leena Härkösen kirjoittamasta televisiosarjasta Kuumia aaltoja, joka toteutettiin vuonna 2003. Lisäksi Pasasella oli suunnitteilla keksintöihin liittyvä televisiosarja, jota hän ei ehtinyt toteuttaa.
Speden kuoleman jälkeen lähes kaikki hänen elokuvansa on julkaistu DVD-formaatissa.[28] MTV3 on esittänyt Pasasen elokuvia televisiossa. Vuosina 2005–2007 julkaistiin kaikki tallessa olevat Spede Show -sketsiohjelmat DVD:nä. EMI julkaisi vuonna 2002 Pasasen ja Leo Jokelan esittämät radiosketsit Papukaija G. Pula-ahosta CD-levynä, joka oli Suomen virallisella listalla yhteensä 20 viikkoa, joista viisi viikkoa ykkössijalla.[29]
Kritiikki
1960-luvulta lähtien Pasasen elokuvia kritisoitiin rankalla kädellä. Elokuvien käsikirjoitusten ja juonien heppoisuutta kritisoitiin. Kriitikoiden mielestä elokuvat vaikuttivat vain lähinnä sketsikokoelmilta ilman kantavaa juonta. Tällöin jäi huomaamatta, että Pasanen jatkoi jo mykkäelokuvan ajoilta juontuvaa farssiperinnettä, jossa juoni on toissijainen, ja joka luo puitteet slapstick-kohellukselle ja yksittäisille koomisille kohtauksille.[30]
1970-luvun kriitikkokunta oli selvästi Spede-viihdettä vastaan. Turhapuro -elokuvia pidettiin vääriä asenteita levittävinä ja mauttomina. Turruttavina ja ajattelua ja hahmottamista ehkäisevinä standardituotteina. Moitteet eivät koskeneet pelkästään elokuvien sisältöä vaan myös elokuvailmaisua, joka miellettiin yhtä nuhruiseksi kuin itse Uuno.[31]
Pasasen elokuvat eivät ole aina saaneet rehellistä kritiikkiä Ere Kokkosen mielestä. Elokuvia on haukuttu huonoiksi jo ennen kuin niitä on edes esitetty. Sakari Toiviainen oli kirjoittanut, ettei ole edes nähnyt uusinta Spede-elokuvaa, mutta huono sen täytyy olla.[32]
Filmografia Pääartikkeli: Spede Pasasen filmografiaLaivan kannella (1954) – näyttelijä Sankarialokas (1955) – näyttelijä Säkkijärven polkka (1955) – näyttelijä Villi Pohjola (1955) – näyttelijä Tyttö tuli taloon (1956) – näyttelijä Tyttö lähtee kasarmiin (1956) – näyttelijä Rintamalotta (1956) – näyttelijä Anu ja Mikko (1956) – näyttelijä Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957) – näyttelijä Vääpelin kauhu (1957) – näyttelijä Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) – näyttelijä Asessorin naishuolet (1957) – näyttelijä Pekka ja Pätkä Suezilla (1958) – näyttelijä Ei ruumiita makuuhuoneeseen (1959) – näyttelijä Mullin mallin (1961) – näyttelijä Taape tähtenä (1962) – näyttelijä Hopeaa rajan takaa (1963) – näyttelijä X-Paroni (1964) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä Millipilleri (1966) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä Pähkähullu Suomi (1967) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Noin 7 veljestä (1968) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Leikkikalugangsteri (1969) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Pohjan tähteet (1969) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika (1970) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Jussi Pussi (1970) – tuottaja Kahdeksas veljes (1971) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä Hirttämättömät (1971) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä Saatanan radikaalit (1971) – tuottaja Uuno Turhapuro (1973) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Viu-hah hah-taja (1974) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Rautakauppias Uuno Turhapuro – presidentin vävy (1978) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä Tup-akka-lakko (1980) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä Uuno Turhapuron aviokriisi (1981) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Pölhölä (1981) – käsikirjoittaja, tuottaja Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Lentävät luupäät (1984) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Hei kliffaa hei (1985) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Uuno Epsanjassa (1985) – tuottaja, näyttelijä Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986) – tuottaja, näyttelijä Liian iso keikka (1986) – tuottaja Pikkupojat (1986) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Uuno Turhapuro - kaksoisagentti (1987) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä Fakta homma (1987) – tuottaja Tupla-Uuno (1988) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä ”Onks’ Viljoo näkyny?” (1988) – tuottaja Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla (1990) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Rampe & Naukkis – kaikkien aikojen superpari (1990) – tuottaja Uuno Turhapuro – herra Helsingin herra (1991) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Uuno Turhapuro – Suomen tasavallan herra presidentti (1992) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Uuno Turhapuron poika (1993) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä Romanovin kivet (1993) – tuottaja Uuno Turhapuron veli (1994) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Pekko ja poika (1994) – tuottaja Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies (1998) – tuottaja, näyttelijä Naisen logiikka (1999) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
TV-ohjelmiaSpede Show (1964, 1971–1976, 1982 ja 1984–1987)[33] – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Speden saluuna (1965)[33] – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Spedevisio (1965–1970)[33] – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä 50 pientä minuuttia (1967–1971)[33] – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Robin Hood ja hänen iloiset vekkulinsa Sherwoodin pusikoissa (1974)[33] – käsikirjoittaja, tuottaja Kymppitonni (1985–2005) – ohjelmaformaatin keksijä, tuottaja Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1986) – tuottaja, näyttelijä Vesku Show (1988–1991)[33] – tuottaja Pulttibois (1989–1991)[33] – tuottaja Junnutonni (1991) – ohjelmaformaatin keksijä, tuottaja Speden tee-se-itse TV (1991–1992) – tuottaja Hynttyyt yhteen (1991–1995) – tuottaja Speden Spelit (1988–2002) (aiemmin nimillä Spede Special, Spedestroikka ja Speden sallitut leikit) – ohjelmaformaatin keksijä, juontaja, tuottaja Tsa Tsa Tsaa (1993–1994) – tuottaja Blondi tuli taloon (1994–1995) – tuottaja Uuno Turhapuro (1996) – käsikirjoittaja, tuottaja Ihmeidentekijät (1996–1998) – tuottaja Sana mania (1999) – ohjelmaformaatin keksijä, juontaja, tuottaja Parhaat vuodet (2000–2002) – tuottaja Koomikon kuva (2002) – näyttelijä (arkistomateriaali) Kuumia aaltoja (2003) – tuottaja (2001) Speden parhaat (2003) – näyttelijä (arkistomateriaali)
Pertti "Spede" Pasanen (1930-2001) oli 1960-luvulta 2000-luvun alkuun luultavasti Suomen tunnetuin ja - ei ehkä kriitikoiden silmissä - menestyksekkäin viihteentekijä, joka tuotti, kirjoitti, ohjasi ja näytteli jokseenkin kaikilla mahdollisilla areenoilla televisiosta, radiosta ja elokuvista aina Kansallisoopperaan.
Speedy Gonzales Speden koomikonuran juuret johtavat kolmeen suuntaan. Ruohonjuuritasolla hän aloitti viihdyttämisen savolaisosakunnan "fuksimajurina". Elokuvaoppia hän imi 1950-luvun suurissa tuotantoyhtiöissä ja näytteli toistakymmentä pienehköä komediaroolia, tyypillisimpinä sotilasfarssien isokokoiset ja tyhmänpuoleiset alokkaat. Kolmas ponnahduslauta oli radio. Spede tuli vuonna 1959 Niilo Tarvajärven seuraajaksi Yleisradion ajanvieteosaston toimitukseen ja viihtyi kuukausipalkkaisena radiotoimittajana vuoteen 1964. Speden "crazy-henkisten" radio-ohjelmien, esimerkiksi Ruljanssiriihen ja Hupiklubin, komiikka piili asioiden kääntämisessä päälaelleen, absurdeissa ja liioitelluissa henkilöhahmoissa sekä parodisissa muunnelmissa milloin populaari-, milloin korkeakulttuurin tuotteista. Samat piirteet värittivät Speden televisio- ja elokuvatuotantoa. 1960-luvun alkupuolelta lähtien hän valmisti itsenäisenä tuottajana lukuisia televisiosarjoja - kuten Spedevisio, Speden saluuna, 50 pientä minuuttia ja Speden spelit - sekä tavallisimmin yhden tai kaksi elokuvaa vuodessa. X-paronin (1964) taustalla oli outo ohjaaja-tuottaja-käsikirjoittaja -kolmikko: Spede, Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta. Jälkikäteen on helppo nähdä, miksi elokuva on tärkeämmässä osassa Speden kuin kahden muun filmografiassa: kyseessä on ilmiselvästi "ensimmäinen oikea Spede-elokuva" kaksoisrooleineen (Spede itse), perinnönjakoineen, gangstereineen, julkkis-vierailijoineen (Tapio Rautavaara), ja kerrontaa kommentoivine pikku elokuvapiloineen. Ja onhan heti alusta pitäen mukana Speden paras kaveri, Simo Salminen. Millipilleri (1966) toi työryhmään mukaan kaksi muuta keskeistä Spede-maailman osatekijää, Ere Kokkosen ja Jukka Virtasen. Perintöä odotteleva Tarmo (Spede) ryhtyy mm. elokuvatuottajaksi, minkä varjolla Spede saa esittää ensimmäisen valtion elokuvapolitiikkaa koskevista kommenteistaan.
Pähkähullu Suomi Jukka Virtasen ohjaama Pähkähullu Suomi (1967) on vuosien varrella vakiintunut yhdeksi Speden pääteoksista (vaikka ilmaisu tuntuukin tässä yhteydessä turhan juhlalliselta). Koko elokuva pyörii nyt elokuvantekemisen ympärillä - eikä minkä hyvänsä elokuvan, vaan Suomen 50-vuotisjuhlaelokuvan, joka rakennetaan amerikansuomalaisen hiusöljymiljonääri William Njurmen vierailun varaan. Erilaiset sketsit, parodiat, mukaelmat ja "herra keskivertosuomalaisen" (Leo Jokela) kommentit keskeyttävät kerrontaa estottomasti. Noin 7 veljestä (1968) ja Leikkikalugangsteri (1969) olivat lähtökohdiltaan yhä selvempiä lajityyppiparodioita, vaikka niitäkin väritti mieluummin sketsimäinen ja assosiaatioiden kautta etenevä rakenne kuin hakeutuminen yhtenäiseen ja johdonmukaiseen ilmaisuun. Edellinen liikkuu vaivattomasti keskiajalta renessanssin kautta nyky-Suomeen, Robin Hoodin iloisista veikoista seitsemään veljekseen ja televisiomainoksiin, jälkimmäinen taas vaihtaa loppupuolella mustavalkokuvauksen väriin - vitsin vuoksi. Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969) palaa vaihteeksi hieman yhtenäisempään tarinaan, mutta tällä kerralla itse tarina liittyy viihteen tekemiseen: Speden esittämästä tv-järjestäjä Mikko Syvärivistä tulee suosittu koomikko K. Ovimikko, jolla nousee menestys päähän. Ere Kokkonen toimi ensimmäistä kertaa itsenäisenä ohjaajana, ja Spede sai keskittyä tekemään kunnianosoitusta esikuvalleen Jerry Lewisille.
Hirttämättömät Speedy Gonzales - noin seitsemän veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät (1971) veivät Speden westernparodian pariin ja muistuttivat samalla keskeisestä kotimaisesta esikuvasta, Aarne Tarkaksesta, jonka Villissä Pohjolassa (1955) Spede oli itsekin vilahtanut. Ainekset ja henkilöt poimittiin pidäkkeettömästi kaikista mahdollisista televisio- ja elokuvawesterneistä (Bonanza, High Chaparral, Bat Masterson, Yksinäinen ratsastaja ja Tonto) ja vähän muualtakin (Bonnie ja Clyde).
Kahdeksas veljes Speden ensimmäinen itsenäinen ohjaustyö Kahdeksas veljes (1971) oli monen Spedeä vierastaneen kriitikonkin mielestä onnistunut yritys tehdä tavallista inhimillisempää komediaa - toki mukana on nytkin mainosparodioita, Simo Salmisen Peppi Pitkätossu -unia ja muuta pikkuirrottelua. Viu-hah hah-taja (1974) edusti Spede-tuotannon toista, "kevyempää" ja selvemmin lapsille suunnattua laitaa. Televisiossa suosioon nousseet Seppo "Sämpy" Laine ja Jyrki Kovaleff esittävät näkymättömiä ufomiehiä, Giljotinia ja Orvaskettä. 1970-luvun alkupuolelta lähtien useimmat Spede-elokuvat perustuivat tv-sketseissä syntyneisiin ja testattuihin henkilöhahmoihin. Keskeinen vedenjakaja oli Uuno Turhapuro (1973), jonka myötä televisiosta valkokankaalle siirtyi 1900-luvun viimeisen neljänneksen ylivoimaisesti suosituin suomalainen viihdehahmo.
Lottovoittaja UKK Turhapuro Uuno Turhapuro hallitsi siitä pitäen Spede-tuotantoa sekä hyvässä että pahassa. Yhtäältä pitkä elokuvasarja (lähes 20 elokuvaa) toi mukaan pitkäjännitteisyyttä ja tarjosi tyyppitilanteista huolimatta mahdollisuuden hahmojen kehittelyyn, toisaalta Turhapurojen ohelle tehdyt muut Spede-elokuvat jäivät vähitellen selvästi kakkostuotantojen asemaan. Samalla Vesa-Matti Loiri nousi Uunona Spede-maailman näkyvimmäksi keulakuvaksi, ja Spede itse vetäytyi yhä enemmän taka-alalle, tuottajaksi, käsikirjoittajaksi ja sivunäyttelijäksi. Yhtä kaikki, varhaiset Turhapuro-elokuvat (mukana on nyt kolme ensimmäistä, Uuno Turhapuro, Professori Uuno D.G. Turhapuro, 1975 ja Lottovoittaja UKK Turhapuro, 1976) näyttävät neljännes-vuosisataa myöhemmin viehättävän rosoisilta ja jopa anarkistisilta - ja yhtä 70-lukulaisilta kuin Pähkähullu Suomi näyttää 60-lukulaiselta.
Vaaleanpunainen pantteri viittaa Blake Edwardsin ohjaamiin komedioihin, joissa Peter Sellers esittää komisario Jacques Clouseauta sekä piirroshahmoon, joka sai alkunsa ensimmäisen elokuvan alkutekstien animaatiosta. Vaaleanpunaisen pantterin tunnusmusiikin on säveltänyt Henry Mancini.
Elokuvasarja
Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther, 1963)
Ensimmäinen Blake Edwardsin Pantteri-elokuvan pääosassa oli herrasmiesvaras sir Charles Lytton eli "Aave" (David Niven), joka metsästi kuuluisaa timanttia nimeltään Vaaleanpunainen pantteri. Elokuvan sivuhahmona oli Aavetta jahtaava hölmö ranskalainen poliisikomisario Jacques Clouseau (Peter Sellers). Clouseaun alkuperäisenä tarkoituksena oli toimia elokuvan koomisena kevennyksenä, ja roolia oli ennen Sellersiä tarjottu Peter Ustinoville. Sellersin Clouseau kuitenkin varasti huomion Nivenin Aaveelta, ja elokuvan jatko-osa rakennettiin Clouseaun ympärille. Laukaus pimeässä (A Shot in the Dark, 1964)
Pantteri-sarjan toinen ja monien mielestä paras elokuva. Blake Edwards ohjasi Laukaus pimeässä -elokuvan nopeasti Clouseaun hahmon innoittamana, ja se julkaistiin vain kaksi kuukautta ensimmäisen elokuvan jälkeen. Clouseau tutkii rikkaan pariisilaisen teollisuuspohatan kartanossa sattuvia salaperäisiä murhia ja puolustaa itsepintaisesti murhaajaksi epäiltyä kaunista sisäkköä (Elke Sommer). Elokuvassa myös esiteltiin kaksi keskeistä Pantteri-maailman hahmoa: ylikomisario Dreyfus (Herbert Lom), Clouseaun esimies joka tulee vähä vähältä hulluksi alaisensa toilailijen takia, sekä Cato (Burt Kwouk), Clouseaun palvelija, jonka tämä on määrännyt hyökkäämään kimppuunsa milloin tahansa pitääkseen yllä itsepuolustustaitojaan.
Pimut piiloon, poliisi tulee (Inspector Clouseau, 1968)
Clouseau-hahmon suosio poiki kolmannen elokuvan, jossa eivät kuitenkaan olleet osallisina Blake Edwards tai Peter Sellers. Elokuvan ohjasi Bud Yorkin ja Clouseauta näytteli Sellersin kieltäytymisen vuoksi Alan Arkin.
Vaaleanpunaisen pantterin paluu (The Return of the Pink Panther, 1974)
Blake Edwards ja Peter Sellers palasivat Clouseaun maailmaan kymmenen vuoden tauon jälkeen. Juoni kiertyy jälleen Vaaleanpunainen pantteri -timantin varastamisen ympärille, ja mukana on myös sir Charles Lytton eli herrasmiesvaras Aave (jota näyttelee David Nivenin sijasta Christopher Plummer). Vaikka Vaaleanpunainen pantteri -timantti ei tämän jälkeen enää esiintynyt elokuvissa, se jäi silti elämään niiden nimissä; osasyynä tähän oli animoidun alkutekstipantterin saama suosio (kts. alempana) ja osasyynä se, että Vaaleanpunainen pantteri ja komisario Clouseau yhdistettiin toisiinsa.
Vaaleanpunainen pantteri iskee jälleen (The Pink Panther Strikes Again, 1976)
Blake Edwadrsin ja Peter Sellersin neljäs Clouseau-elokuva. Ylikomisario Dreyfus tulee lopullisesti hulluksi, kidnappaa kuuluisan tiedemiehen ja uhkaa maailmaa hirvittävällä tuholla, ellei Clouseauta murhata. Clouseau yrittää löytää entisen esimiehensä ja estää tämän aikeet, kannoillaan lauma maailman kaikkien valtioiden lähettämiä salamurhaajia.
Vaaleanpunaisen pantterin kosto (Revenge of the Pink Panther, 1978)
Blake Edwardsin ja Peter Sellersin viides ja viimeinen yhteinen Clouseau-elokuva.
Vaaleanpunaisen pantterin jäljillä (Trail of the Pink Panther, 1982)
Peter Sellers menehtyi sydänkohtaukseen 1980, mutta Blake Edwards päätti jatkaa Pantteri-elokuvien sarjaa päätähden menetyksestä huolimatta. Vaaleanpunaisen pantterin jäljillä oli tekijöidensä mukaan tehty Sellersin kunniaksi: elokuvassa ystävät ja vihamiehet muistelivat salaperäisesti kadonnutta Clouseauta, ja väleihin on saksittu edellisten elokuvien materiaalista kohtauksia joissa Sellers esiintyi. Hurskaasta tarkoituksesta huolimatta Sellersin leski haastoi elokuvan tekijät oikeuteen edesmenneen miehensä työn ja maineen hyväksikäyttämisestä. Vaaleanpunaisen pantterin kirous (Curse of the Pink Panther, 1983)
Blake Edwardsin toinen Pantteri-elokuva ilman Sellersiä keskittyy kadonnutta Clouseauta metsästävän clouseumaisen tyhmän etsivän (Ted Wass) ympärille. Lyhyesti valkokankaalla vilahtava Clouseau itse on käynyt plastiikkakirurgilla ja näyttää nyt Roger Moorelta. Elokuvassa esiintyy myös Vaaleanpunaisen Pantterin timantti ja ranskalainen herrasmiesvaras, Aave, jotka tulivat tunnetuiksi aiemmista elokuvista.
Vaaleanpunaisen pantterin poika (Son of the Pink Panther, 1993)
Blake Edwardsin viimeinen Pantteri-elokuva, pääosassa Clouseaun poika Jacques Clouseau Jr. (Roberto Benigni).
Animaatiosarjan Vaaleanpunaisesta pantterista loi Friz Freleng. Hän voitti Oscarin ensimmäisestä animaatiosta Pink Phink (1964). Myöhemmin sarjaa ohjasi pääasiassa Hawley Pratt. Heidän 1960-luvulla ohjaamiaan jaksoja pidetään klassikoina, vaikka hahmon seikkailut jatkuvat jossakin muodossa tänäkin päivänä. Klassikkojaksot on julkaistu 4 levyn DVD-kokoelmana 2004.
Merkittävä(t) rooli(t): Harry Callahan (Likainen Harry)
Palkinnot: Oscar (1993, 2005, 2005) Ehdokkuudet: Oscar (1993, 2004, 2007) Saturn Award (2001)
Clinton Eastwood Jr. (s. 31. toukokuuta 1930 San Francisco) on yhdysvaltalainen näyttelijä, käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja.
Clint Eastwood on esiintynyt pitkän uransa aikana yhteensä lähes 60 elokuvassa. Hän aloitti uransa 1950-luvulla b-elokuvien sivurooleissa, mutta suuren yleisön tietoisuuteen hän tuli ensimmäisen kerran 1959 tv-sarjan Rawhide pääroolissa karjanajaja Rowdy Yatesinä, jota hän esitti sarjan loppuun vuoteen 1966 saakka.
Varhaisista elokuvista ovat tärkeimpiä italialaisen ohjaajan Sergio Leonen kanssa 1960-luvun puolivälissä tehdyt "spagettiwesternit", kuten Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden ja Hyvät, pahat ja rumat. Don Siegelin klassinen poliisielokuva Likainen Harry oli Eastwoodin varsinainen läpimurto Hollywoodissa. Tähän rooliin hän palasi neljästi. Eastwoodin muita vahvoja näyttelijäsuorituksia ovat Don Siegelin ohjaamassa elokuvassa Pako Alcatrazista ja Wolfgang Petersenin elokuvassa Tulilinjalla. Eastwood ei ollut uransa alussa kriitikoiden suosikki, mutta yleisö kuitenkin piti hänestä ja hän näytteli monessa tuottoisassa elokuvassa 1970-luvulla. Kriitikoiden hyväksynnän hän kuitenkin saavutti vasta voitettuaan Oscarin. 1970-luvun alussa Clint Eastwood ryhtyi myös ohjaamaan ja tuottamaan elokuvia. Hän perusti elokuvayhtiö Malpason, sana on espanjaa ja tarkoittaa mm. harha-askelta. Esikoisohjaus Yön painajainen sai ensi-iltansa 1971. Suurin syy Eastwoodin siirtymisessä ohjaajaksi ja tuottajaksi oli halu tehdä elokuvat omalla tyylillään. Hän ei esimerkiksi ikinä käytä koe-esiintymisiä näyttelijöille, joita harkitsee palkkavaansa, sen sijaan hän vain keskustelee heidän kanssaan. Häntä on kuvailtu kärsimättömäksi elokuvantekijäksi, joka ei suosi montaa ottoa. Yksi suurimmista ohjaustöistä on lännenelokuva Armoton. Kuten yleensä, hän myös näytteli siinä pääosan. Armoton palkittiin kaikkiaan neljällä Oscarilla, muun muassa parhaan ohjauksen ja parhaan elokuvan Oscarilla. Clint Eastwoodin ohjaamasta jännitysdraamasta Menneisyyden ote hänelle myönnettiin Oscar-ehdokkuus parhaasta ohjauksesta.
Clint Eastwood on myös klassisen jazz-musiikin ystävä. Hän tuotti ja ohjasi arvostetun Thelonius Monkista kertovan dokumentin Straight, No chaser. Sen lisäksi hän on ohjannut Charlie Parkerista kertovan elokuvan Bird. Eastwood on myös tehnyt musiikkia joihinkin elokuviinsa. Eastwoodin Million Dollar Baby sai Golden Globe -ehdokkuuksia. Elokuva palkittiin helmikuussa 2005 Oscarilla parhaana elokuvana ja Eastwood parhaasta ohjauksesta. Myös elokuvan naispääosan esittäjä Hilary Swank ja miessivuosan esittäjä Morgan Freeman palkittiin Oscareilla.
Elokuussa 2006 Clint Eastwood palkittiin työstään westernien parissa Golden Boot -tunnustuksella. Huomionosoituksen arvoa nostaa, että hän sai siitä arvostetun Founder's Award -version. Tämä on myönnetty vain kahdeksan kertaa, ohjaajista sen oli tätä ennen saanut vain John Ford.
Clint Eastwood oli kalifornialaisen Carmelin kaupungin pormestarina 1986–1988. Elokuva Play Misty For Me kuvattiin kokonaisuudessaan Carmelin kaupungissa.
Clint Eastwoodille on myönnetty Ranskan korkein kunniamerkki Légion d'honneur. Kunniamerkin Eastwoodille luovutti Ranskan presidentti Jacques Chirac 15. helmikuuta 2007.
Clint Eastwoodin tunnetuimpia elokuvia
Näyttelijänä Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964) Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965) Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo; 1966) Hirttäkää heidät (Hang 'Em High, 1968) Kotkat kuuntelevat (Where Eagles Dare, 1968) Rautainen Coogan (Coogan's Bluff, 1968) Kultarynnäkön iloiset päivät (Paint Your Wagon, 1969) Kellyn sankarit (Kelly's Heroes, 1970) Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara, 1970) Korpraali John McB (The Beguiled, 1971) Likainen Harry (Dirty Harry, 1971) Yön painajainen (Play Misty for Me, 1971) Joe Kidd (Joe Kidd, 1972) Magnum .44 (Magnum Force, 1973) Ruoska (High Plains Drifter, 1973) Rajut kaverit (Thunderbolt and Lightfoot, 1974) Tehtävä Alpeilla (The Eiger Sanction, 1975) Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales, 1976) Murskaaja (The Enforcer, 1976) Luotikuja (The Gauntlet, 1977) Mies San Fernandosta (Every Which Way But Loose, 1978) Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979) Bronco Billy (Bronco Billy, 1980) Lällärit Lakoon (Any Which Way You Can, 1980) Firefox – Tulikettu (Firefox, 1982) Ratkaiseva isku (Sudden Impact, 1983) City Heat – tuli hännän alla (City Heat, 1984) Köysi Kiristyy (Tightrope, 1984) Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985) Heartbreak Ridge (Heartbreak Ridge, 1986) Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool, 1988) Valkoinen metsästäjä, musta sydän (White Hunter, Black Heart, 1990) Rookie – Tulokas (The Rookie, 1990) Armoton (Unforgiven, 1992) Tulilinjalla (In the Line of Fire, 1993) Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993) Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, 1995) Space cowboys (2000) Verivelka (Blood Work, 2002) Million Dollar Baby (2004)
Ohjaajana Yön painajainen (Play Misty for Me, 1971) Ruoska (High Plains Drifter, 1973) Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales, 1976) Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985) Bird (1988) Valkoinen metsästäjä, musta sydän (White Hunter Black Heart, 1990) Armoton (Unforgiven 1992) Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993) Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, 1995) Space cowboys (2000) Verivelka (Blood Work, 2002) Menneisyyden ote (Mystic River, 2003) Million Dollar Baby (2004) Isiemme liput (Flags of Our Fathers, 2006) Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima), 2006
Valmistusmaa Yhdysvallat Ensi-ilta 1. toukokuuta 1941 Ohjaus Orson Welles Käsikirjoitus Orson Welles Herman J. Mankiewicz Pääosissa Orson Welles William Alland Agnes Moorehead Joseph Cotten Dorothy Comingore Ray Collins Erskine Sanford Elokuvayhtiö RKO Kesto 119 minuuttia Kieli Englanti Ikäraja Suomessa K-3
Citizen Kane on ensimmäinen Orson Wellesin ohjaama elokuva, ja se perustuu löyhästi sanomalehtimagnaatti William Randolph Hearstin elämään. Tuotantovaiheessa elokuva tunnettiin sisäisesti nimellä RKO 281. Elokuvaa on levitetty Suomessa myös nimillä Kansalainen Kane, Citizen Kane – sensaatioiden mies ja Himo.
Elokuvalla on jotain yhtäläisyyksiä vuonna 1933 tehtyyn elokuvaan The Power and the Glory.
Elokuvan alkukohtauksessa lehtikeisari Charles Foster Kane (Orson Welles) kuolee Xanadu-linnassaan ja kuiskaa viimeiseksi sanakseen "Rosebud" (ruusunnuppu). Tämän jälkeen nähdään uutiskatsaus jossa kerrotaan lyhyesti ja virallisesti Kanen julkinen elämä. Reportteri Jerry Thompson (William Alland) lähtee selvittämään "Rosebudin" merkitystä, koska hän toivoo saavansa sen avulla Kanesta inhimillisemmän kuvan.
Thompson haastattelee Kanen ystäviä ja työtovereita, ja takaumien kautta rakentuu kuva salaperäisestä miljonääristä. Lapsena Kane sai suuren perinnön, mutta sen vuoksi hänet erotettiin perheestään ja pankki kasvatti hänet. Aikuisena hän ryhtyi lehtikustantajaksi ja laajensi häikäilemättömillä toimillaan lehti-imperiuminsa maansa suurimmaksi – hän lietsoi Yhdysvaltain–Espanjan sotaa kasvattaakseen lehtiensä levikkiä. Kane nai presidentin veljentyttären ja yritti valtansa huipulla päästä senaattoriksi, mutta avioliiton ulkopuolisen suhteen paljastuminen tuhosi hänen poliittisen uransa ja avioliittonsa. Mentyään naimisiin rakastajattarensa kanssa hän yritti pakkomielteisesti tehdä tästä suuren oopperalaulajan. Lopulta myös toinen vaimo jätti Kanen ja hän kuoli yksinäisenä valtavassa linnassaan.
"Rosebudin" merkitys jää elokuvan lopussa Thompsonille avoimeksi, mutta paljastuu katsojille. Kun Kanen linnaa tyhjennetään, heitetään uuniin kelkka jossa lukee "Rosebud" – sama kelkka, jolla Kane leikki lapsuudessaan kotonaan ennen joutumistaan miljoonaperijäksi. Juonipaljastukset päättyvät tähän.
Aiheet
Elokuva käsittelee Charles Foster Kanen kykenemättömyyttä rakastaa. Kane kykenee rakastamaan vain omilla ehdoillaan. Kane vähitellen karkottaa luotaan kaikki rakkaansa ja kuolee lopulta yksinäisenä ylellisessä mutta rapistuvassa asunnossaan.
Jorge Luis Borges kuvaa paljastuvaa tarinaa vuonna 1941 tehdyssä haastattelussa ”metafyysiseksi salapoliisitarinaksi”.
Elokuvan kohde (sekä psykologinen että allegorinen) on ihmisen sisäisen olemuksen tutkiminen hyödyntäen hänen tekemiään töitä, hänen sanomiaan sanoja, hänen tuhoamiaan elämiä. – – Orson Welles näyttää ylenpalttisia, loputtomia otteita Charles Foster Kanen elämästä ja kehottaa meitä kokoamaan ne ja luomaan Kanen uudelleen. Elokuva pursuaa monimuotoisuutta ja epäsuhtaisuutta: ensimmäisissä kohtauksissa kuvataan Kanen haalimaa omaisuutta; eräässä viimeisistä köyhä nainen, rehevä ja kärsivä, tekee valtavaa palapeliä lattialla palatsissa, joka on myös museo. – – Lopussa tajuamme, että palaset eivät ole minkään salaisen yhteyden hallitsemia: halveksittu Charles Foster Kane on irvikuva, ulkokuorten sekasotku.
Elokuva yhdistää Gregg Tolandin vallankumouksellisen syvätarkan kuvauksen Wellesin ja Herman J. Mankiewiczin Oscarin voittaneen käsikirjoituksen sekä ensimmäistä kertaa elokuvissa esiintyvän näyttelijäkaartin, jossa on Wellesin tuttuja Mercury Theater ajoilta, kuten Joseph Cotten sekä Agnes Moorehead.
Elokuvatutkijat ja -historioitsijat kuvaavat Citizen Kanea Wellesin yritykseksi luoda uutta elokuvaa tutkimalla useita erilaisia elokuvantekotapoja ja yhdistämällä ne kaikki toisiinsa. Wellesin ja hänen kuvausryhmänsä käyttämien tekniikoiden tutkiminen paljastaa elementtejä ekspressionismista valon ja varjon käytöstä ja kertoo sekä saksalaisten että venäläisten ohjaajien vaikutuksesta. Elokuva on nähty myös jopa yhdeksi metodinäyttelemisen edeltäjäksi. Tämän voi nähdä kohtauksessa, jossa Kane raivoaa poliittiselle vastustajalleen Jim Gettysille portaiden yläpäässä. Welles todellisuudessa kompastui ja mursi nilkkansa kyseisen kohtauksen kuvauksissa, mutta kohtaus kuvattiin loppuun ja se päätyi elokuvan lopulliseen versioon.
Toinen epäsovinnainen elokuvassa käytetty tapa oli kameroilla kuvaaminen matalista kuvakulmista yläviistoon, jotta sisäkatto näkyisi taustalla useissa eri kohtauksissa. Elokuvat kuvattiin Hollywoodin studiosysteemin aikoihin pääasiassa elokuvastudioissa eikä aidoilla tapahtumapaikoilla, joten periaatteessa oli mahdotonta kuvata elokuviin kattoa mukaan, koska studiolavasteissa ei ollut varsinaista kattoa. Wellesin kuvausryhmä käytti mustaa kangasta pingotettuna lavasteiden päälle luodakseen illuusion tavallisesta huoneesta. Mikrofonit oli piilotettu kankaan yläpuolelle.
Kuvauksien aikana (29. kesäkuuta 1940 – 23. lokakuuta 1940) Welles ei sallinut RKO-studion johtajien vierailla kuvauspaikalla. Hän ymmärsi heidän haluavan hallita projekteja ja tiesi, että he odottivat hänen tekevän jännittävää elokuvaa, joka vastaisi hänen Maailmojen sota -radiokuunnelmaansa. Wellesin sopimus RKO:n kanssa antoi hänelle täyden vallan elokuvan tuotantoon, mutta tuo tilanne ei toistunut enää myöhemmin hänen urallaan.
Kriitikkojen mielestä suuri osa Kanen elämästä on parodiaa (tai jopa hyökkäys) mediaparoni William Randolph Hearstia vastaan. Kaikkein selkein viittaus Hearstiin tulee elokuvan alkuvaiheessa, kun Kane (jota näyttelee Welles) esittää lainauksen joka peilaa Hearstin kommenttia Espanjan ja Amerikan välisestä sodasta: "Järjestäkää te kuvat, niin järjestän teille sodan." Usein keskustelua herättänyt Hollywoodin legenda sanoo, että viittaus "ruusunnuppuun" on myös hyökkäys Hearstia vastaan: väitetään, että Hearst käytti tätä viitatessaan rakastajattarensa Marion Daviesin sukuelimeen. Kuullessaan elokuvasta Hearst tarjosi RKO Picturesille 800 000 dollaria, jos yhtiö tuhoaa elokuvan kopiot ja polttaa negatiivit. Vaikka on usein sanottu, että Hearst suuttui, koska elokuva kertoi hänestä, toinen vaihtoehtoinen teoria on, että Hearst pahastui enemmän Daviesin kuvauksesta (lahjattomana laulajana nimeltä Susan Alexander) kuin omasta osastaan. Davies oli lahjakas komedianäyttelijätär.
Kun RKO kieltäytyi, Hearst suuttui ja kielsi kaikki omistamiaan sanomalehtia ja radioasemia arvioimasta tai edes mainitsemasta elokuvaa. Kamppailu itsessään päätyi toiseksi elokuvaksi, RKO 281:ksi. Vaikka kaikki tämä haittasi elokuvan suosiota, se ei lopulta kuitenkaan onnistunut tarkoituksessaan, kun ottaa huomioon että nykyään lähes jokainen viittaus Hearstin elämään ja uraan sisältää viittauksen tähän elokuvaan.
Vaikka elokuvaa ei nähnyt monikaan ensiesityksen aikaan (suureksi osaksi Hearstin kampanjan takia) ja vaikka se lähes unohdettiin ennen sen uudelleenjulkaisua 1950-luvulla, se sai sitäkin enemmän huomiota tämän jälkeen. Monet kriitikot pitävät Citizen Kanea parhaana koskaan tehtynä elokuvana. American Film Institute listasi sen sijalle 1 omalla 100 parhaan elokuvan listallaan. Se on valittu säilytettäväksi Yhdysvaltain National Film Registryssä. Vuodesta 1962 alkaen ja joka 10 vuoden välein siitä eteenpäin elokuva on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi Sight & Soundin kriitikkojen äänestyksessä.
Elokuvan Suomen-ensi-ilta oli vasta toisen maailmansodan jälkeen 18. heinäkuuta 1947 Helsingissä.
Palkinnot
Oscar-palkinto parhaasta käsikirjoituksesta alkuperäisessä elokuvassa jaettiin Wellesin ja Herman J. Mankiewiczin kesken ainoana elokuvalle myönnettynä Oscarina. Elokuva oli kuitenkin ehdolla kahdeksaan muuhun Oscariin: Parhaan elokuvan Oscar-palkinto – Orson Welles, tuottaja Paras miespääosan esittäjä – Orson Welles Parhaan lavastuksen Oscar-palkinto – sisätilojen somistus, mustavalkoinen – Perry Ferguson, A. Roland Fields, Van Nest Polglase sekä Darrell Silvera Paras kuvaus, mustavalkoinen – Gregg Toland Paras ohjaaja – Orson Welles Paras leikkaus – Robert Wise Paras ääni, draamaelokuvan musiikki – Bernard Herrmann Paras äänitys – John Aalberg
Kopiot
Wellesin alkuperäinen master-negatiivi Citizen Kanesta tuhoutui tulipalossa 1970-luvulla. Kaikki olemassa olevat kopiot elokuvasta on tehty alkuperäisen elokuvan kopioista. Kun Turner Networks osti elokuvan oikeudet MGM:tä ja RKO:n elokuvakirjastolta, filminpalautustekniikoita käytettiin tuottamaan alkuperäistä vastaava kopio 1990-luvun puolivälissä. Vuonna 2003 tehty DVD-versio on valmistettu British Film Instituten hallussa olevasta positiivista. Sen levittäjä suomessa on Pan Vision. Aikaisempi DVD-julkaisu (Future Film) oli tehty Turner Networksin valmistamasta videomasterista, ja sen kuvanlaatu kärsi PAL-nopeutuksen puuttumisesta.
Vuonna 2003 Orson Wellesin tytär Beatrice haastoi Turner Entertainmentin ja RKO Picturesin oikeuteen väittäen, että Wellesin perikunta on elokuvan oikeuksien laillinen omistaja. Hänen asianajajansa sanoi, että Orson Welles lopetti yhteistyönsä RKO:n kanssa sopimuksella, joka päätti hänen muut sopimuksensa studion kanssa. Tämä tarkoittaisi, että Wellesillä oli vielä intressejä elokuvan suhteen, ja että hänen aiempi sopimuksensa elokuvan oikeuksien antamisesta studiolle ei ollut voimassa. Beatrice Welles väitti myös, että mikäli oikeus ei tue hänen väitteitään elokuvan oikeuksista, RKO on silti velkaa perikunnalle 20 % elokuvan tuotoista aiemman sopimuksen perusteella.
Valmistusmaa Yhdysvallat Ensi-ilta 1980 Ohjaus John Landis Käsikirjoitus Dan Aykroyd John Landis Pääosissa John Belushi Dan Aykroyd Tuotanto Bernie Brillstein George Folsey Jr. David Sosna Robert K. Weiss Elokuvayhtiö Universal Pictures Kesto 133 min Kieli englanti Budjetti 30 000 000 USD Ikäraja Suomessa K-11 Jatko-osa(t) Blues Brothers 2000
The Blues Brothers on yhdysvaltalainen vuonna 1980 ilmestynyt John Landisin ohjaama komediaelokuva, jossa pääosia näyttelevät John Belushi ja Dan Aykroyd. Pääosahahmot kehittyivät Saturday Night Live -televisio-ohjelman sketseistä. Elokuvan musiikkia esittävät legendaariset rhytm and blues- ja soultähdet James Brown, Cab Calloway, Aretha Franklin ja Ray Charles. Yhdeksi The Blues Brothersin roolihahmoksi voidaan lukea myös elokuvan auto The Blues Mobile.
Kulttimaineeseen noussut elokuva kertoo parodisen tarinan kahden veljeksen yrityksestä pelastaa orpokoti sitä verorästien vuoksi uhkaavalta vararikolta. Jake ja Elwood Blues saavat tämän tehtävän itseltään Jumalalta. Pelastusyritys saa veljekset kokoamaan edesmenneen The Blues Brothers -yhtyeen uudelleen rahojen keräämiseksi.
Elokuva on kuvattu Chicagossa, Illinoisin osavaltiossa.
Elokuvan jatko-osa Blues Brothers 2000 ei saanut vastaavaa suosiota kuin alkuperäinen. Blues Brothers 2000 oli tekijöidensä kunnianosoitus edesmenneen John Belushin muistolle. VAROITUS: Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.
Elokuvan juonenkäänteitä
Blueslaulaja "Joliet" Jake Blues (John Belushi) vapautuu ehdonalaiseen Jolietin vankilasta. Siviilivarusteet luovuttavana vankilavirkailijana nähdään vanha filmikonkari Frank Oz.
Jake ärsyyntyy, kun hänen veljensä Elwood (Dan Aykroyd) tulee hakemaan häntä vankilasta entisellä Mount Prospect -kaupungin poliisiautolla, vuoden 1974 Dodge Monacolla. Selitykseksi tähän Elwood kertoo vaihtaneensa edellisen Cadillacin mikrofoniin, ja osoittaakseen auton soveltuvan uudeksi Bluesmobiiliksi hän hyppää sillä avautuvan nostosillan yli.
Jälleennäkeminen orpokodin johtajan "Pingviinin" kanssa johtaa seikkailuun. Veljesten tavoite on kerätä 5 000 dollaria yhdentoista päivän aikana. Orpokodin talonmies Curtis (blueslaulaja Cab Calloway) neuvoo menemään tiettyyn kirkkoon kuuntelemaan sen pappia. Pojat tottelevat vaikka Jake rutisee vastaan.
Keinon rahan keräämiseksi Jake ymmärtää jumalanpalveluksessa: Jumala käskee kerätä yhteen vanhan The Blues Brothers -yhtyeen. Omaleimaisena soul-pappina nähdään itse James Brown ja kirkkokuoron solistina Chaka Khan.
Mutta jo kättelyssä Elwood on tyriä kaiken: punaista päin ajamalla pojat saavat virkaintoisen poliisiparin peräänsä. Syntyy takaa-ajo, joka katkeaa siihen että kaksikin poliisiautoa romuttuu yhdessä suuren kauppakeskuksen kanssa. Toisessa poliisiautossa on ajajana elokuvan ohjaaja John Landis.
Pojat majoittuvat Elwoodin kotiin eli rähjäiseen asuntohotelliin jatkuvasti liikennöivän rautatien vieressä. Salaperäinen nainen ([Carrie Fisher]) ammuskelee heidän peräänsä järeilläkin aseilla mutta pojat eivät edes huomaa. Aamuyhdeksältä juuri kun poliisit ovat aikeissa tulla huoneen ovesta läpi, nainen räjäyttääkin talon; pojat kiipeävät pölyisinä mutta naarmuitta tiilikasan alta ja lähtevät toteuttamaan missiotaan. Kolhuiset ja nolatut poliisit kömpivät raunioista ja luovuttavat - toistaiseksi.
Elwood sanoutuu irti työstään eli aerosolipurkittamosta ja bändin kasaus alkaa.
Viiden tärkeimmän jäsenen löytäminen on helppoa: he ovat ravintolayhtye ja luopuvat mieluusti moisesta vanhojen aikojen vuoksi - ja koska he ovat sen velkaa: Jake joutui vankilaan ryöstettyään huoltoaseman jotta voisi maksaa poikien laskut. Matkalla tapaamaan kahtakin tärkeää bändin jäsentä pojat hajottavat Illinoisin natsien mielenosoituksen saaden nämä lippuineen päivineen loikkaamaan sillalta jokeen - mikä herättää sivustakatsojissa ääretöntä riemastusta; natsijohtaja (Henry Gibson) saa suorastaan vesikauhukohtauksen ja uhkaa tappaa veljekset.
Suvantona nähdään katubändi, jonka kitaristi/solistina loistaa itse John Lee Hooker - elokuvan muusikoista eräs nimekkäimpiä.
Tämäkään tapaaminen ei aivan heti suju: kitaristi Matt Murphyn vaimo, Soul Food -kahvilan omistaja (Aretha Franklin) ei pidä ajatuksesta, ja tuo ajatuksensa ilmi mahtavalla laulutulkinnalla Think! - mutta Matt heittää esiliinan päältään, ottaa kitaransa ja lähtee poikien mukaan - ja vaimo tuiskaisee perään haikailevalle tiskaaja/saksofonisti Blue Loulle että menköön sitten tämäkin!
Hovimestariksi ryhtynyt trumpetisti Mr Fabulous (Alan Rubin) antaa periksi kovan kiusaamisen jälkeen - ja näin homma on hoidossa.
Soittimetkaan eivät ole ongelma: Ray´s Music Exchance -liike (Ray Charles) myy soittimet luotolla - kun ensin soitetaan vakuuttava, puoli kaupunginosaa tanssimaan saava yhteisnumero kaupassa.
Kun yhtye on jälleen koossa ensimmäinen esitys menee vikaan: kantribunkkerin omistaja Bob (Jeff Morris) ei aiokaan maksaa palkkiota vaan vänkää että poikien on maksettava hänelle; hän ensin tarjoaa avokätisesti näille olutta ja ilmoittaakin lopuksi että olut maksaakin enemmän kuin soittopalkkio! Kaiken huipuksi paikalle pölähtänyt kateellinen teksasilaisista punaniskoista koottu kantribändi The Good ol´ boys (DVD-tekstityksessä Kunnon Hempat, tarkempi käännös Hyvät vanhat pojat) ryhtyy vainoamaan veljeksiä.
Erityisen kiukkuinen on kantribändin kuski/laulaja Tucker McElroy (Charles Napier). Takaa-ajo Bobin autolla tosin päättyy kolariin veljeksiä kauppakeskuksessa vainonneen poliisiauton ja vesipostin kanssa - hienot lehmipoikapuvut rähjääntyvät pahoin! Poliisit ovat todella kiukkuisia bluesveljesten karattua taas heiltä kun lehmipojat kohelsivat tielle!
Ja niin kuin ei tässä olisi tarpeeksi, salaperäinen nainen eli Jaken entinen morsian - jonka tämä aikoinaan hylkäsi alttarille - alkaa vainota heitä toinen toistaan järeämmillä aseilla - rynnäkkökivääristä liekinheittimeen!
Lopulta Jake ja Elwood löytävät vanhan managerinsa ja saavat tämän hankkimaan heille kyllin tilavan ja siis tuottoisan esiintymispaikan; pojat mainostavat itse - tehokkaasti.
Poikia saa tosin odottaa lavalle - mutta Curtis pelastaa tilanteen tulkitsemalla avauksena todella mukaanvievästi vanhan bluesklassikon "Minnie the Moocher".
Tällä välin Elwood keksii punaniskojen auton ja suihkuttaa erikoiskovaa liimaa sen kaasupolkimeen ympäriinsä.
Jake ja Elwood pääsevät lavalle; aluksi pahaenteisen hiljainen tunnelma repeääkin miltei heti mahtimenestykseksi - vaikka yleisön joukossa ovat niin pesäpallomailoin aseistetut punaniskat kuin kymmenittäin poliiseja. Johtava poliisi (John Candy) joka on salavihkaa poikien fani, pysyy mukana tunnelmassa mutta punaniskat muuttuvat hetki hetkeltä raivomman näköisiksi: miksi he eivät menesty noin!
Mahtiesityksensä johdosta Jake ja Elwood saavat levytyssopimuksen ennakkomaksuksi 10 000 dollaria. Levypomokaan ei pidä poliisien paikallaolosta ja auttaa pojat takatietä ulos; entinen kostonhimoinen morsian tosin ammuskelee mutta Jake lirkuttelee häneltä jalat alta.
Siitä alkaa huima pakomatka Illinoisin poliisivoimien, natsien ja The Good Ol' Boys -yhtyeen saartorenkaasta kohti Illinosin verotoimistoa Chigacossa.
Elwoodin liiman johdosta Tuckerin saapas juuttuu kaasupolkimeen - ja poljin pohjaan! Punaniskojen auto päätyy ohjauskyvyttömänä veteen ja tunnelma on kovin vaisu hienojen asujen taas kastuttua:
»Ja sinä pidät turpasi kiinni!»
tuiskaisee perin juurin nolattu Tucker vieressään istuneelle, läpikastuneelle Bobille.
Pakomatkalla lukuisat poliisiautot romuttuvat taka-ajon seurauksesta sekä natsipomo apureineen taittaa niskansa; ja lopuksi matkan päätteeksi Jake ja Elwood saavat peräänsä myös kansalliskaartin ja pelastusviranomaiset.
Matka päätyy verotoimistoon kymmenien aseistettujen miesten saartamana kädessä kuitti orpokodin verorästeistä. Maksun kuittaavana verovirkailijana nähdään elokuvaohjaaja Steven Spielberg.
Elokuvassa olikin tuohon mennessä romutettu ennätysmäärä autoja koskaan: 60 autoa romuksi yhden kohtauksen yhteydessä.
Elokuvan The Blues Brothers -yhtye: John Belushi – "Joliet" Jake Blues, laulu Dan Aykroyd – Elwood Blues, huuliharppu ja laulu Steve Cropper – Steve "the Colonel" Cropper, rytmikitara ja taustalaulu Donald "Duck" Dunn – Donald "Duck" Dunn, bassokitara Murphy Dunne – Murphy "Murph" Dunne, piano ja kosketinsoittimet Willy Hall – Willy "Too Big" Hall, rummut Tom Malone – Tom "Bones" Malone, pasuuna, saksofoni ja taustalaulu Lou Marini – "Blue Lou" Marini, tenorisaksofoni ja taustalaulu Matt "Guitar" Murphy – Matt "Guitar" Murphy, soolokitara Alan Rubin – Alan "Mr. Fabulous" Rubin, trumpetti ja taustalaulu
Pääosa näistä muusikoista on legendaarisia studiomuusikoita, joiden soittoa on kuultu jo 60-luvulta alkaen satojen eri artistien taustalla; mm. Steve Cropper soitti kauan kuuluisassa The Booker T. & The M.G:s -yhtyeessä; tunnetuin levytys lienee hitti Green onions.
Kulttielokuva
The Blues Brothers -elokuva sai kulttielokuvan aseman pian ensiesityksensä jälkeen. Elokuvan merkittäviin saavutuksiin liittyvät R&B- ja soul-musiikin tuominen uudelleen tavallisille musiikinkuulijoille elokuvan keinoin. Mainittakoon, että James Brown ja Aretha Franklin saivat uuden alun urallensa tämän elokuvan avulla
Aili Ansa Inkeri Ikonen (19. joulukuuta 1913, Pietari – 23. toukokuuta 1989, Helsinki) oli suomalainen elokuva- ja teatterinäyttelijä.
Ikosta pidetään aikansa merkittävimpänä suomalaisena naistähtenä. Hänet tunnettiin etenkin Tauno Palon näyttelijäparina. Hän hallitsi komedian ja musikaalin, mutta esiintyi edukseen dramaattisissakin osissa. Ikosen ominaispiirteitä olivat hohtavan vaaleat hiukset ja kunnollisen ihmisen imago: hän näytteli tervehenkisiä nuoria ja myöhemmin vastuullisia äitejä. Hänen roolihahmonsa olivat vain harvoin paheellisia tai huikentelevia.
Elämäkerta
Ikonen syntyi Venäjällä, josta hänen perheensä siirtyi lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomeen. Keskikoulun käytyään Ikonen opiskeli musiikinopettajaksi. Tätä tointa hän ei kuitenkaan ehtinyt hoitaa, sillä hän pyrki määrätietoisesti elokuva-alalle. Hän esiintyi statistina Erkki Karun elokuvissa Meidän poikamme merellä 1933) ja Syntipukki (1935), kunnes sai ensimmäisen tärkeän roolinsa, sivuosan Valentin Vaalan komediassa Kaikki rakastavat. Vaala piti Ikosta poikkeuksellisen lahjakkaana komediennena, ja heidän seuraava yhteistyönsä, avioliittokomedia Vaimoke (1936), teki Ikosesta suomalaisten suosikin.
Ansa Ikosen tunnetuimpia roolitöitä ovat Kulkurin valssi (1941), Pikajuna pohjoiseen (1947), Laitakaupungin laulu (1948) sekä Rakas lurjus (1955).
Ikonen nousi jo uransa alussa suomalaisuuden symboliksi. Hänet muistetaan ennen kaikkea Palon näyttelijäparina kahdessatoista elokuvassa, vaikka hän teki myös Eino Kaipaisen kanssa useita yhteisiä elokuvia. Ikonen ja Palo filmasivat komedioita (Vaimoke, Rykmentin murheenkryyni), pukudraamoja (Kulkurin valssi) sekä arjen kuvauksia (Laitakaupungin laulu, Isän vanha ja uusi, Ratkaisun päivät). Talvi- ja jatkosodan aikana Ikonen ja Palo esiintyivät viihdytyskiertueilla ja levyttivät yhdessä.
Ikonen sai vuonna 1944 kaikkien aikojen ensimmäisen naispääosan Jussi-patsaan elokuvasta Vaivaisukon morsian.
Hän myös ohjasi yhden elokuvan, Nainen on valttia (1944). Ikonen oli Suomen historian toinen naispuolinen elokuvaohjaaja.
1940-luvulla Ikosta pyydettiin Englantiin Pinewood-studion tähdeksi, mutta hän kieltäytyi tarjouksesta.
Ikonen esiintyi koko uransa ajan myös Suomen Kansallisteatterissa. Vaikka hänen elokuvauransa päättyi 1960-luvun alussa, hän vieraili vielä 1977 amerikkalaisessa elokuvassa Telefon Donald Pleasencen esittämän Nicolai Dalchimskyn äitinä. Hänet palkittiin vuonna 1964 Pro Finlandia -mitalilla.
Ikonen oli naimisissa näyttelijä Jalmari Rinteen kanssa, ja heillä oli kaksi tytärtä, Katriina Rinne ja Marjatta Rinne, molemmat näyttelijöitä.
Ikoselta ilmestyi 1980 omaelämäkerta nimeltään Tähtiaika.
Tärkeimpiä elokuvia Kaikki rakastavat (1935) Vaimoke (1936) ...ja alla oli tulinen järvi (1937) Koskenlaskijan morsian (1937) Kuin uni ja varjo (1937) Runon kuningas ja muuttolintu (1940) SF-Paraati (1940) Kulkurin valssi (1941) Nainen on valttia (1944) Vaivaisukon morsian (1944) Pikajuna Pohjoiseen (1947) Jossain on railo (1949) Tyttö kuunsillalta (1953) Rakas lurjus (1955) Miljoonavaillinki (1961)
Kirjallisuutta Ikonen, Ansa: Tähtiaika. Toim. Tuula Saarikoski. Weilin+Göös, Helsinki 1980. ISBN 951-35-2231-8. Rinne, Katriina: Onko äiti kotona?. Tammi, Helsinki 1996. ISBN 951-31-0794-9.
Anneli Sauli (os. Savolainen, oik. Anneli Helena Lindman, s. 6. elokuuta 1932 Pyhäjoki) on suomalainen näyttelijä. Etupäässä elokuvanäyttelijänä työskennelleen Saulin ensimmäinen tehtävä oli nuoren tytön osa elokuvassa "Me tulemme taas" vuonna 1953, ja läpimurtonsa suureksi tähdeksi hän teki samana vuonna elokuvan "Hilja maitotyttö" nimiosassa.
Sauli on esiintynyt noin 40:ssä elokuvassa, joista kymmenen tehtiin Saksassa (nimellä Ann Savo). Naispääosia hänellä on ollut Suomessa yli kymmenen. Hänen tuorein roolinsa oli Aki Kaurismäen elokuvassa "Mies vailla menneisyyttä" (2002).
Anneli Sauli on nähty myös tv-sarjoissa, joita ovat mm. Hovimäki (1999–2000) (TV2) ja Käenpesä (2004–2006) (MTV3).
Joensuun kaupunginteatterissa Anneli Sauli oli näyttelijänä 1971–1996.
Muistelmakirja Elämäni on minun, jonka Sauli kirjoitti yhdessä Tuula-Liina Variksen kanssa, ilmestyi 1993. Sauli osallistui eduskuntavaaleihin 2007 Suomen Kommunistisen Puolueen ehdokkaana, mutta jäi valitsematta saatuaan 272 ääntä.
Elokuvat Me tulemme taas (1953) Hilja maitotyttö (1953) Minä soitan sinulle illalla (1954) Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954) Kaksi vanhaa tukkijätkää (1954) Kukonlaulusta kukonlauluun (1955) Kaunis Kaarina (1955) Jokin ihmisessä (1956) Risti ja liekki (1957) 1918 (1957) Miriam (1957) Unruhige Nacht (1958) Kahden ladun poikki (1958) Autuas eversti (1958) Ei ruumiita makuuhuoneeseen (1959) Zurück aus dem Weltall (1959) Salem Aleikum (1959) Weit ist der Weg (1960) Frau Warrens Gewerbe (1960) Lumisten metsien tyttö (1960) Die Toten Augen von London (1961) Das Mädchen und der Staatsanwalt (1962) Frauenarzt Dr. Sibelius (1962) Das Testament des Dr. Mabuse (1962) Der Hexer (1964) Raportti eli balladi laivatytöistä (1964) X-paroni (1964) Das Siebente Opfer (1964) Ein Ferienbett mit 100 PS (1965) Onnenpeli (1965) Käpy selän alla (1966) Äl yli päästä perhanaa (1968) Baltutlämningen (1970) Petos (elokuva) (1988) Armon aika (1998) Polkupyörällä ajaminen on tärkeää (1999) Kunniavelka (2002) Mies vailla menneisyyttä (2002)
Sir Charles "Charlie" Spencer Chaplin (16. huhtikuuta 1889, Lontoo – 25. joulukuuta 1977, Vevey, Sveitsi) oli Hollywoodin elokuvateollisuuden varhaiskauden kuuluisin näyttelijä ja myöhemmin myös huomattava elokuvaohjaaja. Hän oli syntyjään britti, mutta työskenteli suurimman osan elämästään Yhdysvalloissa. Siitä huolimatta Chaplin pysyi koko ikänsä Englannin kansalaisena. Hänen tunnetuin roolinsa oli Kulkuri (The Tramp), maankiertäjä, jolla on herrasmiehen tavat ja arvokkuus. Kulkurin tunnusmerkit olivat liian pieni takki, liian isot housut ja kengät, knalli, bambukeppi sekä viikset. Chaplin oli etenkin mykkäelokuvan luovimpia persoonallisuuksia: hän näytteli, ohjasi, käsikirjoitti, tuotti ja lopulta myös sävelsi musiikin elokuviinsa.Sisällysluettelo
Lapsuus
Charlie Chaplin syntyi Walworthissa, Lontoossa 1889 Charles Chaplin, Sr.:ille ja Hannah Harriette Hillille, jotka olivat Music Hallin viihdetaiteilijoita. Vanhemmat erosivat pian Charlien syntymän jälkeen ja Charlie velipuolensa Sydneyn kanssa jäi epävakaan äidin luo. Äiti ei löytänyt työtä ja joutui jättämään lapset köyhäintaloon Lambethiin 1896, jonka jälkeen he muuttivat orvoille ja varattomille lapsille varattuun Hanwellin kouluun. Charles Chaplin Sr. kuoli alkoholismiin, kun Charlie oli 12-vuotias. Chaplinin äiti kärsi henkisestä romahduksesta ja kuoli 1928.
Charlie esiintyi ensimmäisen kerran 5-vuotiaana Music Hallissa, ja 11-vuotiaana hänen veljensä auttoi häntä saamaan roolin Tuhkimosta, joka esitettiin pantomiimina Hippodromen yökerhossa Lontoossa. 1903 hän esiintyi Jim, A Romance of Cockaynessa, jonka jälkeen hän esiintyi mm. Sherlock Holmes-näytelmässä lehtipoikana, varietee-esityksissä ja lopulta klovnina Fred Karnon Fun Factoryssa jossa hän teki läpimurtonsa.
Ura
Chaplin saapui Yhdysvaltoihin 2. lokakuuta 1912 Fred Karnon seurueen kanssa. Seurueeseen kuului myös Arthur Stanley Jefferson (myöh. Stan Laurel) ja Chaplin ja Jefferson jakoivat huoneen täyshoitolassa. Jefferson palasi Englantiin, mutta Chaplin jäi Yhdysvaltoihin ja Mack Sennett palkkasi hänet Keystone Film Companyn studioonsa.
Chaplinin oli aluksi vaikea sopeutua Keystonen tapaan näytellä, mutta lopulta hän menestyi loistavasti nousten Keystone-elokuvayhtiön kirkkaimmaksi tähdeksi. Chaplinin Keystonella kehittämän Kulkuri-hahmon suuri suosio takasi hänelle sittemmin pääsyn myös elokuvien ohjaajaksi, jolloin hän pystyi vastaamaan kokonaisvaltaisesti elokuvien sisällöstä.
Yksityiselämä
Chaplin solmi ensimmäisen avioliittonsa 28-vuotiaana 23. lokakuuta 1918 16-vuotiaan näyttelijättären Mildred Harrisin kanssa. Heille syntyi yksi lapsi Norman Spencer Chaplin (s. 1919), joka kuitenkin kuoli pienenä. Pari erosi vuonna 1920. Avioliitto aiheutti skandaalinkäryisiä otsikoita sekä morsiamen nuoruuden että sotkuisen eroprosessin vuoksi.
26. marraskuuta 1924 Chaplin solmi uuden avioliiton niin ikään 16-vuotiaan Lita Greyn kanssa, jonka hän oli tavannut Kultakuumeen kuvauksissa. Pari sai kaksi lasta: Charles Chaplin Jr.:in (s. 1925 – k. 1968) ja Sydney Earle Chaplinin (s. 1926). Avioliitto päättyi 1928 myrskyisään eroprosessiin joka sai jälleen paljon skandaalinkäryistä huomiota. Chaplin maksoi Greylle ennätykselliset 825 000 dollaria erorahoja, ja eroprosessi sekä verosotkut muuttivat hänen hiuksensa harmaiksi.
Chaplinillä ja näyttelijätär Paulette Goddardilla, joka esitti naispääosaa elokuvissa Nykyaika (1936) ja Diktaattori (1940), oli romanttinen suhde vuosien 1932 ja 1940 välillä. Suurimman osan tuosta ajasta Goddard asui yhdessä Chaplinin kanssa Beverly Hillsissä. Suhteen päätyttyä Chaplin antoi julkisuuteen lausunnon, jonka mukaan he olisivat menneet salaa naimisiin 1936, mutta on myöhemmin väittänyt etteivät he koskaan olleet virallisesti naimisissa.kenen mukaan? Omaelämäkerrassaan Chaplin kertoo olleensa useita vuosia naimisissa Goddardin kanssa.
Chaplinillä oli lyhyt suhde näyttelijätär Joan Barryyn, mutta Chaplin lopetti sen, kun mielenterveydellisistä häiriöistä kärsivä Barry alkoi ahdistella häntä. Myöhemmin Barry väitti Chaplinia lapsensa isäksi, mutta vaikka verikokeet osoittivat, ettei Chaplin ollut isä, tämä ei kelvannut todistusaineistoksi oikeudessa. Chaplin määrättiin maksamaan Barrylle 75 dollaria viikossa, kunnes lapsi täyttäisi 21.
16. kesäkuuta 1943 54-vuotias Chaplin vei vihille 17-vuotiaan Oona O'Neillin, Nobel-palkitun näytelmäkirjailijan Eugene O'Neillin tyttären. Chaplinin kuolemaan asti kestäneestä onnellisesta avioliitosta syntyi kahdeksan lasta: Geraldine (1944), Michael (1946) Josephine (1949), Victoria (1951), Eugene (1953), Jane (1957), Annette-Emilie (1959) ja Christopher (1962)
Elokuvia
Chaplin ja Jackie Coogan elokuvassa Chaplinin poika.
Chaplin teki suuren määrän lyhytelokuvia Keystone-, Essanay-, The Mutual- ja The First National -yhtiöille vuosina 1914–1923. Ensimmäinen elokuva oli Making a Living (Chaplin reportterina).
Chaplinin ohjaamat kokopitkät elokuvat:
Chaplinin poika (The Kid) (1921)
Nainen Pariisissa (A Woman of Paris) (1923)
Kultakuume (The Gold Rush) (1925)
Sirkus (The Circus) (1928)
Kaupungin valot (City Lights) (1931)
Nykyaika (Modern Times) (1936)
Diktaattori (The Great Dictator) (1940)
Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux) (1947)
Parrasvalot (Limelight) (1952)
Kuningas New Yorkissa (A King in New York) (1957)
Hongkongin kreivitär (A Countess From Hong Kong) (1967)
Palkinnot
1929 Kunnia-Oscar elokuvan Sirkus ohjaamisesta, kirjoittamisesta, näyttelemisesta ja tuottamisesta
1972 Kunnia-Oscar hänen vaikutuksestaan siihen, että "elokuvasta tuli aikamme taidemuoto"
1973 Oscar-palkinto Parrasvalot-elokuvan musiikista
Dean Martin (alkuperäinen nimi Dino Paul Crocetti, myöhemmin Dino Martini, 7. kesäkuuta 1917 Steubenville, Ohio – 25. joulukuuta 1995 Beverly Hills, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen näyttelijä, laulaja, televisiojuontaja sekä kuuluisan Lewis & Martin -aisaparin toinen osapuoli ja Rat packin jäsen.
Amerikanitalialainen Martin ja Jerry Lewis ystävystyivät vuonna 1946, jolloin he aloittivat yhteiset komediaesityksensä yökerhoissa nousten lyhyessä ajassa suosioon. Martinin tehtävänä oli hoitaa laulunumerot, Lewisin tehtävänä oli pitää komediaa yllä. Parivaljakko pääsi televisioesiintymisen myötä ensimmäisen kerran esiintymään elokuvaan vuonna 1949 Tontut toverukset -filmiin. He esiintyivät myös elokuvan jatko-osassa. Vuonna 1950 parivaljakko sai pääroolit elokuvasta Armeijan monnit, joka osoittautui suosituksi. Vuosikymmenen puoliväliin mennessä he olivat Hollywoodin tärkeimmät elokuvatähdet, joiden elokuvat tuottivat huomattavia summia tuotantoyhtiöilleen.
Lewisin ja Martinin tiet erosivat vuoden 1956 tietämillä, jolloin heidän välinsä olivat tulehtuneet täydellisesti. Lewis jatkoi menestyksekkäästi näyttelijänä ja ohjaajana komediaelokuvien parissa, Martin puolestaan näyttelijänä vakavammissa rooleissa, joista tunnetuin on Rio Bravon juopon apulaissheriffin rooli. Ohjaaja Howard Hawksin kertoman mukaan studion johtajat eivät tunnistaneet Martinia roolista.
Sekä Lewisin että Martinin suosio kuitenkin laski 1960-luvun lopulla, ja Martin siirtyi televisioshow'n juontajaksi, josta kasvoi suursuosittu lähinnä tunnettujen vieraidensa vuoksi. Vuonna 1976 Frank Sinatra kutsui Martinin vieraaksi juontamansa televisioshow'n jaksoon, johon kutsuttaisiin myös Jerry Lewis, jolle Martinin saapumisesta paikalle ei kerrottu. Yllätyksenä Lewisille Martin päästettiin lavalle, ja 16 vuoden mykkäkoulu päättyi. Ystävyys jatkui aina Martinin kuolemaan asti, jonka jälkeen Lewis on kertonut ystävästään ja työtoveristaan ainoastaan positiivisia asioita.
------------------------------------------------------------------------------------------------- Jerry Lewis
Jerry Lewis (oik. Joseph Levitch; s. 16. maaliskuuta 1926, Newark, New Jersey) on pitkän linjan komedianäyttelijä.
Lewis aloitti uransa yökerhoissa koomikkona yhdessä itseään kymmenisen vuotta vanhemman Dean Martinin kanssa. Suosion karttuessa he pääsivät esiintymään televisioon, minkä jälkeen tie elokuvamaailmaan aukesi vuonna 1949. Yhdessä Martinin kanssa he esittivät pääosaa jo seuraavassa filmissään, ja 1950-luvun alussa he olivat jo valkokankaan suosituin koomikkopari. Yhteistyö katkesi vuosikymmenen puolivälin jälkeen, kun Martinin ja Lewisin välit olivat pahasti tulehtuneet. Lewis jatkoi näyttelijäuraansa menestyskomedioiden parissa, mutta vähensi esiintymistahtiaan 1970-luvulla. Vuosikymmenen aikana hänet nähtiin vain kolmessa elokuvaroolissa. Sittemmin hänet on nähty vain pikkurooleissa, omasta tahdostaan.
Vuosina 1949–1953 hän juonsi yhdessä Dean Martinin kanssa NBC-radiokanavalla "The Martin and Lewis Show"-ohjelmaa. Hän on myös toiminut elokuva-alasta kiinnostuneiden opettajana, ja hänen luokallaan ovat opiskelleet mm. Steven Spielberg ja George Lucas. 1950-luvulla hän kannusti myös nuorta Christopher Walkenia ryhtymään näyttelijäksi.
Vuonna 1995 hänestä tuli parhaiten palkattu Broadway-esiintyjä esiintyessään Damn Yankees -esityksessä paholaisena. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta hän on kuitenkin esiintynyt vain elokuvissa ja televisiossa.
Hän ei koskaan voittanut Oscar-palkintoa rooleistaan, mutta oli ehdolla Golden Globe -palkinnon saajaksi vuonna 1965 parhaana komedianäyttelijänä elokuvasta Boeing, Boeing.
Lyhytelokuvia jo 1940-luvulla ohjannut Lewis oli vuoteen 1960 mennessä saavuttanut lähes täydellisen määräysvallan filmiensä suhteen. Ensimmäiseksi pitkäksi ohjaustyöksi muodostui Jerry piccolona (1960), joka ei vielä ollut täysin onnistunut ohjaustyö. Lewis kuitenkin kehitti kamerajärjestelmän, jonka ansiosta otokset pystyi katsomaan välittömästi, eikä tarvinnut odottaa leikkausvaihetta. Tätä keksintöä käyttää nykyään jokainen ohjaaja. Jerry naisten miehenä (1961) ja Jerry Hollywoodissa (1961) olivat molemmat suurmenestyksiä, joista jälkimmäinen parodioi Hollywoodia.
Lewisin parhaimpana ohjaustyönä pidetään Tohtori Jekyll ja Mr Hyde -komediaa, joka valmistui vuonna 1963. Eddie Murphyn myöhempi Pähkähullu professori -elokuva perustui siihen. Suurimmaksi osaksi tämän ohjaustyön ansiosta Entertainment Weekly -lehti valitsi Lewisin historian 50. parhaimmaksi ohjaajaksi. Kaikkiaan Lewis ohjasi 12 pitkää elokuvaa.
Lewisin ohjaama, tuottama ja tähdittämä The Day Clown Cried ("Päivä, jolloin pelle itki") valmistui vuonna 1972. Elokuva kertoi natsipellestä, joka joutui viihdyttämään toisessa maailmansodassa kaasukammioon pian joutuvia juutalaislapsia. Tunteikkaan tarinan omaava elokuva ei ole koskaan saapunut levitykseen, eikä ainoan kopion omistavan Lewisin mukaan tule koskaan esitettäväksi. Vain harva ihminen on nähnyt filmin. Lewisin ystävä kommentoi elokuvaa täydelliseksi surkeudessaan. Lewisin hallussa saattaa kuitenkin olla mestariteos, mitä emme koskaan saa tietää varmuudella.
Lokakuussa 1944 hän avioitui Patti Palmerin kanssa. Vuonna 1982 eronnut pariskunta sai kuusi lasta (Gary, s. 1945, Ronald, s. 1949, Scott, s. 1956, Christopher, s. 1957, Anthony, s. 1959 ja Joseph, s. 1964).
Erottuaan Palmerin kanssa, hän avioitui SanDee Pitnickin kanssa vuonna 1983, jonka kanssa hänellä on Daniele-tytär (s. 1992).
Vuonna 1977 Lewis oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Lewiksen aloittama, televisioitava Telethon-hyväntekeväisyyskeräys on muodostunut jo perinteeksi Yhdysvalloissa. 1970-luvulla aloitetut keräykset ovat keränneet parhaina vuosina 30–40 miljoonaa dollaria. Vuonna 2005 keräys tuotti 55,9 miljoonaa dollaria. Varat lahjoitetaan lihassurkastumaa potevien ihmisten hyväksi, ja vuonna 2005 poikkeuksellisesti myös hurrikaani Katrinan uhreille.
Hyväntekeväisyysohjelmassa on nähty vieraina muun muassa Dean Martin, Frank Sinatra ja Sammy Davis Jr..
Korhonen aloitti apteekkialan opiskelun, mutta päätyi kuitenkin järjestäjäksi Viipurin Maaseututeatteriin ja sitä kautta näyttelijäksi. Helsingin Kansannäyttämölle hän siirtyi 1922. Välivaiheiden jälkeen hän aloitti Kansallisteatterissa 33 vuoden yhtämittaisen uran.
Korhonen esiintyi 76 elokuvassa. Hänen ensimmäinen elokuvansa oli vuoden 1924 Suursalon häät, jossa hän esitti rovastia. Korhonen ja kirjailija Agapetus olivat tuttu yhdistelmä monissa kotimaisissa komedioissa, kuten Asessorin naishuolet. Korhonen nähdään myös Agapetus-elokuvassa. Vieras mies 1957 (ohj. Hannu Leminen) elokuvassa Korhonen esitti vanhaa Hermannia ja sai roolistaan Jussi-patsaan. Hän esitti saman roolin myös vuoden 1937 Vieras mies tuli taloon -filmatisoinissa. Vieras mies jäi hänen viimeiseksi elokuvakseen. Hänet palkittiin Pro Finlandia-mitalilla vuonna 1948.
Korhonen esitti Lapatossua kolmessa Lapatossu-elokuvassa, joista ensimmäinen valmistui 1937. Sarja jouduttiin lopettamaan sen toisen päänäyttelijän Kaarlo Kartion kuoltua. Korhonen jatkoi kuitenkin hahmon esittämistä myöhemmin elokuvien ulkopuolella, erityisesti sotien aikana.
Siiri Angerkoski syntyi hopeaseppä Kustaa Sakarinpoika Palmun (syntynyt Muhoksella 3. huhtikuuta 1880) ja Hanna Juhontytär Johanssonin (vuoteen 1899 Jaara, syntynyt Iissä 9. maaliskuuta 1877) esikoislapseksi. Hänen vanhempansa olivat menneet naimisiin 2. helmikuuta 1902. Hanna Palmu oli muuttanut Ouluun 7. toukokuuta 1895. Hänen äitinsä Brita Liisa Leuvanniemi (22. helmikuuta 1850 Ii–1. marraskuuta 1935) oli Maria Liisa Juhontytär Leuvanniemen alkuaan Pakasen avioton tytär. Brita Liisa Leuvanniemen isäpuoli oli Juho Heikinpoika Hiltunen, biologista isää ei ole saatu selville. Leuvanniemi oli avioitunut 2. maaliskuuta 1873 Iissä Juho Klemetinpoika Jaaran (14. heinäkuuta 1847–17. kesäkuuta 1934) kanssa. Angerkosken lapsuuden perhe vietti sangen liikkuvaa elämää: Siirin sisar, Inez Ihanelma (Iines) syntyi Turussa vuonna 1905 ja toinen sisar, Irja Inkeri puolestaan Maariassa 1907. Hanna Palmu joutui vankilaan vuonna 1910, sillä hän teki laittomia abortteja eli oli niin sanottu enkelintekijä. Kun hän vapautui vuonna 1916, Kustaa Palmu oli ottanut kumppanikseen toisen naisen, Anna Saarenpään. Hanna Palmu muutti saman tien sisarensa luo Amerikkaan, eikä palannut. Hänet julistettiin kuolleeksi 1979. Anna Saarenpäälle ja Kustaa Palmulle siunaantui peräti kahdeksan lasta, jotka kaikki saivat äitinsä sukunimen. Kustaa Palmun perhe muutti Varsinais-Suomesta takaisin Ouluun vuonna 1915. Siiri Palmu kävi kansakoulun Turussa, ja siihen hänen opintonsa jäivät. Sisällissodan jälkeen perhe muutti Poriin. Siiri Palmu liittyi sikäläiseen urheiluseuraan, Porin Pyrintöön. Hän harrasti muun muassa voimistelua ja juoksua.
Teatteriura
Satakunnan, Viipurin ja Vaasan kaudet
Siiri Palmun teatteriura alkoi Porin Työväen Teatterissa Kirjurinluodon ulkoilmanäyttämöllä lauantaina 20. elokuuta 1921. Näytelmä oli F A Dahlgrenin Vermlantilaisia. Uudenvuodenpäivänä 1922 hän näytteli Pohjalaisissa Kaisan roolin. Tulevina vuosina hän näytteli Kaisa Efraimintytärtä useilla näyttämöillä ja myös Pohjalaisten elokuvasovituksessa vuonna 1936. Angerkoski joutui Porissa liikenneonnettomuuteen. Hän loukkasi oikean jalkansa 21. huhtikuuta 1924 Länsi-Puistokadun ja Annankadun risteyksessä. Linja-auto ja henkilöauto kolaroivat, ja jälkimmäinen syöksyi Angerkosken ja hänen ystävättärensä päälle.
Kaudeksi 1924–1925 Palmu siirtyi Raumalle, Porin naapurikaupunkiin. Rauman Näyttämöllä hän tulkitsi muun muassa Scampoloa Dario Niccodemin samannimisessä näytelmässä. Seuraavaksi näytäntökaudeksi hän palasi Porin Työväenteatteriin. Hänellä oli muun muassa mustalais-Katan osa Csepréchy Férencin Punaisessa laukussa. Siiri Palmun viimeinen ensi-ilta Satakunnan lavoilla oli 18. maaliskuuta 1926 Franz Lehárin teoksessa Iloinen leski, jossa hän näytteli Valeciennen roolin. Kaikkiaan hänellä oli nelisenkymmentä roolia Satakunnan vuosinaan. Hän oli saanut hyödyntää myös laulutaitoaan.
Vähitellen Siiri Palmun maine alkoi levitä myös länsirannikon ulkopuolelle. Hän sai kiinnityksen Viipurin Työväen Teatteriin syksyllä 1926. Viipuri oli arvostettu teatterikaupunki, inspiroiva ja välitön. Siellä hän kohtasi ensimmäisen kerran Kaarlo Angerkosken. Tulevan avioparin ensimmäinen yhteinen näytelmä oli Häitten jälkeen, jonka tuli ensi-iltaan 25. elokuuta 1926. Heille kertyi yhteisiä näytelmiä muutama kappale kaudella 1926–1927.
Siiri Palmu palasi länsirannikolle, tällä kertaa Vaasaan, kaudeksi 1928–1929. Vaasan Työväen Näyttämöllä hän aloitti tutulla Kaisan roolilla Pohjalaisissa. Muita rooleja Vaasassa oli muun muassa Colomben osa komediassa Volpone. Lehtiarvosteluissa hän sai huomattavasti enemmän ruusuja kuin risuja. Vaasan Työväen Näyttämön toiminta loppui 1929. Siiri Palmu siirtyi Keski-Suomeen Jyväskylään.
Jyväskylän, Turun ja Tampereen kautta Helsinkiin
Saksalainen operetti Nuoruuden kevät elokuussa 1929 oli Palmun ensimmäinen näytelmä Jyväskylän Työväen Näyttämöllä. Seuraavan vuoden syksyllä hän vietti kymmenvuotistaiteilijajuhlaansa Emmerich Kálmánin säveltämän operetin Hollantilaistyttö merkeissä. "Nautittavaa oli kuulla hänen lauluaan", kirjoitti paikallinen sanomalehti Siiri Palmun suorituksesta prinsessa Juttana operetin pääosassa. Hänen Jyväskylän-pestinsä kesti kaksi vuotta, kesällä 1931 hän muutti Turkuun. Myös Kaarlo Angerkoski kiinnitettiin Turkuun samana vuonna. Hänen näyttämönsä oli Turun Teatteri, kun taas Siiri Palmu näytteli Turun Työväen Teatterissa. Pari meni kihloihin jouluna 1932.
Juhannusyönä 1931 Ruissalon Kesäteatterissa Siiri Palmu esiintyi ensi kerran turkulaisyleisölle. Näytelmä oli Sotilasrakkautta. Samana kesänä hän näytteli muun muassa Männistön muoria Seitsemässä veljeksessä. Paikalliset sanomalehdet suitsuttivat Palmun näyttelijäntyötä: "Uskottava ja taitava luoma", Turun Sanomat kirjoitti hänestä Mary McCormicin osassa Antonio Morenon komediassa Oikea rakastaja syksyllä 1932. Palmun viimeisiä näytelmiä Turussa olivat Laulu tulipunaisesta kukasta ja Häät Rymättylässä. Vuonna 1933 hän siirtyi Tampereelle, samalle näyttämölle kuin Kaarlo Angerkoski. Naimisiin kihlapari meni sunnuntaina 10. syyskuuta 1933.
Siiri Angerkoski oli mukana viidessä näytelmässä Tampereen Teatterissa syksyllä 1933. Hän synnytti ainoan lapsensa 6. maaliskuuta 1934. Tytön nimeksi tuli Sirkka-Liisa. Angerkosket siirtyivät seuraavana kesänä Helsinkiin, missä molemmat olivat kiinnitettyinä Kansanteatteriin vuodesta 1934 vuoteen 1938. Siiri ja Kaarlo Angerkoskesta kehittyi suosittu komediapari. Kaksikko kasvoi lopulta trioksi, kun joukkoon liittyi Angerkoskien tyttären kummi Leo Lähteenmäki. Ensimmäinen Siiri Angerkosken näytelmä Helsingissä oli Tukkipojan morsian elokuussa 1934. Hän näytteli piikaa. Näytelmässä Olenko minä tullut haaremiin? hänellä oli Manta Mäkisen osa. Mantan rooli oli tuttu jo Jyväskylän ajalta ja sen Angerkoski sai myös näytelmän elokuvaversiossa vuonna 1938.
Elokuvaura
Marista Kunigundaan
Siiri Angerkosken elokuvaura alkoi syksyllä 1933 elokuvan Pikku myyjätär Marina (tuolloin vielä nimellä Siiri Palmu). 38 minuuttia kestänyt näytelmällinen mainoselokuva oli Georg Malmsténin ainoa ohjaustyö. Seuraava valkokangasrooli oli vanhanpiian osa elokuvassa Kaikki rakastavat (1935), joka on jäänyt historiaan ensimmäisenä Ansa & Tauno -elokuvana. Angerkoskella oli elokuvassa yksi ainoa repliikki: "Gu' morron!".
Asessorin naishuolet (1937) oli Siiri Angerkosken kannalta merkittävämpi elokuva. Siinä hän on amerikansuomalainen Matilda Bybom, eräs asessorin (Aku Korhonen) naishuolien aiheuttaja. Samassa elokuvassa kuullaan ensimmäistä kertaa Angerkosken laulavan, hän esittää katkelman operettisävelmästä Ollaan niinkuin pääskyset. Vuosien mittaan hän näytteli useissa elokuvissa Aku Korhosen kanssa, esimerkiksi elokuvassa Täysosuma; valmistumisajankohdalleen (1942) tyypillisessä väärillä henkilöllisyyksillä leikittelevässä Hannu Lemisen esikoisohjauksessa Angerkoski on sikafarmari, leskirouva Andersson ja Korhonen on kauppaneuvos August Gyllencrantz.
Vuonna 1938 Suomen Filmiteollisuus kiinnitti Siiri Angerkosken ja hänen aviomiehensä Kaarlo Angerkosken kuukausipalkkaisiksi elokuvanäyttelijöiksi, joita ei Suomessa tuolloin juuri ollut. Kaarlo Angerkoski menehtyi sydänkohtaukseen talvisodan kynnyksellä 1. lokakuuta 1939 vain 33-vuotiaana. Hän ehti esiintyä kahdessakymmenessäneljässä elokuvassa. Siiri Angerkoski sen sijaan työskenteli SF:n kuukausipalkkaisena näyttelijänä vuoteen 1963 asti.
Eräs Angerkosken pitkäaikainen rooli oli Suomisen perheen kotiapulainen Hilda, jota hän näytteli kuudessa Suomisen perhe -elokuvassa vuosina 1941–1959. Hilda oli Angerkosken tavaramerkki 1950-luvulle asti. Silloin valkokankaille rävähti Angerkosken kiistatta tunnetuin rooli, Justiina Puupää, Pekka Puupään kaulinta heiluttava pirttihirmu-vaimo. Angerkoski tulkitsi Justiinaa kaikkiaan kahdessatoista yhteensä kolmestatoista Pekka ja Pätkä -elokuvassa vuosina 1953–1960. Useiden aikalaisten mielestä Angerkosken taiteellista lahjakkuutta tuhlattiin Justiina Puupään kaltaisissa yksipuolisissa elokuvaosissa.
Siiri Angerkosken 1940-luvun elokuviin kuuluvat Suomisten lisäksi muun muassa SF-paraati, jossa hän on toisen päähenkilön äiti, sekä Kaivopuiston kaunis Regina, jossa hän on päähenkilön isoäiti. Elokuvassa August järjestää kaiken (1942) hänellä on naispääosa, Maria Blom. Hyveellisten kotihengetär-osien vastakohtana hän näyttelee juopottelevaa Olga-tätiä elokuvassa Pikku-Matti maailmalla (1947). Hienostorouvaa Angerkoski tulkitsee Haaviston Leenissä (1948). Aivan eri maailmoihin hypätään taasen satuelokuvassa Prinsessa Ruusunen (1949), jossa hänellä on Kunigundan rooli. Tuttuun kotiapulaisrooliinsa Angerkoski palasi sotilasfarssissa Serenaadiluutnantti (1949), siinä hän näyttelee majurin kotihengetär Lilja Muhosta. Kaikkiaan Siiri Angerkoski nähdään kolmessakymmenessäkuudessa 1940-luvun ensi-iltaelokuvassa.
Rillumarein ja Justiinan vuodet
Köyhässä laulajassa vuonna 1950 Angerkoski pääsi jälleen hyödyntämään laulajantaitojaan. Vain laulajapoikia -elokuvassa (1951) hänellä oli revyylaulaja Siiri Palmun rooli. Porvoon Valtiopäivistä kertovassa elokuvassa Tanssi yli hautojen nähdään oiva esimerkki Angerkoskesta seurapiirirouvan osassa. Syksyllä 1951 alkoi suomalaisessa elokuvassa rillumarei-kausi. Siiri Angerkoski oli hyökkäystankkimainen Muhoksen Mimmi lajityypin klassikossa Rovaniemen markkinoilla (1951). Mustalaisnainen Jenny Lindmania hän tulkitsi kolmessa elokuvassa: Muhoksen Mimmi (1952), Lentävä kalakukko (1953) ja Majuri maantieltä (1954).
Ensimmäinen Pekkä Puupää -elokuva tuli valkokankaille vuonna 1953. Justiina Puupään roolissa Siiri Angerkoski pääsi loistamaan nopean puhujan taidollaan. Hänen puheensa oli jopa niin nopeaa, että ajan studioteknologia ei kyennyt kunnolla tallentamaan sitä. 1950-luvun loppupuoliskolla Angerkoski näytteli myös muun muassa elokuvissa Kaunis Kaarina (1955) ja Kahden ladun poikki (1958). Vuonna 1959 palattiin vielä kerran Suomisen perheen pariin. Kesäisessä elokuvassa Taas tapaamme Suomisen perheen Angerkoskella on tuttu Hildan rooli. Lehtiarvioissa hänen suoritustaan luonnehdittiin "aidosti tomeraksi", "herttaiseksi" ja "meheväksi".
1960-luvulla SF:n toiminta hiipui. Angerkoski tulkitsi Manta Neulasta elokuvassa Kankkulan kaivolla (1960). Manta esittää myös yhden laulun: Vanha mustalainen. Vuoden 1963 kohuelokuvassa Jengi Angerkoskella oli sivuosa vuokraemäntänä. Hänen viimeiseksi SF-elokuvakseen jäi Teerenpeliä (1963), siinäkin hän näytteli vuokraemäntää. Ainoat Siiri Angerkosken värielokuvat ovat Kun tuomi kukkii (1962) ja Ihana seikkailu (1962). Kaikkiaan Angerkoski teki pitkälti toista sataa roolisuoritusta elokuvissa ja televisiossa. Työteliäimpinä aikoinaan SF:n näyttelijänä hän esiintyi viidessä tai kuudessa elokuvassa saman vuoden aikana. Teatterilavoja Siiri Angerkoski ei aivan kokonaan jättänyt pitkän filmiuransa aikana. Hän teki lukuisia teatterivierailuja. Repertuaariin kuului muun muassa Pohjalaisten Kaisa. Keväällä 1948 hän oli mukana Aku Korhosen kiertueella; Mika Waltarin Myöhästyneessä hääyössä hän näytteli Lilli Sorjasta. Kesällä 1950 hän vieraili Tampereen Kesäteatterissa Nummisuutarit-näytelmän Marttana, sama rooli hänellä on myös Nummisuutarit-elokuvassa. 1960-luvulla Angerkoski vieraili muun muassa Intimi Teatterissa. Hän antoi äänensä myös muutamalle Radioteatterin esitykselle vuosina 1963 ja 1970.
Televisioura
Angerkoski oli mukana useissa televisiotuotannoissa 1960-luvulla. 29. marraskuuta 1964 hänet nähtiin Lasse Malmlundin Kuplia-sarjaan kuuluvassa ohjelmassa yhdessä Maija Karhin ja Leo Jokelan kanssa. Angerkoski näytteli myös muun muassa Sisarukset- ja Tarinatalo -televisiosarjoissa. Tarinatalossa hän tulkitsi Lydia Lindströmiä, sarja pyöri MTV:ssa vuosina 1966–1969.
Tunnustukset
Jussi-palkinnon Siiri Angerkoski sai kaksi kertaa, molemmat vakavista rooleista: 1940 sivuroolista Minna Canth -filmatisoinnissa Anna-Liisa ja postuumisti 1971 pääroolista televisioelokuvassa Aliisa (1970). Vuonna 1960 Helsingin kaupunki myönsi hänelle 140 000 vmk:n suuruisen apurahan.
Sota-aika
Talvi- ja jatkosodan aikana Angerkoski työskenteli sekä elokuvanäyttelijänä että ympäri Suomea kiertävissä ohjelmanumeroissa, joissa viihdytettiin sotilaita. Esimerkiksi Maan Turva -järjestön esityksissä hän näytteli useaan otteeseen, ja mukana nähtiin myös muun muassa Aku Korhonen. Talvisodan aikana Angerkoski oli mukana kymmenen päivän kiertueella, joka poikkesi muun muassa Piikanotkon korsulla, vain puolentoista kilometrin päässä etulinjalta. Iltamat jatkuivat sotien jälkeenkin, ja Angerkoski nähtiin useasti niissäkin.
Eräällä jatkosodan aikaisella kiertueella Siiri Angerkoski joutui hengenvaaraan ollessaan uimassa pohjoisessa Kiestingin suunnalla. Neuvostoliittolainen lentokone oli yllättää hänet, mutta lähistöllä valvonut Aku Korhonen ehti varoittaa: Angerkoski ryntäsi maihin ja piiloutui mättäiden suojiin. Talvella 1942 SF-Uutiset kertoi, että Angerkosken sormessa kimalteli alasammutusta neuvostoliittolaiskoneesta tehty sormus. Kannaksella palvelleet suomalaissotilaat olivat antaneet sen hänelle kiitokseksi kiertue-esityksistä. Rukajärvellä puolestaan sattui, että rintamakiertuelaisille oli lämmitetty sauna poikkeuksellisen kuumaksi, jolloin Angerkoski tokaisi: "Saunassa on aikaisemmin kylvetty, vaan ei helvetissä."
Yksityiselämä
Siiri Angerkoski tuli huonosti toimeen näyttelijä Masa Niemen kanssa, joka Pekka Puupää -elokuvissa näytteli Pätkän roolin. Emmi Jurkkaa hän ei sietänyt silmissään; Angerkosken tyttären mukaan Jurkka oli joskus ollut romanttisesti kiinnostunut Kaarlo Angerkoskesta.
Yksityishenkilönä Angerkoski oli sangen ronskipuheinen, ainakin kun seura oli soveliasta. Hän teki mielellään pilkkaa sivistyssanoista ja harrasti pasianssia. Masennuskausiaan Angerkoski kutsui Harmaan hunnun päiviksi. Omien muistelmiensa nimeksi hän ajatteli laittaa Käsi pois sieltä. Hän oli myös taikauskoinen. Angerkoskella on kaksi lapsenlasta: Sari (1965) ja Kati (1969), erään hänen tyttärentyttärentyttärensä kolmas nimi on Siiri. Siiri ja Kaarlo Angerkoski on haudattu Helsingin Hietaniemeen hautapaikkaan U32-3-16.
James Dean, hänen isänsä Winton Dean, ammatiltaan hammasteknikko, ja äitinsä Mildred Dean (o.s. Wilson), asuivat Indianan osavaltiossa Marionissa, kunnes isä sai siirron Los Angelesiin Kaliforniaan Jamesin ollessa viisivuotias. Perhe asui siellä neljä vuotta, kunnes Mildred sairastui ja kuoli. Deanin on väitetty käyttäneen tapausta Eedenistä itään -elokuvan äiti-poika-suhdetta käsitteleviä kohtauksia näytellessään. Äidin kuoleman jälkeen hän palasi tätinsä ja setänsä omistamalle maatilalle Indianaan.
Valmistuttuaan high schoolista hän palasi Kaliforniaan ja jatkoi opiskelua Santa Monica Junior Collegessa ja Kalifornian yliopistossa. Dean aloitti näyttelemisen James Whitmoren ryhmässä. Hän esiintyi tv-mainoksissa, lavalla sekä statistina elokuvissa. Talvella 1951 Dean muutti New Yorkiin luomaan uraa vakavana näyttelijänä. Hän esiintyi seitsemässä tv-show'ssa, kunnes sai pienen roolin Broadway-näytelmässä See the Jaguar.
Hänet hyväksyttiin Actors Studioon, kuuluisaan teatterikouluun, jossa opiskelivat myös Marlon Brando, Julie Harris, Arthur Kennedy ja Mildred Dunnock. Deanin kiinnostus Actors Studiota kohtaan kuitenkin loppui pian. Dean työskenteli Arthur Kennedyn kanssa See the Jaguar-näytelmässä, ja myöhemmin Julie Harrisin kanssa elokuvassa Eedenistä itään. Saatuaan osan Jim Starkina elokuvassa Nuori kapinallinen (1955) Dean muutti Hollywoodiin.
Elokuvan Eedenistä itään menestystä Dean juhlisti ostamalla itselleen ensimmäisen Porschensa, 356 Speedsterin [1]. Hän aloitti Nuoren kapinallisen kuvaukset heti tämän jälkeen. Kuvausten loputtua hän teki elokuvan Jättiläinen. Se jäi hänen viimeiseksi elokuvakseen. Vähän yli vuodessa, kolmen pääosan jälkeen, James Deanista tuli ihailtu.
Jättiläisen kuvausten loputtua James Dean keskittyi uuteen harrastukseensa autourheiluun. Perjantaina 30. syyskuuta 1955 hän lähti ajamaan 28-vuotiaan mekaanikkonsa Rolf Wütherichin kanssa avomallisella hopeanvärisellä Porsche 550 Spyder -urheiluautollaan kohti Salinasia tarkoituksenaan osallistua kaupungin lentokentällä pidettäviin kisoihin. Perässä ajoivat Bill Hickman ja valokuvaaja Sanford Roth myöskin Deanin omistamalla Ford Country Squire -farmariautolla, joka hinasi Spyderia varten tarkoitettua traileria. Dean halusi kuitenkin ajaa itse, jotta saisi tuntumaa hiljattain ostamaansa autoon . Perillä Rothin oli määrä tehdä kilpa-ajosta innostuneesta elokuvatähdestä kuvareportaasi. Dean oli tuolloin ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi suorituksistaan elokuvissa Eedenistä itään ja Jättiläinen.
Nelikko lähti Los Angelesista matkaan 13.30, mutta 15.30 iltapäivällä Bakersfieldin lähellä poliisipartio pysäytti heidät ja sakotti ylinopeudesta - Dean oli ajanut 65 mailia 55 nopeusrajoitusalueella ja vetoauto oli ylittänyt 45 maiilia ajoneuvokohtaisen rajoituksen. Matkalla Dean ohitteli uhkarohkeasti perjantairuuhkan vastaantulijoista välittämättä, ja Bill Hickman neuvoi häntä keventämään kaasujalkaa.
Myöhemmin jätettyään Hickmanin ajaman Fordin kauas taakseen Dean pysähtyi ja tankkasi Blackwell's Cornerissa Lost Hillsissä. Vähän ennen iltahämärää Dean saavutti Polinon harjanteen valtatiellä 466 (nykyään 46), jonka jälkeen alkoi pitkä loiva, välillä kumpuileva suora alas länteen kohti auringonlaskua. Lähestyessään Cholamen taajamaa hän ohitti vielä erään auton, jonka oli väistettävä pientareelle . Kohta ohituksen jälkeen vastakkaisesta suunnasta tullut 1950-mallinen Ford Custom Tudor coupé yllättäen kääntyi vasemmalle hänen autonsa eteen tarkoituksenaan jatkaa pohjoiseen Fresnoon valtatietä 41 pitkin. Dean tuskin oli havainnut risteystä, sillä sitä ei ollut merkitty kunnolla . Hän yritti välttää onnettomuuden väistämällä oikealta, mutta osui Fordin vasempaan etukulmaan. Törmäyksen voimasta Porsche lensi ulos tieltä ja pysähtyi puhelintolppaan pellon laidan piikkilanka-aidalle. Ford kiepsahti ympäri 180 astetta jääden länteen vievälle kaistalle poikittain. Deanin matkatoveri Wütherich lensi autosta tielle ja loukkaantui vakavasti, mutta selviytyi. Dean jumittui jaloistaan romuttuneeseen Porscheensa niska murtuneena pää matkustajan puolelle rotkahtaneena. Hän oli kuolemassa, kun Hickman ja Roth tulivat onnettomuuspaikalle 5–10 minuuttia myöhemmin. Ohikulkumatkalla ollut sairaanhoitaja Annabele Coombes havaitsi vielä heikon pulssin. Myöhemmin Hickman sanoi todistaneensa Deanin päästävän viimeisen henkäyksensä. Heidät vietiin ambulanssilla Paso Roblesin War Memorial Hospital -sairaalaan, jossa James Dean todettiin kuolleeksi kello 17.59.
Eteen kääntynyttä Fordia ohjannut 23-vuotias opiskelija Donald Turnupseed sai vain lieviä vammoja. Hän liftasi paikalta Tulareen, jonne oli ollut matkalla vanhempiensa luokse. Paikallinen oikeus vapautti hänet kaikesta vastuusta, koska katsoi, että elokuvatähti oli ajanut ylinopeutta. Turnupseedin elämä ei silti koskaan palannut entiselleen, sillä tapahtuneen painolasti, fanaattiset Deanin ihailijat ja jatko-oikeuskäsittelyt piinasivat häntä koko loppu elämän.
Vasta paljon myöhemmin on voitu tietokonesimuloinnilla osoittaa, että Dean ei onnettomuushetkellä ylittänyt 60 mailin nopeutta. On mahdollista, että auringonlaskun viimeiset säteet tai alkava hämärä peittivät erittäin matalan hopeanvärisen Porschen näkyvistä. Toinen teoria on, että Turnupseed luuli olevansa etuajo-oikeutettu, koska Y-risteyksessä, jossa hän kääntyi valtatielle 41 kohti Fresnoa, tie jatkui lähestulkoon suoraan. Nykyään risteys on turvallisempi kuin 1955, sillä valtatietä on levennetty ja risteystä selkeytetty.
1977 Cholamen postitoimistoa vastapäätä pystytettiin japanilaisen liikemiehen lahjoittama muistomerkki, jonka muistolaatassa on lainaus Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssistä: "What is essential is invisible to the eye".
Joe Hyams kuvailee kirjoittamassaan elämäkertakirjassa James Deania näin:
Ei ole yksinkertaista selitystä sille, miksi hänestä on tullut niin merkittävä niin monelle ihmiselle nykyään. Ehkä siitä syystä, että hänellä oli näytellessään näkemyksellinen kyky ilmaista toiveita ja pelkoja, jotka ovat osa jokaisen nuoren ihmisen elämää. Jollain ihmeellisellä tavalla hän onnistui dramatisoimaan ne kysymykset, jotka jokainen nuori ihminen jokaisessa sukupolvessa joutuu selvittämään.
Hieman kumarassa ja kädet taskuissa seisova nuori mies katse kaukaisuuteen suunnattuna, yllään farkut, valkoinen t-paita ja punainen nailontakki. Huulilla roikkuu veltosti Chesterfieldsavuke. Nuori kapinallinen. Legenda. James Byron Dean.
Paul Alexander on James Dean -elämäkerrassaan lähtenyt murtamaan tämän kapinallisuuden perikuvan ja 1950-luvun nuorison vapaudenkaipuun ruumiillistuman elämänkaareen liittyviä myyttejä. Tarinaa kuljetetaan luontevasti, ymmärtävästi ja taustatapahtumia selvittäen eteenpäin. Tähtikultin takaa paljastetaan nuorisoidolin kiihkeä, salattu ja usein yksinäinenkin arkielämä. Meidän päiviimme asti Jimmie Deanin homoseksuaalisuus on ollut sivuutettu puheenaihe. Tässä kirjassa hänestä muotoutuu äärimmäisen herkän, lahjakkaan ja kunnianhimoisen ihmisen muotokuva, joka yksityiselämässään ei koskaan löytänyt tasapainoa itsensä ja muiden ihmisten asettamien vaatimusten välillä. Valkokankaalla hän ruumiillisti väkevästi aikansa nuorison tuntoja ja sai aikaan ennennäkemättömän liikehdinnän ja oman nuorisokult-tuurin muodon, diinareiden, syntymisen. Vaikutukset levisivät Yhdysvalloista kautta maailman nopeasti.
Karu lapsuus
James Dean syntyi helmikuun 7. päivä vuonna 1931 Marionissa Indianassa, mutta jo vuoden kuluttua perhe muutti läheiseen Fairmountin pikkukaupunkiin, joka on tänä päivänä Dean-kultin keskuspaikka. Sinne tämä jo 24-vuotiaana liikenneonnettomuudessa traagisesti menehtynyt legenda on myös haudattu. Jamesin lapsuus oli melkoisen onneton, äiti kuoli syöpään lapsen ollessa 9-vuotias ja isä Winton antoi Jamesin isovanhempien huostaan. Äiti oli ollut pojalle todella rakas, isä jäi etäiseksi ja vieraaksi.
Isovanhempien luona maalla poika eli mukavaa maalaiselämää tavallisen nuorukaisen tavoin. James urheili, maalasi, luki paljon ja ajeli moottoripyörällään pitkin peltoja. Näytteleminen oli kuitenkin kaikista palavin intohimo alusta alkaen. Tästä syystä Jamesia myös kiusattiin koulussa. Wesleyläisen seurakunnan pastori James DeWeerd kannusti kuitenkin nuorukaista näyttämölle, hänen kanssa Dean myös koki ensimmäiset seksuaaliset kokemuksensa.
Isänsä painostuksesta James aloitti lakiopintonsa Kaliforniassa Santa Monican City Collegessa, sivuaineiksi hän kuitenkin valitsi teatterihistorian ja näyttelijäntyön alkeet. Pian hän vaihtoi koulua UCLA:an, koska siellä pystyi opiskelemaan paremmin näyttämöaineita. Pian hän muutti asumaan ystävänsä Bill Bastin kans-sa ullakkohuoneeseen ja myöhemminkin James sai aina tukea ja turvaa Billin luota. Ystävykset alkoivat luoda suhteita läheisen Hollywoodin elokuvaguruihin, ja niin aloitteleville nuorille naisille kuin miehillekin se kävi helpoiten sängyn kautta. Julkisesti kukaan ei kuitenkaan tunnustanut homouttaan tai biseksuaalisuuttaan. Pian Jamesille tarjottiin jo pienehköjä tv-eloku-varooleja, hän lähti kouluttamaan itseään New Yorkiin kuuluisaan Actors Studioon Elian Kazanin ja Lee Strasbergin stanislavskilaiseen oppiin. Nuorukaisen lahjakkuus huomattiin jo pian ja hän koulutti itseään samanaikaisesti myös muilla taiteen alueilla käymällä mm. Eartha Kittin tanssitunneilla ja opiskelemalla bongorumpujen ja pianon soittoa sekä maalaustaiteita.
Julkisuushetero
Yksityiselämässään Dean eli hillittömästi homosuhteesta toiseen ja käytti vaikutusvaltaisia elokuva-alan miehiä häikäilemättä hyväkseen. Myöhemmin suurten elokuvarooliensa kuvausten aikaan tuottajat ja mainosihmiset halusivat yhdistää nousevan tähden huhujen estämiseksi milloin Natalia Woodin, Ursula Andressin tai Elisabeth Taylorin nimeen. Tosiasiallisesti nämä naiset olivat lähinnä platonisen rakkauden ja ystävyyden kohteita Deanille. Miehiset ihastukset tarjosivat hänelle seksuaalisen purkautumisen kohteen satunnaisia naissuhteita paremmin.
James Dean oli Alexanderin mukaan ensimmäinen postmoderni näyttelijä, hän pyrki romuttamaan perinteisen näyttelijäntyylin ja keskittyä jokaiseen hetkeen ainutlaatuisena tapahtumana. Deanin näytteleminen on näiden hetkien keskeytymätöntä ja intensiivistä jatkumoa. Siinä juuri oli hänen ilmaisuvoimansa salaisuus, johon muut eivät ole pystyneet hänen jälkeensä.
James Dean muistetaan kolmesta suuresta elokuvastaan; Kazanin ohjaamasta "Eedenistä itään" (1955), Nicholas Rayn "Nuori kapinallinen" (1955) sekä George Stevensin "Jättiläinen" (1956). Tähti itse ennätti näkemään ensi-illassa vain ensimmäisen filmin ennen kohtalokasta syyskuun 30. päivää vuonna 1955. Dean ohjaama Porsche Spyder 550 eli "Pikku äpärä" rusentui peltiläjäksi klo 17.45 teiden 466 ja 41 risteykseen. Dean oli mekaanikkonsa kanssa matkalla kilpa-ajoihin, kun nuoren miehen ohjaama Ford kääntyi risteyksessä suoraan eteen. Harmaa ajovaloitta ja ylinopeutta ajanut Porsche sekä iltahämärä eivät antaneet vastaantulijalle aikaa ehkäistä onnettomuutta. Uransa parhaassa nousujohteessa ollut nuorukainen menehtyi välittömästi. Kultti alkoi välittömästi muuttua legendaksi, kuten mm. Elvikselle, Marilynille ja John Lennonille kävi myöhemmin.
2. basso - Pentti Tuominen (Käyhkön sijaisena muutaman kerran)
2. basso - Ami Lovén (Käyhkön sijaisena ajoittain 1970 - 1983)
Kipparikvartetti on monessa yhteydessä mainittu Suomen kaikkien aikojen menestyksekkäimmäksi ja tunnetuimmaksi lauluyhtyeeksi. Peter von Baghin ja Ilpo Hakasalon (1986, 219-220) mielestä tämäkin on melkeinpä liian vaatimattomasti sanottu tosiseikka, sillä ”Harva kevyen musiikin maailmoihin liittyvä seikka virittää niin mieluista muistoa kuin Kipparikvartetti: se oli emotionaalisesti aikakautensa summa, musiikillisesti alati kunnianhimoinen ja korkeatasoinen kokoonpano. Lisäksi se oli monelle kansalaiselle ensimmäinen kosketus aitoon dramaattiseen esitystapahtumaan. Kvartetti tarjosi hyvää, reilua musiikkia kaikenikäisille tavalla, joka on varmasti ollut omiaan kaatamaan musiikinlajien keinotekoisia raja-aitoja. Kipparikvartetin vuosikymmenet olivat myös oppitunti siitä, mitä inhimillinen yhteistyö parhaimmillaan on: että neljä korkean tason ammattilaista yhdessä on vielä enemmän kuin yksinkertainen artimeettinen summansa.”
Kipparikvartetin alkuperäiskokoonpano (Auvo Nuotio, Olavi Virta, Teijo Joutsela ja Kauko Käyhkö) koottiin ensi kerran yhteen laulukvartetiksi vuonna 1950, jolloin elokuvan ”Kaunis Veera” lauluosuuksia äänitettiin Harry Bergströmin johdolla. Tatu Pekkarisen käsikirjoittama ja Ville Salmisen ohjaama elokuva rakentui tervahöyry ”Prinsessa Armadan” ja sen laulavan laivamiehistön ympärille. Laivan laulava miehistö oli roolitettu seuraavasti: Kalle Viherpuu - tervahöyryn kippari, Uuno Laakso - laivamies Rääveli, Hannes Häyrinen - laivamies Venskin poika, Olavi Virta - laivamies Pekka, Väinö Luutonen - tervahöyryn ohjaaja Jantsu sekä Kaarlo Hiltunen - tervahöyryn masinisti. Koska edellisistä näyttelijöistä ainoastaan Olavi Virta oli tarpeeksi kyvykäs laulaja, joutui Harry Bergström kokoamaan ammattitaitoisia prima vista -laulajia, joiden äänet sopisivat edellä mainituille näyttelijöille ja heidän roolihahmoilleen sekä sopisivat vielä yhteen myös kvartettina. Lauluäänityksiin, joita tehtiin vuoden 1950 kevättalvesta aina elokuuhun asti kutsuttiin Teijo Joutsela, Auvo Nuotio ja Kauko Käyhkö. Joutsela lainasi ääntään kahdelle näyttelijälle: möreää Kippari-Kalle -imitaatio -ääntään laivan kipparia esittäneelle Kalle Viherpuulle sekä normaalia baritoniaan laivan ohjaajaa Jantsua näytelleelle Väinö Luutoselle. Auvo Nuotio lainasi sankaritenorinsa Hannes Häyriselle ja Kauko Käyhkö muhkean ja rehevän bassonsa Uuno Laaksolle. Olavi Virta näytteli itse filmissä ja lauloi omalla äänellään. Filmiäänitysten jälkeen kukin laulaja jatkoi omia töitään entiseen tapaansa.
”Kaunis Veera” sai ensi-iltansa 22.9.1950 ja siitä tuli suurmenestys, vuoden 1950 katsotuin suomalainen elokuva, joka pyöri elokuvateattereissa kokonaisen vuoden. Kansa ihmetteli, kun Hannes Häyrinen veteli elokuvassa korkeata b:tä ja kun muutkin näyttelijät osoittautuivat erinomaisiksi laulajiksi. Haluttiinkin tietää, ketkä olivat näiden äänien takana. Kyselyjä alkoi tulvimaan ja kansa suorastaan vaati nimet esiin. Näin ollen Harry Bergström kutsui laulajat koolle miettimään laulukvartetin perustamista. Kukaan laulajista ei ollut aluksi suuremmin kiinnostunut asiasta, sillä jokaisella riitti omaa työtä yllin kyllin. Auvo Nuotio oli poliisin palveluksessa ja käytetty esiintyjä lukuisissa tilaisuuksissa niin vakavan kuin kevyen musiikin puolella. Kauko Käyhkö oli kiinnitettynä Radioteatteriin ja tunnettu nimi Justeerina lukuisine levytyksineen ja muine esiintymisineen. Olavi Virralla oli oma orkesteri ja omat kiertueet. Ainoastaan Teijo Joutselalla oli kalenterissaan hieman enemmän tilaa. Koska yleisön pyynnöt eivät laantuneet, päätettiin yhtye viimeinen perustaa ja katsoa mitä tuleman pitää. Nimeksi ristittiin Harry Bergströmin ehdotuksesta ”Kipparikvartetti”. Yhtyeen johto ja harjoittaminen uskottiin Harry Bergströmin käsiin ja Kauko Käyhköstä tehtiin porukan manageri, joka sai kontolleen käytännössä kaiken käytännön järjestelytyön. Seurasi tiivis harjoitteluperiodi, esitysten hionta, muutamia levytyksiä ja radioesiintymisiä. Ensimmäinen oma lauluilta annettiin Karkkilassa 9.10.1951. Se oli heti menestys ja kaikille oli selvää, että kvartetti jatkaa toimintaansa. Tilauksia alkoi sadella runsaasti ja vuoden loppuun mennessä Kipparit olivat esiintyneet jo liki 60 kertaa. Näissä aivan ensimmäisissä Kipparikvartetti -esiintymissä Olavi Virran tilalla lauloi Kalevi Vallineva, sillä Virta oli orkesterinsa kanssa ulkomaan kiertueella ja palasi riveihin vasta lokakuun lopulla 1951.
Helsingissä yhtye esiintyi ensimmäisen kerran vasta 27.2.1952 paikkana Kauppakorkeakoulun juhlasali. Kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään kuulemaan ja näkemään tätä koko kansan lemmikiksi noussutta kokoonpanoa ja Kipparit joutuivat toistamaan ensikonserttinsa Helsingissä yhteensä kahdeksan kertaa loppuunmyydylle katsomolle! Tämä löi täydellisesti kaikki aikaisemmat suosioennätykset. Uuden Suomen kriitikko ”N” kirjoitti 29.2.1951: ”Eilisiltana oli Kauppakorkeakoulun juhlasali ääriään myöten täynnä ihastunutta ja kiitollista kuulijakuntaa... Ilta todisti että lauluveikot olivat hyvässä vireessä. Huumoria oli tarpeeksi... Bergströmin ja Justeerin sovitukset menivät yleisöön kuin tina tuhkaan... Hyvää oli vähän liikaakin... Seuraaat illat tulevat varmasti myöskin olemaan loppuunmyytyjä.” Pääsylipuista todellakin tapeltiin ja epätoivoisimmat purkivat sydäntään lehtien yleisönosastopalstoilla. Itse Kippareiden lava-aktia samaisessa konsertissa kuvasi osuvasti Suomen Sosiaalidemokraatin arvostelija Väinö Pesola: ”Kvartetti esitti viihdelaulunsa tarkassa rytmissä, puhtaasti ja ennenkaikkea selvästi ja ilmerikkaasti tekstiä lausuen. Monenkaltainen liikehtiminen, eleileminen, viheltely, sormien naksutus, lemmestä kuiskailu, konstailu ja pelleily sopivat mainiosti humoristisiin ja lemmenkylläisiin säveleihin.... Kippareilla oli kadehdittava nauru ja suosiomenestys.”
Vienti oli tästä eteenpäin hurjaa ja T.J. Särkkä teki heti sopimuksen kahdesta Kipparikvartetti –elokuvasta. Esiintymispyyntöjä tulvi enemmän kuin pystyttiin vastaanottamaan, sillä Nuotio ja Käyhkö pitivät varsinaiset leipätyönsä, mikä rajoitti toimintaa huomattavasti. Yhtyeen toiminta jatkui tällä kokoonpanolla vilkkaana maaliskuuhun 1953 saakka, jolloin Olavi Virta vaihdettiin Eero Wäreeseen. Käyhkön ulkomaanmatkan aikana Virta oli hoitanut yhtyeen managerin tehtäviä epärehellisesti ja porukan yhteishenki rakoili pahasti näiden rahasotkujen takia. Virran tilalle oltiinkin jo pidemmän aikaa hiljaisuudessa etsitty sopivaa miestä. Uudeksi kakkostenoriksi päätettiin yksimielisesti kutsua muusikkona, levylaulajana ja laulunopettajana tunnettu, sopuisa ja ammattitaitoinen Eero Wäre, joka myös kropaltaan istui Kippareiden tukevaan porukkaan. Tämä kokoonpanon muutos ei vaikuttanut yhtyeen suosioon ainakaan laskevasti.
Seuraava suuri muutos yhtyeen historiassa tapahtui tammikuussa 1955, jolloin Harry Bergström sanoi itsensä irti. Taustalla oli Bergströmin ja Käyhkön välirikko, jossa Bergström katsoi ettei häntä oltu tuotu tarpeeksi esiin yhtyeen perustajana ja johtajana. Muu kvartetti oli taas toista mieltä ja edessä oli tilanne, jossa kvartetti joko hajoaa tai Bergström lähtee. Kauko Käyhkön pyynnöstä George de Godzinskystä saatiin yhtyeen uusi taiteellinen johtaja ja samalla myös kvartetin tyyli muuttui hienostuneemmaksi ja ohjelmisto kansainvälisemmäksi. Näin oli Kipparikvartetti saavuttanut perusrunkonsa, jolla esiinnyttiin 1960-luvun lopulle saakka. Toisinaan pianopenkillä nähtiin myös Mikko von Deringer ja harmonikan takana Toivo Leskinen.
Kipparikvartetin ohjelmisto oli laadittu jokaiselle jotakin -periaatteella ja se oli aina monipuolinen ja reipas annos hyvää korkeatasoista viihdettä reilulla huumorin ja lavasäteilyn höysteellä tarjottuna. Ohjelma sisälsi lauluja klassisesta taidemusiikista kansanlaulujen, ballaadien ja iskelmien kautta lastenlauluihin. Harry Bergströmin aikana ohjelmisto oli kansanomaista ja ulkomaisiin käännösiskelmiin kesittynyttä. Alkuajan menestysnumeroita olivat mm. Saimaan valssi (1950), On lautalla pienoinen kahvila (1951), Vanhan merirosvon kapakassa (1951), Kisällit kesällä (1951), Muurari (1951), Tytön huivi (1952), Emma (1954), Amore (1954), Istanbul (1954) ja Kaunis Veera (1955). George de Godzinskyn myötä ohjelmisto kehittyi kansainvälisiä mittoja hipovaksi ja tähän sarjaan kuuluivat mm. O1' Man River, A Paris, Tiritomba, Sapelitanssi, Hawaijilainen sotalaulu, Italialaista salaattia, Olé Torero, Die Juliska aus Budapest ja Kokomo, joilla kvartetti niitti valtaisaa suosiota myös ulkomailla. Lapsia Kipparit eivät koskaan unohtaneet. Pieni ankanpoikanen (1951), Kimmon puuhevonen (1952), Teddy-karhujen huviretki (1953), Putte-possun nimipäivät (1953), Kolme pientä possua (1957), Kippari-Kalle (1957), Malmsténin Mikki-hiiri-laulut (1957), Sairas karhunpoika (1957) ja Tarina iloisesta sammakosta (1958) kuuluvat lastenlaululevytyksiemme parhaimmistoon ja useimmat niistä ovat puhtaasti taiteellisestikin arvioituna erittäin korkeatasoisia lauluesityksiä. George de Godzinsky sovitti Kippareille myös kolme hienoa sikermää, joista ensimmäinen keskittyi Georg Malmsténin merimieslauluihin (1956), toinen maailman tangokirjallisuuden suuriin nimiin (1957) ja kolmas raumalaisen Hjalmar Nortamon teksteihin sävellettyihin lauluihin (1959). Erikoisnumeroista mainittakoon instrumentaaliesityksenä toteutettu Unkarilainen fantasia, jonka kvartetti esitti neljällä viululla sekä lattarirytmejä edustava vauhdikas soittonumero El mosquito, jossa Kauko Käyhkö ja George de Godzinsky musisoivat kilpaa pianon ääressä muun kvartetin hoidellessa rytmipuolta erilaisilla helistimillä ja lyömäsoittimilla. Kipparikvartetin ohjelmisto sisälsi kaikkiaan noin 250 numeroa. George de Godzinsky on muistellut sen monipuolisuutta ja taiteellista tasoa seuraavasti: ”Kvartetti osasi taitavasti imitoida Comedian Harmonists –yhtyettä ja oli ilo kuulla heidän esittävän sanatonta versiota Hatsaturjanin Gajanehista, se oli todella taiturillinen esitys. Suomalaisen kielen on joskus vaikea kääntyä puhumaan vieraita kieliä, mutta olen kuullut kvartetin laulavan ainakin kymmenellä eri kielellä, eikä sitä todellakaan tarvinnut hävetä.” (Franck 1992, 77-78).
Kipparikvartetin esiintymistahti oli valtaisa, kun ottaa huomioon sen, ettei kvartettilaulu ollut kenellekään varsinainen päätyö. Yhtye kiersi Suomen moneen kertaan ristiin rastiin ja antoi toimintansa aikana kaikkiaan noin 4500 konserttia, joista valtaosa sijoittui 1950-luvulle. Kvartetti saavutti aseman myös eräänlaisena koko kansan johtavana viihdyttäjänä. Siellä missä tapahtui, siellä Kipparit olivat eräänlainen välttämättömyys. He olivat Tarvan ”Aamukahvilla” –lähetyksissä vakiovieras. He olivat mukana Miss Universum Armi Kuuselan juhlassa Helsingin Pallokentällä 3.8.1952, jossa oli läsnä 40 000 henkeä. Markus-sedän läksiäisjuhlassa Messuhallissa vuonna 1956 Kipparit lämmittivät yleisöä velmuilemalla ”Putte-possun nimipäivillä” polvihousuissa kuin pikkupojat. Nelikkoa kuultiin myös mm. Tauno Palon ja Vili Vesterisen 50-vuotispäivillä, Jori Malmsténin 60-vuotisjuhlissa, useissa Elokuva-Aitan järjestämissä Jussi-palkintojen jakojuhlissa, useissa radion Yhteispohjoismaisissa vaihto-ohjelmissa, Suomen ensimmäisessä yleisölle suunnatussa TV-lähetyksessä (1955) ja Suomen Yleisradion ensimmäisessä TV-lähetyksessä (1957) sekä TV:n ensimmäisessä Suomi-Tallinna vaihto-ohjelmassa (1965). Kvartetti oli myös pääministeri K.A. Fagerholmin erään-lainen hoviyhtye valtioneuvoston juhlahuoneistossa, smolnassa.
1960-luvulla Kipparikvartetin esiintymiset vähenivät, sillä Kauko Käyhkön siirtyminen television palvelukseen rajoitti entisestään kvartetin toimintaa. Lisäksi Teijo Joutselalla oli vientiä Humppa-Veikkojen solistina ja Auvo Nuotiolla oli johdettavanaan useita kuoroja mm. Helsingin NMKY:n Mieskuoro. Eero Wäreellä oli taas oma yhtye ja laulukoulu, joka oli erityisen suosittu tulevien iskelmälaulajien keskuudessa. Televiossa Kipparit esiintyivät 1960-luvulla kuitenkin useaan otteeseen ja tekivät mm. viisiosaisen ”Kotikunnailta” -ohjelmasarjan, jonka myötä matkattiin ”Italian ihanuuksiiin”, ”Hawaijin hietikoille”, ”Lännen kultalaan”, ”Etelä-Amerikan elämäntahtiin” ja ”Itämaiden ihmeisiin”.
Kipparikvartetti teki myös vierailuja muihin Pohjoismaihin. Scandinaviaan tehty kiertue keväällä 1957 antoi selviä merkkejä menestymisen mahdollisuuksista ja huipennus tapahtui pari vuotta myöhemmin Göteborgissa, Lisebergin huvipuistossa, minne kvartetti oli kiinnitetty kahdeksi viikoksi. Esiintymiset tapahtuivat muiden kansainvälisten taiteilijoiden joukossa huvipuiston suuressa Cabaret-hallissa Malte Johnssonin orkesterin säestyksellä. George de Godzinsky oli sovittanut Kippareille sekuntiaikatauluun perustuvan erikoisohjelmiston aina sisääntulomusiikkeja myöten. Jo ensi-illan jälkeen oli yleisön ja lehdistön suosio saavutettu. Göteborg Postenin nimimerkki Pl kirjoitti 3.8.1959: ”Nämä neljä laulavaa herrasmiestä esiintyivät miellyttävästi ja osasivat asiansa, aloittivat ripeällä ja hauskalla polkalla, uskaltautuivat sitten Ol’Man River -lauluun. Vaarallista, sillä onhan toki vertailuja tehtävissä. Mutta basso - Kauko Käyhkö - ei leikkynyt Robesonia, vaan oli oma itsensä. Hänen kolme toveriaan antoivat hyvän taustan. Kisällilaulu tehtiin leikkisästi, Miekkatanssi pääsi hyvin oikeuksiinsa. Sen jälkeen saimme näytteen oikeasta italialaisesta laulajanilosta, kauniista soinnista ja huumorista, ja jalkojen tömistelyllä saatiin ylimääräinen, amerikkalainen foxtrot. Nämä herrat taitavat useita aloja...”. Nimimerkki G.A. kirjoitti Ny Tid -lehdessä 3.8.1959: ”Nämä neljä tanakkaa poikaa lauloivat kuin hyvä-ääniset urut, jokainen ääni pysyi hyvin muotoiltuna juuri siinä missä sen pitikin, missä tempossa tahansa, herrojen kävellessä ympäriinsä ja pilaillessa keskenään. Ennen muuta herätti ihailua tenori - Auvo Nuotio - mikä sointi, mikä puhtaus! Basso - Kauko Käyhkö - onnistui erinomaisesti Ol’Man Riverissä ja tätä numeroa seurasi tömistely ja pitkät aplodit samoin kuin sitä seuraavia lauluja. Se oli hyvän ensi-illan juhlava finaali.” Götebords Handels- och Sjöfartstidningin nimimerkki Armand kirjoitti 3.8.1959: ”...Hatsaturjanin Miekkatanssin ja Ol’Man River -soolon jälkeen kohosivat suosionosoitukset suorastaan myrskyisiksi. Kvartetilla on erinomainen äänimateriaali ja vetävä laulutekniikka... Kun herrat vielä saavat enemmän näyttämötottumusta ja harjoitusta laulunumeroidensa myynnissä, on maailma heille varmasti avoinna.” Kaiken kuitenkin kruunasi maailmankuulun tenorin, Joseph Hizlopin, ilmaantuminen erään illan jälkeen Kippareiden pukuhuoneeseen ja puhkeaminen suosionosoituksiin ja ylistyssanoihin.
Vaikka Kipparikvartetti antoi viimeisen virallisen oman konserttinsa Helsingissä syksyllä 1962, ei esiintymisille tullut loppua kunnes vasta jäsentensä poismenon myötä. Kipparit esiintyivät yhdessä aina 1980-luvun alkuun asti, joskin esiintymiset olivat jo 1970-luvulla satunnaisia ja useimmiten suuria yksityistilaisuuksia. Kauko Käyhkön jäädessä Yleisradiosta eläkkeelle vuonna 1969 hän myös samalla luovutti kvartettipaikkansa Ami Lovénille. Kesällä 1975 Kipparit esiintyivät Linnanmäellä useaan otteeseen ja vuonna 1977 Kipparikvartetti palasi Käyhkön ja Nuotion ideoimana studioon levyttämään albumillisen lauluja otsikolla ”Tässä tullaan...”. Käyhkö oli jälleen mukana toisessa bassossa ja toista tenoria lauloi nyt Kalevi Vallineva, joka oli tullut pysyväksi jäseneksi Eero Wäreen kuoleman (1972) jälkeen. LP-levy sisälsi tuttuja menestyskappaleita, kuten Tytön huivi ja Olipa se pölinätä pöntössä silloin uusina sovituksina, mutta myös kaksi Kauko Käyhkön tekemää uutta laulua Eespäin ja Villen merkkipäivä. Samaisena kesänä Kipparit esiintyivät Lappeenrannan humppafestivaaleilla. MTV:lle tehty ohjelma ”Tänä iltana Kipparit” (1978) oli kvartetin viimeisiä suuria ponnistuksia ja viimeisin TV-esiintyminen. Viimeisin suurimuotoinen yleisöesiintyminen oli kauppaneuvos Ruben Jaarin 75-vuotisjuhlat Finlandia-talossa, jossa oli 800 kutsuvierasta. Yhtyeen toiminta loppui lopullisesti vasta Kauko Käyhkön kuoleman myötä. Silloin oli kaikille selvää ettei Kipparikvartetti enää esiinny.
Kipparikvartetin poikkeuksellinen suosion ja menestyksen salaisuus perustui useaan tekijään. Ammattitaito on niistä tärkein. Olivathan yhtyeen jäsenet kaikki jo perustamishetkellä 35-40 -vuotiaita musiikin ja laulun ammattilaisia, osa konsertoineita laulajia, osa näyttelijöitä. Jokainen osasi laulaa suoraan paperista ja hallitsi myös yhtä tai useampaa sointinta. Kippareiden alkuaikojen lauluiltojen ohjelmaan kuuluikin tunti tanssia, jonka kvartetti soitti omin voimin lauluosuutensa päätteeksi. Tämä kävi pian kuitenkin niin rankaksi, että siitä luovuttiin. Oikealla ajoituksella oli myös tärkeä osuutensa suosioon. Kauko Käyhkö (1971, 85-86) pohti asiaa Kipparikvartettia käsittelevässä kirjassaan Voi Veljet! Kipparikvartetti seuraavasti: ”Perussyy lienee ollut se, että kvartetti ilmestyi kuvaan psykologisesti oikealla hetkellä. Revyyteatterit olivat painuneet pimentoihin kovan verotuksen uhreina. Suomen kansa suorastaan janosi jotain sellaista repäisevää ja reilua, mille saisi nauraa joko punastumatta tai välittämättä vetikö ”punaisen viivansa” oikealle vai vasemmalle. Niinpä juuri Kipparikvartetti tukevine kavereineen oli eräänlainen purkaantuma tuohon viihdekaipuun sumaan. Sen laulu oli voimalaulua, hempeän puolenkaan silti puuttumatta ohjelmasta. Eiväthän nuo laulut mitään mullistavia olleet sävelmiensä eikä tekstiensäkään puolesta. Niitten menestyksen ratkaisi laulujen iskeävä esittäminen sekä niihin liittyvä liikehdinnän yhteispeli, joka toteutui vain Kipparikvartetin voimin. Ehkä siinä oli liioittelua ja varmasti olikin, mutta siinä oli myöskin sen hetken täydellistä laulamiseen paneutumista, joka purkautui piristävän terveenä, ikää lisäävänä ruiskeena suoraan ihmisen turtuneisiin huvihermoihin.” Voidaankin kiistatta sanoa, että Kipparikvartetti oli ensimmäinen suomalainen yhtye, joka todellakin eli lavalla. Se oli kuin neljän miehen koominen pienoisooppera, joka tehosi ja upposi täysillä koko kansaan. Huumorilla oli tärkeä osansa. Jonkilaisena esikuvana voi nähdä ruotsalaisen Povel Ramelin humoristisen yhtyeen, mutta vaikutteita on myös löydettävissä mustista amerikkalaisista lauluyhtyeistä. Kippareiden hullunhauskat hetken improvisaatiot ja trokaukset pitivät heidän esityksensä aina tuoreina ja ne olivat täynnä yllätyksiä laulajille itselleenkin. Tietyissä numeroissa lavavelmuilu ja -ryminä lähenteli jo typistetyn suomalaisen komppanian sulkeisharjoituksia, kuten Peter von Bagh on osuvasti kärjistänyt. Yhtyeen viehätys perustui pitkälti myös siihen, että sen jäsenet olivat tyyppeinä ja ääninäkin kaikki täysin erilaisia, toisiaan täydentäviä. Jokainen oli oma vahva valloittava persoonansa ja vetävä nimi jo yksinäänkin. Kipparikvartetissa he kuitenkin pääsivät yhdistämään parhaat puolensa ja toivat laulamisen iloa poreilevan reippaan yhteisesiintymisensä myötä aina unohtumattoman hyväntuulen tervehdyksensä.
Reino Helismaa oli tuotteliaimpia suomalainen iskelmämusiikin sanoittajiamme. Helismaa on kirjoittanut sanat noin 5000 iskelmään, tehnyt kahdeksan näytelmää, 32 elokuvakäsikirjoitusta, kymmenen revyytä ja 104 radiohupailua.
Alkuperäiseltä ammatiltaan Helismaa oli konelatoja. Sodan jälkeen Helismaa oli tullut tunnetuksi esittämällä J. Alfred Tannerin kupletteja. Helismaan ensimmäinen oma levytys oli Tapio Rautavaaran kanssa levytetty Yhteinen Susannamme vuodelta 1947.
Toivo Kärki mieltyi sodan aikana Helismaan tekemään runoon Unta ja Totta ja päätti ottaa runon kirjoittajaan yhteyttä sodan jälkeen. Helismaan runo oli julkaistu sotilaiden kirjoittamassa runokirjassa Täältä Jostakin. Helismaan runosta oli tosin sensuroitu viimeinen säkeistö pois, mistä johtuen runon tunnelma oli julkaistussa versiossa alkuperäistä runoa synkempi. Sodan jälkeen Kärki otti yhteyttä Helismaahan ja heistä tuli työtovereita. Helismaan ja Kärjen yhteistyönä syntyikin vuonna 1948 Helismaan esittämä Suutarin tyttären pihalla, joka joutui liian vihjailevan sanoituksensa takia kahdeksitoista vuodeksi esityskieltoon.
Helismaa esiintyi sotien jälkeen yhteisillä kiertueilla Tapio Rautavaaran ja Esa Pakarisen kanssa. Iltamaohjelmaan kuului tanssin lisäksi muuta ohjelmaa, jota iltamakolmikko esitti. Ohjelmassa kuultiin hyvin erityyppisiä esityksiä kuten sketsejä, huumorinumeroita ja lauluja. Tapio Rautavaara lopetti yhteistyön Pakarisen ja Helismaan kanssa vuonna 1950, sillä hän halusi jatkaa työtään itsenäisesti. Tämän jälkeen Helismaa kääntyi Toivo Kärjen puoleen ja kaksikko alkoikin tehdä iskelmiä siten, että Kärki sävelsi laulut ja Helismaa teki niihin sanat.
Rillumarei-elokuvien aika alkoi 1951, kun elokuvaohjaaja T.J. Särkkä kiinnostui Tapanilan työväentalolla Reino Helismaan, Esa Pakarisen ja Jorma Ikävalkon iltamaohjelmasta ja ehdotti herroille yhteistyötä. ”Rovaniemen markkinoilla” -elokuva (1951) oli sekä yleisön suosikki että kriitikkojen pahin painajainen. Rovaniemen markkinoilla -elokuvaa seurasi joukko tiiviissä tahdissa tehtyjä rillumarei-elokuvia, jotka filmattiin nopeasti ja esitettiin tuoreeltaan kansalle. Elokuvissa oli nopeasti kirjoitettu juoni, joka sisälsi romanttisen tarinan ja rinnalla kulkevan huumorijuonen. Elokuvat nielivät suunnattoman määrän iskelmiä, joita Helismaa ja Kärki tehtailivat kiihkeällä vauhdilla. Kärjen ja Helismaan viisut toimivat elokuvien mainoksina: monesti elokuvat rakennettiin iskemien nimien ja teemojen ympärille.
Rillumarei- elokuvat saivat aikansa lehdistössä murska-arvostelut. Helismaata ja Kärkeä syytettiin kansan maun pilaamisesta. Kansa rakasti rillumareita, mutta arvostelijat vihasivat sitä. Sodanjälkeinen Suomi kaipasi raskaiden sotakokemuksien tilalle uutta ajateltavaa ja Helismaan sadunomaiset tarinat sopivat mainiosti täyttämään tuota kansan viihteen tarvetta.
Helismaa teki merkittävän elämäntyön myös iskelmätekstien sanoittajana. Omien aiheidensa lisäksi Helismaa teki käännösiskelmiä. Helismaan tekstintekijän skaala oli laaja – hän teki kaikenlaisia tekstejä tango- ja iskelmäteksteistä kupletteihin ja rakkauslauluihin. Helismaa oli taitava sananiekka, joka osasi tarvittaessa kirjoittaa myös eri murteilla. Helismaalla oli lukuisia salanimiä, joiden nimiin hän kirjoitti eri tyylisiä tekstejään.
Helismaan kuplettien suosikkiaiheita olivat tukkilaistarinat, villin lännen sankarit, Lappi-aiheet sekä fiktiiviset tarinat. Helismaan huumori oli sadunomaista pakoa todellisuudesta. Helismaa osasi kuitenkin kirjoittaa myös purevaa kritiikkiä yhteiskunnan epäkohdista, mikä ilmenee esimerkiksi Helismaan esittämissä uusissa kansalauluissa. Helismaan itse laulama tuotanto rajoittuu kuitenkin ainoastaan humoristisiin kupletteihin.
Tapio Rautavaara syntyi satahämäläisen Pirkkalan kunnan siinä osassa, josta sittemmin muodostui Nokian kauppala, myöhemmin kaupunki. Samana vuonna (1915) syntyivät myös Olavi Virta, Toivo Kärki ja Pentti Viherluoto. Rautavaaran äiti Hilda Maria asui avioliittoa solmimatta hänen isänsä kanssa, joten Kaj Tapio sai äitinsä sukunimen; isästään Rautavaara mainitsee muistelmissaan vain etunimen Heikki. Rautavaaran lapsuus- ja varhaisimmat nuoruusvuodet olivat puutteen ja nälän varjostamia.
Rautavaara ”löydettiin” hänen omien sanojensa mukaan kevätkesällä 1942 hänen esiinnyttyään silloin tällöin kitaroineen. Hän pääsi kuuluttajaksi Maaselän Radioon, josta hän tuli Suomen Filmiteollisuuden johtajan T. J. Särkän tietoisuuteen. Sodanjälkeisen jälleenrakentamisen kauden viihteennälkä nosti hänet sekä kiertuekumppanit Esa Pakarisen ja Reino Helismaan suosioon.
Oma lukunsa ovat Rautavaaran kaksi uraa urheilijana: keihäänheittäjänä ja jousiampujana. Edellisenä hän voitti kultamitalin Lontoon olympialaisista v. 1948. Urheilijanura vauhditti mainosarvollaan myös trubaduuri-viihdetaiteilija-näyttelijän uraa.
Rautavaara oli ensimmäisiä populaarimusiikin tekijöitä, jotka rohkenivat ryhtyä säveltämään ns. ”oikeitten” eli taiderunoilijain tekstejä. Hän on säveltänyt mm. P. Mustapään eli Martti Haavion runon Nukku-Matti nimellä Sininen uni, Heikki Asunnan runon Huuhkaja, Yrjö Jylhän runon Maan vanki nimellä Maan ja meren vanki sekä Oiva Paloheimon runon Kerjäläislegenda; viimeksi mainittu sai levytyksessä päähenkilönsä mukaan nimen Ontuva Eriksson, ja samalla Rautavaara jätti runosta pois viimeisen säkeistön.
Trubaduurin ohjelmistoa luonnehtivat yleensäkin laulelmat ja myös kotimaiset kansanlaulut, joista joittenkin sanoja hän siisti tai muokkasi muuten: Juokse sinä humma, Huutolaispojan laulu, Maantie on pitkä, Hurjan pojan koti jne. Hän levytti muutamia hengellisiäkin lauluja (Täällä Pohjantähden alla, Kanteleeni). Monissa Rautavaaran levytyksissä on yhteiskunnallinen tai eettinen kannanotto vähäosaisten puolesta.
Parhaimpana levytyksenään Rautavaara itse piti nimimerkki Jussi Pirstoksen Danakiliä, jota ns. suuri yleisö ei juuri tunne.
1960-luvun alkupuolella Rautavaara levytti muutamia ”lännenlauluja” — ’countryn’ nimityksen tunsi maassamme siihen aikaan vain harva — kuten esimerkiksi kappaleet Kohti Alaskaa ja El Paso.
Yölinjalla synnytti aikoinaan tekijänoikeuskiistan, kun TR oli merkitty sen säveltäjäksi Johnny Cashin asemesta. Yhteiskunnallisestikin kantaaottavan Peltoniemen Hintriikan surumarssin (san. Helismaa) pitäisi oikeastaan olla Peltoniemen Hintriikin surumarssi.
Rautavaara esiintyi yli kahdessakymmenessä elokuvassa, joista ensimmäinen oli Hannu Lemisen ohjaama Vain Sinulle. Myöhempiä elokuvia mm. Aila — Pohjolan tytär (Jack Witikka 1951), Villi Pohjola (Aarne Tarkas 1955) ja X-Paroni (Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta & ”Spede” Pasanen 1964).
Timo Koivusalo ohjasi Rautavaarasta, Pakarisesta ja Helismaasta kertovan elokuvan Kulkuri ja joutsen, jossa Rautavaaraa näytteli Tapio Liinoja. Tauno Yliruusi on tehnyt Rautavaarasta kertovan näytelmän Reissumies.
Helsingin Oulunkylän torilla on Veikko Myllerin veistämä muistopatsas Kulkurin uni (2000) ja samassa kaupunginosassa (entisessä itsenäisessä kunnassa), jonka Teinintiellä Rautavaara (nykyisin jo puretussa talossa) asui, on hänelle nimetty pieni puisto.
Juha Vainion ura alkoi 1960-luvulla Kotkassa Pertti Metsärinteen orkesterin solistina ja tekstintekijänä. Juha Vainio kirjoitti Pertti Metsärinteen orkesterille päivän iskelmiin ajankohtaisia tekstejä, joita yhtye esitti keikoilla. Vainion pääsi laulamaan levylle, kun Erik Lindström löysi Vainion television viihdeohjelmasta ja ehdotti tälle yhteistyötä. Lindströmin levy-yhtiössä syntyivät muun muassa levytykset Paras rautalankayhtye (1964) ja Jos vain saisin nastahampaan takaisin (1963), joka irvaili 1960-luvun rautalankamusiikille. Vainion varsinainen läpimurto tapahtui vuonna 1965 kappaleella Juhannustanssit. Kappale viittasi nimellään Hannu Salaman kohua herättäneeseen samannimiseen kirjaan – laululla ja tekstillä ei tosin ollut mitään sisällöllisiä yhteyksiä. Vainio teki Erik Lindströmin kanssa myös muita 1960-luvun hittejä, kuten Herrat Helsingin, Turistit tuppukylään ja Vanha salakuljettaja Laitinen.
Toivo Kärjen työtoverina
Yhteistyö Toivo Kärjen kanssa alkoi, kun Toivo Kärki tarvitsi vuonna 1965 kuolleen Reino Helismaan tilalle uutta sanoittajaa. Vainio siirtyi Finndisciltä Fazerille vuonna 1966. Toivo Kärjen palveluksessa Vainio teki iskelmätekstejä myös muille laulajille. Samalla myös Vainiosta tuli Fazerin artisti. Vainion virka Fazerin kuukausipalkkaisena työntekijänä käsitti vuodet 1970–77. Myöhemmin Vainio siirtyi Scandia musiikin palvelukseen Jaakko Salon työtoveriksi. Jaakko Salon kanssa Vainio teki yhteistyötä elämänsä loppuun, vuoteen 1990 asti.
1960-luvulla Vainio teki muiden sanoittajien tavoin paljon käännösiskelmiä. Usein käännösiskelmien tekstit eivät kuitenkaan olleet pelkkiä suomennoksia. Ulkomaiset aiheet muuttuivat Vainion kynän kautta suomalaiseksi – esimerkiksi Beautuful in the rain -kappale, alun perin instrumentaalisävellys sai suomalaisen nimen Kolmatta linjaa takasin. Beatlesien Penny Lane- kappaleesta puolestaan tuli Jormas -yhtyeen levyttämä Rööperiin.
Iskelmiä, huumoria ja kantaaottavia lauluja
Uransa toisella puoliskolla, 1970-luvun lopulta alkaen Vainio ryhtyi myös itse säveltämään iskelmiä. Vähitellen Vainion tyyli muuttui aikaisempaa syvällisemmäksi. Humoristiset laulut pysyivät kuitenkin koko ajan mukana hänen ohjelmistossaan. Itse laulamissaan teksteissä Vainio käsittelee monia yhteiskunnan epäkohtia kuten luonnon saastumista, suvaitsemattomuutta ja sosiaalisia ongelmia. Pääosissa hänen tarinoissaan ovat yksilöt, joiden kautta Vainio hahmottelee kuvaa kokonaisesta yhteiskunnasta ja sen ilmiöistä. Vainion tekstit ovat monikerroksisia ja niiden kantaaottavuus tulee usein teksteissä esiin epäsuorasti rivien välistä. Vaikka Vainion myöhemmän uran keskuspaikka oli pääkaupunkiseutu, Kotkan merellinen tunnelma ja lähiseudut ovat voimakkaasti läsnä hänen myöhemmässäkin tuotannossaan.
Vainion itse esittämä huumorilaulutuotanto edustaa Suomessa melko harvalukuista kuplettitraditiota. Humoristiset kappaleet muistuttavat sekä esitystavan että aiheittensa puolesta esimerkiksi J.Alfred Tannerin kupletteja ja Reino Helimaan rillumarei-tuotantoa. Vainion kappaleet ovat kuitenkin aiheiltaan selvästi modernimpia; ne kuvastavat osuvasti toisaalta 1960-80-lukujen yhteiskunnallisia muutoksia ja toisaalta Vainiolle tyypillistä ajatonta ihmiselämän komiikan tajua.
Juha Vainio sanoittajana
Juha Vainio on Reino Helismaan ja Vexi Salmen ohella yksi tuotteliaimpia suomalaisia sanoittajia. Hänen tuotantonsa käsittää yhteensä yli 2000 sanoitusta ja sävellystä. Vainion skaala käsitti koko suomalaisen iskelmämusiikin kirjon jazziskelmistä kupletteihin, mainoslauluihin, rakkauslauluihin ja kantaaottaviin lauluihin.
Teknisesti Vainio edustaa Reino Helismaan tavoin perinteistä iskemäsanoittamisen tyyliä, joka suosii muoto-opillisesti täydellisiä loppusointuja. Sanoittajana Vainion tyyli on moni-ilmeistä: hän hallitsee laajan skaalan erilaisia runomittoja ja tekstin tekemisen tekniikoita. Vainion sanoittamien kappaleiden kieli on elävää ja sanavarastoltaan ilmeikästä.
Vainion vaikutus suomalaisen iskelmän sanoittajana on merkittävä. Vainion laulujen pohjalta on järjestetty useita televisioituja konsertteja ja monet Vainion esittämistä ja sanoittamista kappaleista ovat vakiintuneetkin iskemäkonserttien kestosuosikeiksi. Juha Vainio -rahasto palkitsee vuosittain ansioituneita sanoittajia Juha Vainio -palkinnolla. Kotkaan on perusteilla Juha Vainion nimeä kantava kevyen musiikin instituutti. Vainion elämästä on myös parhaillaan tekeillä kokoillan elokuva.
Esko Toivonen pääsi ammattikoulun jälkeen Yleisradioon juoksupojaksi, missä tehtävässä hän oli kaksi ja puoli vuotta. Juoksupoikana hän ansaitsi ensimmäinen kitaransa; kitaransoitossa Toivosen ”oppi-isä” oli kitarataiteilija Viljo Immonen, joka taas pääsi itsensä Andrés Segovian oppiin. Äiti järjesti Yleisradion jälkeen Esko-poikansa Strömbergille viilaajanoppiin, minkä jälkeen Toivonen toimi muillakin aloilla, mutta pääsi sitten kello- ja kulta-alalle. Vähän myöhemmin hän perusti vielä oman edustusliikkeen, jota rahoitti myös koomikontoiminnallaan Eemelinä.
Taiteilijanimi Eemeli viittaa kansanomaiseen tapaan nimittää jotakuta tyhmänä pidettyä ”Uuno Eemeliksi”. (Tai: ”Kun on tarpeeksi kauan Uunona, voi lopulta päästä Eemeliksi.”) Tarinan mukaan taitelijanimi syntyi Toivosen ja Reino ”Repe” Helismaan vuoropuhelusta, jossa Helismaa ensin kysyi: ”Kukas sinä olet?” Toivonen vastasi: ”Tällainen Uuno vain.” Helismaa totesi Toivosen olevan paremminkin Eemeli. Toivonen harmitteli jossakin vaiheessa sitä, että lapset alkoivat sotkea häntä Astrid Lindgrenin lastenkirjojen Vaahteramäen Eemeli –hahmoon, minkä vuoksi hän joutui ilmeisesti esiintymistilaisuuksissa tuottamaan joskus ”pikkuväelle” pettymyksen — Toivonen oli Eemelin koomikonroolin takana kaiketi varsin herkkä luonne.
Eemeli esiintyi yhdeksässä (erään lähteen mukaan kymmenessä) elokuvassakin, muun muassa komedioissa Yks’ tavallinen Virtanen (1959) ja Mullin mallin (1961). Suosittuun radiohupailusarjaan perustuneessa Kankkulan kaivossa hän esitti kauppias Romppasta ja Yks’ tavallinen Virtanen –elokuvassa talonmies E. Vepsäläistä. Pääosassa hän oli varsinaisissa Eemeli-elokuvissa Oho, sanoi Eemeli (1960) ja Molskis, sanoi Eemeli, molskis (1960). Mullin mallin –elokuvassa mukana olivat myös Esa Pakarinen ja Pertti ”Spede” Pasanen. Sakari Toiviaisen mukaan ”Eemeli on sananmukaisesti kylähullu, yksinkertainen maalainen aikamiespoika, joka ei kuitenkaan ole vailla salaviisaan veijarin ominaisuuksia”. Aikalaiskritiikki ei Eemelin elokuvia juuri arvostanut, eivätkä ko. filmit olleet elokuvataiteeksi tarkoitettujakaan. Esko Toivonen oli myös mukana TES-Vision ensimmäisissä televisio(koe)lähetyksissä.
Toivonen esiintyi ja toimi yhdessä myös Reino Helismaan kanssa yhteisnimellä Repe & Eemeli. Toivosen suhde Helismaahan vaihteli läheisestä yhteistyöstä sinunkauppojen peruuttamiseen ja siihen, että Helismaan Puhe Suomen kansalle –tekstissä esiintyy ”Eemeli Epätoivonen”. Helismaan kuoltua Eemeli menetti aisaparinsa ja oli jonkin aikaa neuvottomana ennen kuin löysi parikseen Toivo Gerdtin, ja uuden parivaljakon nimeksi tuli tietenkin Topi ja Eemeli. Eemelin vitseissä oli usein mukana kaksimielisyyksiä, mitä monet arvostelijat ja mm. Seija Lampila vieroksuivat. Elokuvissa ja koomikkona hänen tavaramerkkinsä olivat vakavuus ja ehdoton ilmeettömyys (”naama aina peruslukemilla”), minkä takia Eemeli sai jopa ”Suomen Buster Keatonin” nimityksen. Elokuvat ja äänilevyt antavat ilmeisen kalpean kuvan hänen koomikkoudestaan, joka oli parhaimmillaan suorassa kosketuksessa yleisöön esiintymislavoilla ja ravintoloissa; nykytermein häntä olisi sanottu stand up -koomikoksi. Tunnettu oli myös Eemelin taito ”soittaa trumpettia ilman trumpettia” eli huuliaan päristäen.
Eemeli teki kaikkiaan hieman yli 80 levytystä, ja hänen levytysuransa ulottui vuodesta 1959 vuosiin 1980 ja 1981, joista edellisenä syntyi Mulla menee hitaasti / Sisään vaan. Mulla menee hitaasti oli mukana myös Syksyn Sävelen satoa –ohjelmassa samana vuonna. Monet hänen alkuaikojensa levyteksteistä olivat Helismaan tekoa. Levytyskappaleissa irvaillaan mm. 60-luvun alkupuolen humppainnostusta.
Esko Toivonen sai v. 1984 valtion taiteilijaeläkkeen, mitä hän suuresti arvosti, varsinkin kun saman alan vaikuttajista sen olivat saaneet aiemmin vain Veikko Lavi ja Esa Pakarinen. Viimeisinä elinvuosinansa Toivonen vietti talvet Floridassa ja kesät täällä kotimaassa.
Aikalaisten mielestä hänen TV- ja elokuvaesiintymisissään oli näkyvillä vain aavistus siitä minkälainen koomikkolahjakkuus hän todella oli. Tommi Rinne muisteli asiaa Peter von Baghin haastattelussa seuraavasti: "Me naurettiin niin, että ei sillä ollut mitään määrää, paitsi niinä hetkinä, kun sanottiin; Kuvaus! Kamerat käyntiin! Silloin Eemeli jäykistyi. Se ei saanut ollenkaan sitä parasta itsestään irti, mitä se sai kosketuksessa yleisön kanssa".
Riäkkylän rustokorva kuten Pakarinen itseään kutsui kun Tapsa Rautavaara ja Repe Helismaa tulivat häntä pyytämään hanuristiki iltamakiertueeseen.
Esa Pakarinen kuuluu viihdetaiteilijana sarjaan luonnonlahjakkuudet, vaikka hänestä kehittyikin ajan mittaan huipputason hanuristi, persoonallinen kuplettilaulaja ja roolinsa taitavasti rakentanut näyttelijä. Hänen musiikkiuransa alkoi elokuussa 1930 Joensuussa hänen hankittuaan eräältä pirtutrokarilta viisirivisen harmonikan ja liityttyään sitten Keskiyö-nimiseen harrastelijayhtyeeseen. Ura keskeytyi kuitenkin jo seuraavana vuonna hänen liityttyään vapaaehtoisena armeijaan ja jouduttuaan konekiväärikomppaaniaan Karjalan kannakselle.
Vapauduttuaan asepalveluksesta Pakarinen elätti itsensä sekalaisilla töillä, jatkaen soittohommia siinä sivussa satunnaisesti nälkäpalkalla. Vasta tässä vaiheessa hän opiskeli nuotinlukutaidon ja alkoi ottaa pianotunteja. Hän myös soitti tenoritorvea Joensuun Työväenyhdistyksen soittokunnassa ja näytteli paikallisessa Työväenteatterissa.
Vuonna 1939 alkanut talvisota kutsui Esa Pakarisen palvelemaan isänmaataan it-patteristoon Jyväskylän lähelle. Siellä hän tutustui Tauno Paloon, jonka kanssa näytteli välirauhan aikana mm. Aleksis Kiven "Kihlauksessa" ja perusti sitten oman Rytmi-nimisen yhtyeensä. Näihin aikoihin syntyi myös Severi Suhonen - yksi Pakarisen myöhemmin niin suosituista alter egoista - kun hän pelleili kiertuekumppaneineen ilman tekohampaitaan. Hänen suurin kiinnostuksensa suuntautui kuitenkin vielä tuossa vaiheessa muusikon ammattiin, vaikka se vaikuttikin yhä kovin epävarmalta.
Jatkosodan sytyttyä Pakarinen joutui taas sotahommiin, tällä kerralla it-patteriin Haapamäelle. Hänellä oli harmonikka mukana, joten hän sai ylimääräisenä tehtävänään kiinnityksen viihdytysjoukkoihin, missä merkeissä hän esiintyi mm. oopperalaulajatar Aulikki Rautawaaran kanssa. Ennen sodan päättymistä Esa Pakarinen ehti säestää myös sellaisia ajan kuuluisuuksia kuin A. Aimo, Teijo Joutsela ja Arttu Suuntala. Rauhan palattua hän oli Jyväskylässä mukana perustamassa yhtyettä, joka sai nimen Jyväspojat mutta jonka tarina jäi hänen osaltaan lyhytaikaiseksi.
Pakarinen soitteli vielä jonkin aikaa Jyväskylän Työväenyhdistyksen orkesterissa ja uudelleen käyttöön otetulla Rytmi-nimellä esiintyneessä harmonikkatriossa, kunnes muutti silloisen vaimonsa näyttelijätär Orvokki Vesarannan mukana Lahteen. Kun sieltä ei tuntunut löytyvän sopivia töitä, hän siirtyi avioliiton purkauduttua edelleen Varkauteen, missä hän perusti jälleen Rytmi-nimisen yhtyeen - siis jo kolmannen urallaan - ja solmi myös kolmannen avioliittonsa leskirouva Elli Ahon kanssa. Tästä liitosta on peräisin kovasti isänsä oloinen näyttelijäpoika Esa Pakarinen junior.
SAK oli alkanut järjestää vuonna 1946 ohjelmallisia kiertueita, joissa esiintyi nimekkäitä taiteilijoita Siiri Angerkoskesta Eugen Malmsténiin ja Viljo Vesteriseen. Matkan varrella kelpuutettiin mukaan myös Esa Pakarinen tuuraamaan Vesteristä, kun kustannuksista oli tingittävä. Malmsténin yllyttämänä hän otti sitten ohjelmistoonsa hampaattoman hanuristin Severi Suhosen, josta kehittyi pian suositumpi kuin itse Pakarisesta konsanaan.
40-luvun lopulla Esa Pakarinen liittyi kolmanneksi pyöräksi Reino Helismaan ja Tapio Rautavaaran iltamaryhmään, jolloin hänen tyyppivalikoimansa täydentyi Impi Umpilampi -nimisellä humoristisella naishahmolla. Kolmikko hajosi syksyllä 1950, minkä jälkeen Pakarinen jatkoi Helismaan säestäjänä. Tällöin hän tutustui myös iskelmäguru Toivo Kärkeen sekä laulaja-kitaristi Jorma Ikävalkoon, josta tuli hupailukaksikon Helismaa-Pakarinen kolmas, vakavampihenkinen jäsen.
Kärki oli houkutellut maineikkaan elokuvamogulin Toivo Särkän mukaansa paikalle, kun tämä uusi viihdyttäjätrio oli pestattu esiintymään alkuvuonna 1951 Oulunkylän Työväentaloon Helsingissä. Särkkä ihastui näkemäänsä ja kuulemaansa siinä määrin, että kutsui kolmikon siltä seisomalta koefilmaukseen SF:n halleille. Tältä pohjalta syntyi sitten kesällä -51 nyt jo klassiseksi luonnehdittava "Rumarillumarei-filmi" Rovaniemen markkinoilla, minkä innoittajana oli toiminut kansalle jo entuudestaan Kauko Käyhkön levytyksenä (Rytmi R 6100) tutuksi tullut Kärjen ja Helismaan samanniminen jenkka ja missä Esa Pakarinen nähtiin Severi Suhosen roolissa.
Samaisessa elokuvassa kuultiin myös Pakarisen itsensä säveltämä ja Repe Helismaan tekstittämä Severi Suhosen jenkka, jonka hän ikuisti äänilevylle syksyllä 1951 - siis jo 40-vuotiaana. Kyseessä oli kuitenkin hänen ensilevytyksensä, kääntöpuolenaan Toivo Kärjen nuotittama jenkka Hölmölän häät (Rytmi R 6117). Seuraava levy (Rytmi R 6124) äänitettiin vielä saman vuoden puolella. Esitykset olivat Lännen lokarin veli ja Lentävä kalakukko, mitkä molemmat tulivat tunnetuksi myös filmien teemasävelminä. Ensin mainittua tarinaa Suomeen palaavasta siirtolaisesta alettiin kuvata marraskuussa -51, heti kohta Rovaniemen markkinoiden ensi-illan jälkeen, nimiosassaan tietysti kansan uusi suosikki Esa Pakarinen.
Seuraavien kymmenen vuoden aikana Pakarinen oli mukana kaikkiaan 20 elokuvassa ja filmausten lomassa olivat ohjelmassa keikkaesiintymiset sekä levytykset. Ennen Helismaan ja Kärjen yhteistyönä syntynyttä Lentävää kalakukkoa valmistui Eddie Stenbergin nimimerkki Outsiderin käsikirjoituksen pohjalta ohjaama Rantasalmen sulttaani, jonka kuvaukset veivät sankarimme aina Pohjois-Afrikkaan saakka. Kalakukon filmausten yhteydessä Esa Pakarinen tutustui myös Masa Niemeen, tulevia Puupää-elokuvien Pätkään.
Ensimmäinen tuon sarjan kaikkiaan kolmestatoista filmistä, Pekka Puupää sai ensi-iltansa Vapun aattona 1953 ja sitä pohjusti parivaljakon Kärki-Helismaa edellisvuonna kyhäämä samanniminen laulelma (Rytmi R 6166). Kestävämmän suosion äänilevyllä hankki Esa Pakarisen roolihahmoista kuitenkin Severi Suhonen, joka ehti seikkailla tässä olomuodossa vuonna 1979 jopa astronauttina (Fontana TF 271587). Toivo Kärjen mukaan näitä lauluja tehtiin "hampaat irvessä ja kauan, ei minkään hetken inspiraation pohjalta." (Peter von Bagh & Ilpo Hakasalo: Iskelmän kultainen kirja (Otava 1986).
Esa Pakarisen omista varhaisemmista musiikillisista aikaansaannoksista kannattaa mainita hänen itsensä sekä säveltämä että sanoittama Kalajuttuja (Rytmi R 6161) vuodelta 1952. Hänen kalenterinsa täyttivät kuitenkin Puupää-elokuvat, joita tehtiin parhaimmillaan 50-luvun puolivälissä jopa kolmekin vuodessa. Viimeisin niistä, "Pekka ja Pätkä neekereinä" valmistui vuonna 1960, jolloin Masa Niemi riisti itseltään hengen Tampereella.
Vuosina 1952-53 Pakarinen kiersi maata ryhmässä, jonka muita jäseniä olivat Helismaa, Kärki, Louhivuori, Pärre Förars ja Henry Theel. Myöhemmin hän jatkoi pienemmässä ensemblessä mm. Veikko Huuskosen ja Masa Niemen kanssa, viimeksi mainitun toimiessa myös rumpalina. Niemen kuoltua tämän paikan peri Eugen Malmstén, jonka kanssa Esa Pakarinen esiintyi myös Yhdysvalloissa ja Australiassa. 60-luvulle tultaessa parivaljakko teki joukon levyjä, joista ensimmäinen oli vuonna 1961 julkaistu humoristinen Mullin mallin (Rytmi R 6467) samannimisen elokuvan mukaan.
Äänentallennustekniikan kehityttyä edelleen oli loppuvuodesta -61 vuorossa EP Eugen ja Esa tangoja tärvelemässä (Rytmi RN 4238). Viisi vuotta myöhemmin ilmestyivät Pakarisen ensimmäiset LP-levyt Esa Pakarinen - Severi Suhonen (Rytmi RILP 7012) ja Severi Suhonen Ala-Tölöviöstä (Rytmi RILP 7027), joista viimeksi mainittuun sisältyivät myös sellaiset suositut esitykset kuin Laulu Marj-Lovviisasta ja Piikalikka Nilsijästä. 60-luvun tuotantoon mahtui vielä Esa Pakarisen suosituimpia numeroita vuosien varrelta sisältänyt nimikko-LP (Rytmi RILP 7041) sekä muutama vähemmän merkityksellinen single.
Perinteiset iltamat alkoivat olla hätää kärsimässä, kun uusi media televisio anasti itselleen 60-luvulla yhä suuremman osan yleisön mielenkiinnosta. Tämä kehitys ei voinut olla vaikuttamatta myöskään Pakarisen työtilanteeseen. Hän ryhtyi esiintymään henkensä pitimiksi Severinä tavarataloissa, vaikka ei pitänytkään erityisemmin tämänlaatuisesta toiminnasta. Keikkailutahti harveni sen jälkeen, kun hänellä oli todettu sekä astma että sydämen rytmihäiriöitä, ja vuonna 1974 hänelle myönnettiin ennenaikainen sairaseläke.
Keväällä 1971 Esa Pakarinen oli levyttänyt Irwin Goodmanin kanssa kokoelman Lonkalta (Rytmi RILP 7084), joka koostui Irwinin ja hänen aisaparinsa Vexi Salmen tätä tarkoitusta varten tehtailemista hengentuotteista. Se oli saanut myös nuoremman kuulijakunnan kiinnostumaan hänestä, minkä vuoksi hänet kelpuutettiin esiintymään 60-vuotispäivänsä kunniaksi myös Jyväskylän kulttuuripäiville. Kaiken kukkuraksi MTV järjesti Pakariselle vuonna 1973 loppuunmyydyn juhlakonsertin Helsingin Kulttuuritaloon, joten hänellä oli taas vientiä enemmän kuin terveys antoi myöten.
Vuonna 1972 Esa Pakarinen oli tehnyt "Eemeli" Toivosen kanssa laajahkon kiertueen amerikansuomalaisten keskuuteen, minkä tapahtuman kaksikko oli työstänyt sinänsä melko heppoisen LP-levyn Esa & Eemeli (Rytmi RILP 7092). Sitä oli seurannut heti perässä huomattavasti mielenkiintoisempi kokoelma Severin parhaat I (Rytmi RILP 7094), joka oli äänitetty Pakarisen kotona Varkaudessa hänen itsensä huolehtiessa lauluosuuksien ohessa myös hanurinsoitosta. Vielä ennen vuoden 1972 päättymistä oli ilmestyi myös LP Vihoviimeiset tangot (Rytmi RILP 7096), jossa hän tulkitsi Toivo Kärjen tuotantoa Severi Suhosen tyyliin.
Syksyllä 1974 - siis ollessaan jo 63-vuotias - Esa Pakarinen suoritti uuden aluevaltauksen heittäytymällä Vexi Salmen usuttamana rocklaulajaksi. Hän teki alan tuttuja klassikkoja uusina suomennoksina sisältäneen LP:n Pakarock I (Rytmi RILP 7099), mikä saavutti niin suuren suosion, että se toi tälle viihteen todelliselle monitoimimiehelle hänen ensimmäisen kultalevynsä. Sitä seurasi pari vuotta myöhemmin toinen niin ikään hyvin kaupaksi mennyt samanhenkinen kokoelma Pakarock II (Finnlevy SFLP 9582).
Siinä välissä vuonna 1975 ilmestyi vielä Pakarisen omista sävelmistä ja osin myös teksteistä koostunut LP Severin parhaat II (Rytmi RILP 7098), joka oli sekin taltioitu Varkauden kotistudiossa ja jossa sankarimme itse huolehti säestysosuuksista ns. rytmikoneella. Esa Pakarisen viimeiseksi kokoelmalevyksi jäi hänen Severi Suhosen roolissa aivan 70-luvun lopussa Reino Helismaan tekstittämänä tekemänsä Severi kylymässä muailmassa (Finnlevy FL 3000).
Esa Pakarisen comeback huipentui monien mielestä vuonna 1978 hänen kotikaupungissaan Varkaudessa pidettyyn seminaariin, jossa oli mukana myös edustava katras hänen vanhoja keikkakavereitaan Tapio Rautavaaraa myöten. Kesällä 1980 Pakarinen ajatteli jo vetäytyä syrjään estradeilta mutta jatkoi silti esiintymisiä.
Esa Pakarisen levytti koko pitkän uransa ajan ensi sijassa laulajana, on todennut tunteneensa itsensä kaiken aikaa ensi sijassa hanuristiksi. Suuri joukko maamme eturivin hanuristeista onkin kiitellyt häntä siitä työstä, jota hän teki hanurinsoiton arvostuksen hyväksi, ja vuonna 1984 kutsui Suomen Harmonikkaliitto hänet kunniajäsenekseen. Pakarinen ei kuitenkaan levyttänyt liiemmin soittajan roolissa, mutta hänen hanurinkäsittelyynsä voi tutustua esimerkiksi hänen keväällä 1953 duettona Lasse Pihlajamaan kanssa ikuistamissaan esityksissä Kutituspolkka ja Polkkakimara 2
Hitchcock oli kuriton vekara. Kerran kuusivuotiaana Alfredin isä antoi hänelle sinetöidyn kirjeen ja pyysi toimittamaan sen poliisiasemalle. Poliisi otti kirjeen vastaan, luki sen läpi, ja sulki pikku Alfredin putkaan. Jonkin ajan päästä (kymmenen minuuttia tai kaksi tuntia), poliisi tuli päästämään Alfredin ulos ja sanoi "näin tehdään tuhmille pojille".
1920-luvulla Hitchcock työskenteli Saksassa, otti oppia jyrkkäkontrastisesta saksalaisesta ekspressionismista ja ohjasi Berliinissä ensimmäisen elokuvansa. Nuoruudessaan Hitchcock oli monipuolinen ohjaaja. Myöhemmin hän leimautui jännitysfilmien tekijäksi ja yritti päästä yksipuolisesta maineestaan eroon, mutta se ei täysin onnistunut. Hitchcockilta oli alettu odottaa Hitchcockia. Kerran häneltä kysyttiin, miksi hän ei ollut ikinä ohjannut oopperaa. "Koska toisen näytöksen jälkeen päähenkilöt olisivat tapettuja."
Elokuva-alan ammattilaisten ja kriitikoiden arvostusta Hitchcock alkoi nauttia 1960-luvulla, kun huomattiin, että monet hänen filminsä perustuvat yhden ainoan teknisen kikan demonstroimiselle. Pelastusveneessä kaikki toiminta tapahtuu ajelehtivassa pelastusveneessä. Köydessä käytetään jatkuvaa kuvausta ilman yhtäkään leikkausta. Koska kameran kasetille ei mahtunut kuin seitsemän minuuttia filmiä, joka seitsemäs minuutti piti keksiä keino kohdistaa kamera johonkin, josta voitaisiin jatkaa saumattomasti seuraavalla kasetilla. Vaikkapa näyttelijän selkään.
Draama oli Hitchcockin mielestä elämää, josta oli leikattu tylsät kohdat pois. Sen sijaan Hitchcock kiisti, että hän olisi sanonut että näyttelijät ovat karjaa. "Tarkoitin että näyttelijöitä tulisi kohdella kuten karjaa." Disneyn tilanne oli kadehdittava. "Jos he eivät pidä näyttelijästä, sen kun vain repivät hänet."
Paitsi että tämäkään ei ollut tarkkaan ottaen totta. Ingrid Bergman oli epävarma kohtauksestaan ja meni kysymään Hitchcockilta neuvoa. "En usko, että osaan tehdä sen luonnnollisesti" hän selitti ja esitti eri vaihtoehtoja. Hitchcock kuunteli tyynesti ja nyökkäili vähän väliä. Kun Bergman oli lopettanut, Hitchcock totesi "Hyvä on, jos et osaa tehdä sitä luonnollisesti, niin - näyttele!" Bergmanin mielestä se oli paras neuvo, mitä hän oli koskaan kuullut.
James Stewart kertoi toisenlaisesta tapauksesta. "Vertigon kuvauksissa Kim Novak –parka kysyi "Herra Hitchcock, miten roolihahmoni tuntee ympäristöään kohtaan?" Kuvauspaikalle laskeutui hiljaisuus joka päättyi Hitchcockin puuskahdukseen "Tämä on vain elokuva, luoja paratkoon!" Novak ei enää ikinä esittänyt kysymyksiä." Samat sanat Hitchock kuului lausuneen Anthony Perkinsille Psykoa kuvattaessa.
Pelastusveneen kuvauksissa tuntui olleen hauskaa. Vuoden 1944 läpinäkyvä sota-allegoria, jossa näyttelijät joutuivat asettumaan pelastusveneessa rähjääntyvien nahkoihin, tuotti hankaluuksia Hollywoodin naistähdille. Mary Anderson halusi tietää ohjaajalta mikä puoli hänessä on edustavin. Hitchcock vastasi katsettaan nostamatta "Kultaseni, istut sen päällä."
Samaisen elokuvan tuotannossa Tallulah Blankhead herätti huomiota kiipeämällä tikkaita kirkkaissa valoissa, jolloin saatettiin havaita, että hänellä ei ollut mitään hameensa alla. Kun Hitchcock kieltäytyi nuhtelemasta tähteä, tuotantopäällikkö intti, että jotakin on tehtävä. Hitchcock heittäytyi pohdiskelevaksi. "Minkähän osaston vastuualueeseen asia kuuluu. Olisikohan tämä puvustuksen alaa, vai maskeeraajien alaa, vai pitäisikö kutsua kampaajat ja kähertäjät?"
Hitchcock halusi että Pelastusveneeseen ei sisälly musiikkia. "Tämä tapahtuu veneessä keskellä merta. Jos siinä olisi musiikkia, yleisö ihmettelisi mistä kummasta musiikki tulee." Perustelu ei huvittanut musiikkiosastoa. "Kysäiskääpä herra Hitchcockilta mistä lemmosta kamera tulee, niin kerron hänelle mistä musiikki tulee."
Hollywoodin itsesensuuri oli brittiläisen Hitchcockin mielestä naurettavaa, ja sai aikaan vain sen, että aikuista yleisöä jouduttiin kohtelemaan tomppeleina. Vuosien varrella hän kapinoi onnistuneesti hollywoodilaista ylihäveliäisyyttä vastaan ja onnistui kiertämään rajoitukset näppärillä keinoilla. Notorious – kohtalon avain valmistui 1946, jolloin oli sääntönä, että elokuvasuudelma ei saanut kestää kauempaa kuin kolme sekuntia. Niinpä hän järjesti Cary Grantille ja Ingrid Bergmanille suutelukohtauksen, jossa Grant ja Bergman suutelivat 3,0 sekuntia, juttelivat, suutelivat uudelleen 3,0 sekuntia, nojailivat toisiinsa, suutelivat jälleen, näykkivät toistensa korvia ja suutelivat taas. Elokuva selvisi sensuurista leikkaamattomana ja suutelukohtausta mainostettiin sensaationa.
Cary Grant ei saanut elokuvasta oscaria. Palkinto annettiin kätensä menettäneelle sotainvalidi Howard Russellille elokuvasta Parhaat Vuotemme. Grant ei ollut edes ehdolla. Kun hän kuuli Russellin palkinnosta, Grantin kuultiin mutisevan "mistäs sitä dynamiittia saa?"
Koska lemmenkohtauksia ei käynyt päinsä kuvata realistisesti, mutta väkivaltaa ei pidetty pahana, Hitchcock kehitti persoonallisen tavan kuvata murhakohtaukset lemmenkohtauksina ja lemmenkohtaukset murhakohtauksina. Parhaiten tämä näkyy Täydellisessä rikoksessa, jossa Grace Kelly puolustautuu tappajaa vastaan iskemällä hänen selkärankaansa saksilla. Murhaaja jäykistyy asentoonsa kuin kokisi siemensyöksyn.
Seuraavan kerran Hitchcock kolisteli ennenkuulumattomuuden rajoja Psykossa 1960. Uskomatonta mutta totta, Psyko mainitaan ensimmäiseksi Hollywood-elokuvaksi, jossa vedetään WC-pönttö. Tosin kohtauksessa Janet Leigh huuhtelee vain silputtua paperia alas pöntöstä. Kaikkea Hitchcock ei kuitenkaan saanut läpi. Avauskohtauksessa, jossa rakastavaiset makaavat vuoteessa, he ovat verhoutuneet lakanoihin.
Psykon esikatselussa suihkumurhan nähtyään Hitchcockin vaimo tokaisi pontevasti "Alfred, tällaista ei voi esittää." Hitchcock hätkähti ja alkoi ihmetellä oliko hän sittenkin mennyt liian pitkälle. "Mitä tarkoitat? Murha on murha. Se ei ole kaunista eikä…" "Etkö nähnyt sitä? Janet räpytti silmiään! Tuo pitää kuvata uusiksi." Ja näin tehtiin.
Janet Leigh muisteli myöhemmin, kuinka Psyko oli hänelle rasittava kokemus. Ei pelkästään ammeessa lojumisen takia (viiltelykohtauksessa esiintynyt alaston oli sijaisnäyttelijä), vaan koska Hitchcock käytti häntä koekaniinina. Hitchockilla oli eri mallisia ruumiita käytettäväksi Norman Batesin äidin roolissa ja hän testasi niitä Janet Leighiin. "Niin minä sitten palaan lounaalta, avaan pukuhuoneen oven, ja siellä on tämä kammottava hirviö istumassa tuolissani. Hän varmasti mittasi kirkunani omalla Richterin asteikollaan. Sen perusteella hän päätti, mitä ruumisnukkea käytettiin."
Psykon jälkeen Hitchcock sai kirjeen mieheltä, joka valitti että hänen vaimonsa ei uskalla enää kylpeä eikä käydä suihkussa. Mikä neuvoksi? Hitchcock vastasi: "Hyvä herra, oletteko harkinnut kuivapesua?"
TV:n Alfred Hitchcock Esittää –sarjassa 1955-1962 Hitchcock juonsi shownsa rutikuivalla huumorilla ja mikä huomiotaherättävintä, pilkkasi avoimesti mainostajia, jotka tunkevat kesken draaman pilaamaan esityksen. "Murhan näkeminen televisiosta voi lievittää vihamielisyyttä. Ja jos ette tunne vihamielisyyttä, mainokset saavat sitä aikaan." Todellisuudessa Hitchcockilla ei ollut mitään televisiota vastaan. Televisiohan oli tuonut murhat koteihin, minne ne kuuluvatkin. Hitchcockin TV-repliikit kirjoittivat aivan muut, mutta hänen eleetön ja niukka esiintymisensä teki niistä taidetta.
Hitchcockin joulukirjeissä ei ikinä ollut kirjainta L. Ne jotka tajusivat vitsin, eivät mielellään halunneet paljastaa muille, mitä se tarkoitti. (No el).
Hitchockin tarinankerronnassa pääroolia esitti tekniikka, jolle hän antoi nimen MacGuffen, jota siitä alkaen on kaikkien muiden toimesta kutsuttu nimellä McGuffin. Kyseessä on esine, esimerkiksi matkatavaralokeron avain, josta kamppaillaan ja jonka joutuminen vääriin käsiin saa aikaan dramaattisia seurauksia. 1939 Columbian Yliopiston luennolla Hitchcock selitti, mistä nimi tulee. Skotti matkusti junassa ja kertoi matkustajille, että hänellä on MacGuffen, vekotin jota käytetään pyydystämään leijonia Ylämaalla. "Ylämaalla ei ole leijonia", huomautti matkustaja. "No siinä tapauksessa tämä vekotin ei ole MacGuffen." vastasi skotti.
Kroonisen ylipainoinen Hitchcock arvosti suuresti hyvää ruokaa. Kertana muutamana hän sai kutsun illallisille, joiden gourmet-annokset olivat Hitchcockin kannalta surkuteltavan mitättömiä. Hitchcock teki lähtöä ärsyyntyneenä ja nälkäisenä, kun illallisten emäntä toivotti "toivottavasti saamme pian illastaa taas yhdessä." "Kaikin mokomin!" riemastui Hitchcock. "Aloitetaan heti!"
Hitchcockin vaimo valmisti kohokasta. Alfred katseli tarkasti kuinka vaimo laittoi paistoksen uuniin. Kohokkaan valmistuessa tulee välttää kovia ääniä ja tärähdyksiä, koska ne saisivat paistoksen lässähtämään. Niinpä Hitchcockin hermot olivat pian mennyttä hänen joutuessaan kuiskailemaan "Mitä nyt tapahtuu?", "Onko se kohta valmis?". Lopulta rouva Hitchcock avasi uunin ja otti esiin täydellisen kohokkaan. Hermoraunio Hitchcock istuutui alas pyyhkimään hikeä ja ilmoitti lujasti "Ei enää yhtäkään kohokasta ennen kuin saamme uunin, jossa on lasiovi! En kestä tätä jännitystä!"
"Pelkään munia", tunnusti jännityksen mestari rehellisyyden puuskassaan. "Ei, en pelkää, tunnen vastenmielisyyttä niitä kohtaan. Valkoinen pyöreä olio jossa ei ole reikiä… oletteko ikinä nähneet mitään vastenmielisempää kuin munankeltuainen, joka rikkoutuu ja valuttaa sitä keltaista mäihäänsä? Veri on hauskaa, punaista. Mutta keltuainen on inhottavaa, keltaista. En ole ikinä pystynyt maistamaan sitä."
USA:n elokuva-akatemian sinnikkäästi palkinnotta jättämä Hitchcock sai lopulta kunnia-Oscarin 1967. Tyylilleen sopivasti hän ylenkatsoi amerikkalaismallista ylitsevuotavuutta ja piti kaikkien aikojen lyhyimmän kiitospuheen: "Kiitos". Hän kuoli munuaisten vajaatoimintaan kotonaan Los Angelesissa huhtikuussa 1980. ------------------------------------------------------------------------------------- Vaarallinen Romanssi trailer:
Sir Alfred Joseph Hitchcock (13. elokuuta 1899 Lontoo, Englanti – 29. huhtikuuta 1980 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) oli brittiläinen elokuvaohjaaja. 1940-luvun alussa hän siirtyi Hollywoodiin, jossa teki merkittävimmät elokuvansa.
Hitchcockia pidetään jännityselokuvan mestarina, jonka juonenkuljetus oli taidokasta. Hänen katsottiin olleen aikansa muodikkaimpia ja kokeilunhaluisimpia elokuvantekijöitä. Hän ohjasi useita klassikkomaineen saaneita elokuvia, joiden tunnuspiirre on musta huumori. Hitchcockin saavutukset tunnustettiin jo hänen elinaikanaan. Hän ei kuitenkaan koskaan voittanut parhaan ohjaajan Oscar-palkintoa, vaikka olikin ehdolla viisi kertaa.
Hitchcockille myönnettiin kunnia-Oscar-palkinto elämäntyöstään vuonna 1967. Vastaanottaessaan palkintoaan Oscar-gaalassa hän teki eräänlaisen ennätyksen kaikkien aikojen lyhyimmällä palkintopuheella sanomalla vain: "Kiitos."Sisällysluettelo [piilota]
Nuoruus ja uran alku
Alfred Hitchcock syntyi Lontoon Leytonstonessa nuorimpana William ja Emma Jane Hitchcockin kolmesta lapsesta. Isällä oli ruokatavarakauppa Covent Gardenissa. Irlantilaista sukujuurta ollut perhe oli uskonnoltaan katolinen.
Hitchcock kuvasi lapsuuttaan suljetuksi ja yksinäiseksi. Hän kertoi usein lapsuudestaan tarinaa, kuinka hänen ollessaan noin viisivuotias isä rankaisi häntä jostakin pahanteosta lähettämällä paikalliselle poliisiasemalle paperilapun kanssa. Asemalla päivystävä poliisi luki lapun ja lukitsi Alfredin vähäksi aikaa selliin. Tapauksesta juonsi alkunsa Hitchockin jopa aikuisiälle saakka tuntema pelko poliiseja kohtaan, minkä hän kuitenkin käänsi voitokseen käyttämällä sitä elokuvissaan jännityselementtinä.
Yhdeksänvuotiaana Hitchcock lähetettiin jesuiittojen ylläpitämään katoliseen sisäoppilaitokseen, jossa vallitsi ankara kuri. Isänsä kuolinvuonna 1914, 14-vuotias Alfred jätti sisäoppilaitoksen ja hankki itselleen ammatin. Hän ryhtyi opiskelemaan konepiirtäjäksi ja sai lyhyen koulutuksen jälkeen työpaikan sähkökaapelia valmistavassa W. T. Henley Telegraph Companyssä. Työskenneltyään ensin teknisenä piirtäjänä hän sai pian ylennyksen mainosmieheksi, tehtävänään suunnitella yhtiön mainosten tekstit ja ulkoasu.
Hitchcockin intohimo olivat kuitenkin elokuvat. Vuodesta 1920 hän työskenteli Islingtonin elokuvastudioilla mykkäelokuvien välitekstien graafisena suunnittelijana, ensin elokuvayhtiö Famous Players-Laskyn ja sitten Gainsborough Picturesin palveluksessa. Hänelle uskottiin yhä vaativampia tehtäviä, ensin käsikirjoittajana ja sitten apulaisohjaajana vuonna 1923, kun hänen kirjoittamansa Woman to Woman kuvattiin.
Islingtonin studioilla Hitchcock myös tapasi tulevan vaimonsa, leikkaaja-kuvaussihteeri Alma Revillen. Pariskunta vihittiin 1926 ja he saivat yhden lapsen, vuonna 1928 syntyneen Patricia Hitchcockin. Alma Hitchcockista tuli korvaamaton taustahahmo jokaisen myöhemmän Hitchcock-elokuvan tuotannossa.
Mykkäelokuvien aikaan Saksa oli johtava valmistusmaa, eikä elokuvilla mykkinä ollut kielimuuria, joten ei ole outoa, että Hitchcock lähti UFAn studioille Berliiniin kokeilemaan siipiään ohjaamisessa. Hän oli hyvin vaikuttunut saksalaisista ekspressionisteista, joista erityisesti arvosti Fritz Langia.
Ura
Saksa ja Iso-Britannia
Vuonna 1922 Hitchcock ohjasi Number 13 -jännityselokuvan joka julkaistiin vasta vuosia myöhemmin, Hitchcockin noustua maineeseen.
Vuonna 1925 Hitchcock ohjasi Saksassa debyyttielokuvansa. The Pleasure Garden pohjautui Oliver Sandysin romaaniin, mutta draamaelokuva osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi ja julkaistiin Britanniassa vasta, kun The Lodger oli noussut hitiksi.
Seuraavaksi valmistui The Mountain Eagle -draamaelokuva, jonka kaikki kopiot ovat nyttemmin kadonneet. Kyseisten elokuvien laatuun heijastui niiden mahdollisimman pieni budjetti.
Hitchcockin kolmas elokuva The Lodger on noussut klassikoksi. Kertomusta viattomasta miehestä, jota syytetään sarjamurhasta, pidetään yleisesti hänen ensimmäisenä merkittävänä työnään. Hitchcock käytti "väärän miehen" teemaa lukuisissa myöhemmissä elokuvissaan.
Hollywood
1930-luvun lopulla Hitchcock oli vakiinnuttanut asemansa Britannian johtavana elokuvaohjaajana. Britannian elokuvateollisuus oli pääasiassa amerikkalaisrahoitteista, ja Hitchcockin haluttiin siirtyvän Hollywoodiin. Tuottaja David O. Selznick kutsui hänet Yhdysvaltoihin vuonna 1939. Hän viimeisteli siellä jo aloittamansa elokuvan Rebekka (1940), jonka tapahtumat sijoittuvat Englantiin. Hitchcock sai maineensa ansiosta päärooleihin arvostetut näyttelijät, Joan Fontainen ja Laurence Olivierin. Elokuvaa pidetään yhtenä Hitchcockin parhaista, ja se sisältyy myös The Internet Movie Databasen Top 250 -listalle. Rebekka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta ja voitti palkinnoista kaksi. Hitchcock sai parhaan ohjaajan ehdokkuuden. Samana vuonna valmistunut Ulkomaan kirjeenvaihtaja sai sekin kuusi ehdokkuutta.
Sota-ajan elokuvien aiheena oli usein vakoilu tai sabotaasi, kuten Hitchcockin Viidennen kolonnan miehessä (1942). Hitchcockin tämän kauden elokuvista kenties muistetuin on Notorious - kohtalon avain (1946), jonka pääosissa esiintyivät ohjaajan luottonäyttelijät Ingrid Bergman ja Cary Grant.
Hitchcockin oma suosikki oli Epäilyksen varjo (1943). Elokuvassa ikuistui Santa Rosan pikkukaupungin nykyään menetetty idylli jälkipolville, sillä se kuvattiin melkein kokonaisuudessaan studion ulkopuolella aidossa miljöössä. Pääosan kaksijakoista persoonaa näytteli Joseph Cotten. Film-noir-klassikko sai yhden Oscar-ehdokkuuden. Köysi (1948) oli Hitchcockin ensimmäinen värielokuva. Se oli myös ensimmäinen hänen ja James Stewartin neljästä yhteisestä elokuvasta.
1950-luku
Hitchcockin uran huipentumana pidetään 1950-luvun loppua. Kautta leimaavat erityisesti pitkät työsuhteet Grace Kellyn, Cary Grantin ja James Stewartin kanssa. Hitchcock käytti useissa tämän kauden elokuvissaan taustana tunnettuja maamerkkejä, kuten Thomas Jefferson Memorialia (Muukalaisia junassa), Royal Albert Hallia (Mies joka tiesi liikaa), Golden Gate -siltaa (Vertigo – punainen kyynel) ja Mount Rushmoren monumenttia (Vaarallinen romanssi).
Vertigoa (1958) pidetään yleisesti Hitchcockin parhaimpana elokuvana. Varsinkin restauroituna väitteeseen on helppo yhtyä. Elokuva on samalla varsinainen San Franciscon kaupungin perinnedokumentti. Elokuva ei kuitenkaan ilmestyessään ollut yleisömenestys.
Mies joka tiesi liikaa (1956) on Hitchcockin värillinen uudelleenfilmatisointi omasta elokuvastaan (1934). Siitä jäi elämään Doris Dayn esittämä hitti Que Será, Será. Lopun kliimaksi klassisessa konsertissa on jännityksen mestarin parhaimpia.
Kolmiodraama Täydellinen rikos (1954) on ensimmäinen kolmesta Hitchcock-elokuvasta, joiden pääosassa esiintyy Grace Kelly. Filmi kuvattiin studion painostuksesta ajan muotioikkuna kolmiulotteisella Naturalvision 3D -tekniikalla, joka vaati kaksi projektoria. Järjestelmän monimutkaisuuden takia ensi-illan jälkeiset teatterilevitykset ovat tavallisesti olleet kaksiulotteisia.
Takaikkuna (1954) tapahtuu yhdessä huoneessa. Se paralloituu jännällä tavalla Köyden kanssa - sama näyttelijä, kuvattu staattisesti studiossa ja dialogilla suuri merkitys. Kertomus naapureitaan kaukoputkella vakoilevasta valokuvaajasta voitti puolelleen niin yleisön kuin kriitikot. Päärooleissa olivat ohjaajan vakiokasvot James Stewart ja Grace Kelly.
Ranskan Rivieralla kuvattu Varkaitten paratiisi (1955) on taas melkein kuin matkailumainos ja kuvastaa hyvin aikaansa massaturismin aattona. Elokuvassa Grace Kellyn esittämä amerikkalainen turisti kaahaa mäkisessä maastossa urheiluautolla, aivan kuin ennakoiden tulevaa kohtaloa samoissa maisemissa kolme vuosikymmentä myöhemmin. Vaarallinen romanssi (1959) päätti Hitchockin yhteistyön Cary Grantin kanssa. Elokuvassa päähenkilöllä on kuuluisa kohtaaminen lentokoneen kanssa maissipellolla jossakin USA:n Keski-lännessä. Seikkailuntäyteistä jännityselokuvaa pidetään yhtenä molempien parhaista.
1960-luku
Vuosien myötä Hitchcock hioi tyylinsä melkoiseen täydellisyyteen. Hänestä onkin sanottu, että hän kuvasi saman elokuvan uudelleen ja uudelleen. "Self-plagiarism is style" (itsensä plagiointi on tyylikästä), hän sanoi eräässä haastattelussa. 60-luvulle tultaessa uusien kuvausmetodien myötä Hitchcockin voidaan sanoa jääneen vanhanaikaiseksi. Hän ei esimerkiksi halunnut yleensä tehdä kuvauksia studion (soundstage) ulkopuolella (on location). Hän halusi kontrolloida valaistusta ja ääntä tavalla, joka ei onnistunut hänen mielestään ulko-oloissa.
Vielä 1960-luvun alussa Hitchcock ylsi parhaiden ohjaustensa tasolle elokuvissa Psyko (1960) ja Linnut (1963), jota pidetään biologisen kauhun avainteoksena. Psykon murhaava kylpyammekohtaus on elokuvahistorian järkyttävimpiä, ei vähiten musiikkinsa ansiosta. Linnuissa ei ollut varsinaista musiikkia lainkaan, vain jännitystä tihentävä äänimaisema. Soundtrack olikin Hitchcockille melkein yhtä tärkeällä sijalla kuin filmattu materiaali. Bernard Herrmann vastasi useimpien 50 - 60-lukujen klassikoiden musiikista aina Marnieen asti.
Marniessa (1964) Hitchcock käytti pääosassa Sean Connerya, joka oli Bond-elokuvien ansiosta aikakauden kuumin nimi. Elokuvassa on aikanaan kohahduttanut kohtaus laivalla, jossa Conneryn esittämä Mark Rutland raiskaa frigidin nuorikkonsa. Elokuvassa sovelletaan myös freudilaista psykoanalyysiä Marnien menneisyydestä johtuvissa mielenterveysongelmissa, mitä monet aikalaiset pitivät pinnallisena ja naurettavana. Marnien myötä Hitchcock jätti jäähyväiset kahdelle tuotantoryhmäänsä pitkään kuuluneelle henkilölle - George Tomasinille ja Bob Burksille, jotka kuolivat vähän elokuvan valmistumisen jälkeen. Myöhemmin osoittautui myös, että Marnie jäi säveltäjä Bernard Herrmannin viimeiseksi Hitchcockin kanssa.
Revitty esirippu (1966) ja Topaz (1969) olivat kylmän sodan kaudelle tyypillisiä agenttitarinoita, eivätkä ne saavuttaneet ilmestyessään suurtakaan suosiota. Väitettiin, että Hitchcock oli hukannut otteensa, mutta varsinkin François Truffaut:n ylistävän arvion myötä (The Cinema According to Alfred Hitchcock, 1967) jälkipolvet ovat tunnustaneet Hitchcockin myöhäiskauden elokuvien arvon. Hitchcock oli jo saanut kaupallisten markkinoiden tunnustuksen, mutta Truffaut'n arvio toi hänelle taiteilijayhteisön arvostuksen.
1970-luku
Alfred Hitchcock palasi juurilleen Englantiin vuonna 1972 elokuvalla Frenzy, joka palautti hänen luomisvoimansa vielä kerran kukoistukseensa. Elokuvassa on melko makaaberi raiskauskohtaus ja paljasta pintaa, mikä oli Hitchcockilta ennennäkemätöntä. Filmissä tulee hyvin esille myös Hitchcockin mieltymys ruoanlaittoon ja ruokailuun - tietysti hirtehisen huumorin sävyttämällä tavalla. Hänen viimeiseksi jäänyt elokuvansa, Yhdysvalloissa ohjattu komediallinen trilleri Perintö, valmistui 1976.
Hitchcock oli ollut viimeisten elokuviensa aikana jo sairas (hänellä oli mm. sydämentahdistin). Seuraavaa elokuvaa varten oli käsikirjoitus valmiina, mutta Hitchcock ilmoitti studionsa ja filmiryhmänsä tyrmistykseksi jäävänsä eläkkeelle. Hän kuoli munuaisten vajaatoimintaan 29. huhtikuuta 1980 Los Angelesin kodissaan. Kuningatar Elizabeth II oli saman vuoden alussa myöntänyt hänelle aatelisarvon, jota hän ei ehtinyt ottaa virallisesti vastaan.
Hitchcock televisiossa
50-luvulta alkaen Hitchcock oli tehnyt ohjauksia televisioon (Alfred Hitchcock esittää -sarja), jota hän jatkoi menestyksekkäästi vielä 60-luvulla (lopulta vain brändinä, muut tekivät kuvaukset). Hitchcockilla oli osuva mielipide asiasta: "Television has brought back murder into the home - where it belongs" (televisio on palauttanut murhat takaisin kotiin, jonne ne kuuluvatkin). Televisioesiintymiset tekivät hänen olemuksestaan kaikkien tunteman hahmon, jota hän älykkäästi tuotteisti viimeisellä vuosikymmenellään jopa kirjasarjoiksi asti (Kolme etsivää -dekkarisarja).
Hitchcockin käyttämiä näyttelijöitä
Monissa Hitchcockin elokuvissa on romanttinen sivujuoni. Hänen elokuviensa naishahmot ovat usein mystisiä vaaleaverikköjä. Kun Grace Kelly vetäytyi Hollywoodista Monacoon, Hitchcock palkkasi naispääosiin Tippi Hedrenin, Kim Novakin, Janet Leighin ja Eva Marie Saintin.
Hitchcockin vakionäyttelijöitä olivat Kellyn lisäksi Ingrid Bergman, James Stewart ja Cary Grant. Muita kuuluisia pääroolien esittäjiä olivat Henry Fonda, Montgomery Clift, Sean Connery, Janet Leigh ja Anthony Perkins. Perkinsille hänen roolistaan Psykon Norman Batesina tuli taakka, josta hän ei päässyt irti.
Myöhempinä vuosinaan Hitchcock katsoi paremmaksi työskennellä vielä läpimurtoaan odottavien näyttelijöiden kanssa ajan kohunimien sijasta. On sanottu, että kahnaukset Revityn esiripun miespääosan esittäjän Paul Newmanin kanssa metodinäyttelemisen takia olisi yksi syy tähän. Toinen syy lienee ollut Hitchcockin halu karsia budjettia käyttämällä halvempia näyttelijöitä (mutta ei huonompia).
Hitchcockin on sanottu kohdelleen näyttelijöitään tylysti. Haastatteluissa hän sanoi, että näyttelijöitä tulee ohjata kuin karjaa laitumella. Monet hänen näyttelijöistään pitivät itseään suuren ohjaajan oppipoikina. Hitchcock vaati molemminpuolista kunnioitusta eikä antanut näyttelijöiden puuttua ohjaukseen. Kuvausvaiheessa Hitchcockin elokuva oli jo valmis, se vain täytyi "pistää purkkiin". Kaikki oli huolellisesti valmisteltu storyboardissa. Hitchcock pitikin kuvausvaihetta äärimmäisen tylsänä, hänhän oli jo "nähnyt" elokuvansa.
Useimmissa elokuvissaan Hitchcock näyttäytyy lyhyesti alussa ns. cameo-roolissa. Nykyohjaajista samaa perinnettä on jatkanut esimerkiksi Quentin Tarantino ja M. Night Shyamalan.
Filmografia
Hollywood-elokuvat Family Plot (Perintö) (1976) Frenzy (Frenzy - solmiokuristaja) (1972) Topaz (1969) Torn Curtain (Revitty esirippu) (1966) Marnie (Marnie - vaarallisella tiellä) (1964) The Birds (Linnut) (1963) Psycho (Psyko) (1960) North by Northwest (Vaarallinen romanssi) (1959) Vertigo (Vertigo – punainen kyynel) (1958) The Wrong Man (Väärä mies) (1956) The Man Who Knew Too Much (Mies joka tiesi liikaa) (1956) Uudelleenfilmatisointi The Trouble with Harry (Mutta kuka murhasi Harryn?) (1955) To Catch a Thief (Varkaitten paratiisi) (1955) Rear Window (Takaikkuna) (1954) Dial M for Murder (Täydellinen rikos) (1954) I Confess (Minä tunnustan) (1953) Strangers on a Train (Muukalaisia junassa) (1951) Stage Fright (Esirippu laskee) (1950) Under Capricorn (Kauriin merkeissä) (1949) Rope (Köysi) (1948) Hitchcockin ensimmäinen värielokuva The Paradine Case (Kaksi pisaraa viiniä) (1947) Notorious (Notorious – kohtalon avain) (1946) Spellbound (Noiduttu) (1945) Lifeboat (Pelastusvene) (1944) Aventure malgache (1944) Bon Voyage (1944) Shadow of a Doubt (Epäilyksen varjo) (1943) Saboteur (Viidennen kolonnan mies) (1942) Suspicion (Vaarallisia valheita) (1941) Mr. & Mrs. Smith (Herra ja rouva Smith) (1941) Foreign Correspondent (Ulkomaankirjeenvaihtaja) (1940) Rebecca (Rebekka) (1940) Hitchcockin ensimmäinen Hollywood-elokuva Englannissa tehdyt elokuvat
Äänielokuvat Jamaica Inn (Jamaica Innin merirosvot) (1939) The Lady Vanishes (Nainen katoaa) (1938) Young and Innocent (Nuori ja viaton) (1937) Sabotage (Sabotaasi) (1936) Secret Agent (Salainen asiamies) (1936) The 39 Steps (39 askelta) (1935) The Man Who Knew Too Much (Mies joka tiesi liikaa) (1934) Waltzes from Vienna (1933) Number Seventeen (Talo numero 17) (1932) Rich and Strange (Rikkauden huuma) (1931) Mary (1931) The Skin Game (1931) Murder! (Epäiltynä murhasta) (1930) Juno and the Paycock (Juno ja riikinkukko) (1930) An Elastic Affair (1930) Elstree Calling (1930) The Manxman (Man-saaren tuomari) (1929) Blackmail (Puhtauden lunnaat) (1929) Ääniversio Blackmailista
Mykkäelokuvat Blackmail (1929) The Farmer's Wife (Farmarin naimakauppa) (1928) Easy Virtue (Kevytkenkäinen) (1928) Champagne (1928) Downhill (1927) The Ring (Kehä) (1927/I) The Lodger (Vuokralainen) (1927) The Mountain Eagle (1926) The Pleasure Garden (Huvipuisto) (1925) Number 13 (1922) (keskeneräinen)
Hitchcock 100 v Lontoon East Endissä vuonna 1899 syntynyt Alfred Joseph Hitchcock aloitti elokuvauransa suunnittelemalla dialogikortteja Paramount Famous Players-Lasky -yhtiön mykkäelokuviin. Amerikkalaisstudion menestys Englannissa jäi kuitenkin laihaksi, joten Lontoon Islingtonissa sijainneet tilat päätyivät lopulta brittituottajien haltuun. Tekstiosaston päälliköksi edennyt nuori Hitchcock sai paikan apulaisohjaajana. Amerikkalaisstudion leivissä työskentely jätti jälkensä ohjaajanalkuun, joka vuonna 1925 sai tuottaja Michael Balconilta mahdollisuuden ensimmäisen oman elokuvan ohjaamiseen. Balcon havaitsi nuorukaisen kyvyt sekä omintakeisen tyylin, joka muistutti enemmän amerikkalaista kuin eurooppalaista elokuvakerrontaa. Vuonna 1928 valmistui Alfred Hitchcockin ensimmäinen äänielokuva Puhtauden lunnaat (Blackmail). Saksalaisnäyttelijätär Anny Ondra esittää nuorta naista, joka riideltyään ensin poliisi-sulhasensa kanssa on joutua toisen miehen raiskaamaksi. Pelastaakseen itsensä hän tappaa ahdistelijan. Kun rikosta tutkiva sulhanen pyrkii salaamaan morsiamensa osallisuuden, astuu kuvaan mukaan kiristäjä. Mies joka tiesi liikaa (The Man Who Knew Too Much) vuodelta 1934 muodostui ohjaajan brittikauden suurimmaksi menestykseksi. Teos oli suosittu myös Yhdysvalloissa, mikä ehkä osaltaan rohkaisi Hitchcockia tarttumaan samaan aiheeseen uudemman kerran vuonna 1956. Alkuperäisversion tapahtumat sijoittuvat Marokon sijasta Sveitsiin, missä brittipariskunta pääsee tahtomattaan ovelan salamurhasuunnitelman jäljille. Kuten 22 vuotta myöhemmässä uusintaversiossa, tapahtumat huipentuvat Lontoon Albert Halliin. Pääosissa nähdään mm. Pierre Fresnay ja ensimmäisen brittiroolinsa tehnyt Peter Lorre. Vuotta myöhemmin valmistunut 39 askelta (The 39 Steps) perustuu John Buchanin romaaniin. Robert Donat tulkitsee tyypillistä Hitchcock-sankaria, väärään aikaan väärään paikkaan sattunutta viatonta, joka huomaa joutuvansa pakenemaan henkensä edestä. 39 askelta on nopeiden, jännityksentäyteisten siirtymien juhlaa; juonen loogisuus ei ole enää itseisarvo, vaan teoksen pääpaino siirtyy henkeäsalpaavien kohtausten rakentamiseen. Sabotaasin (Sabotage, 1936) taustalta löytyy myös kirjallinen lähde, Joseph Conradin romaani The Secret Agent. Oscar Homolka esittää sabotööriä ja Sylvia Sidney hänen pahaa-aavistamatonta vaimoaan trillerissä, jonka avainkohtaukset (elokuvan alku, ruokailukohtaus) kuuluvat Hitchcockin huikeimpiin taidonnäytteisiin. Nuoria ja syyttömiä (Young and Innocent, 1937) on 'takaa-ajotarina hyvin nuorten ihmisten näkökulmasta'. Syyttömän miehen ainoa mahdollisuus selviytyä murhasyytteestä on löytää oikea syyllinen - mies, jonka silmät nykivät. Vuonna 1938 valmistunut, Sidney Gilliatin ja Frank Lauderin erinomaiseen käsikirjoitukseen pohjautuva Nainen katoaa (The Lady Vanishes) oli Alfred Hitchcockin toiseksi viimeinen elokuva ennen hänen siirtymistään Yhdysvaltoihin. Nuori englantilaisturisti Iris (Margaret Lockwood) tutustuu junassa vanhaan naiseen, neiti Froyhin (verraton Dame May Whitty), joka salaperäisesti katoaa matkan aikana. Kanssamatkustajien kieltäessä koskaan edes nähneensä vanhusta Iris alkaa epäillä omaa järjenjuoksuaan, kunnes charmikas muusikko (Michael Redgrave) viimein uskoo tytön tarinan. Alfred Hitchcock siirtyi Amerikkaan tarkoituksenaan ohjata Titanicin uppoamisesta kertova elokuva. Kutsun lähettäneen David O. Selznickin suunnitelmat olivat kuitenkin muuttuneet, ja Titanic vaihtui Rebekaksi (1940). Vielä samana vuonna syntyi Ulkomaankirjeenvaihtaja (Foreign Correspondent), jonka pääosaan 'Hitch' havitteli Gary Cooperia. Cooper kieltäytyi -päätös, jota tähti myöhemmin katui - ja pääosaan kiinnitettiin Joel McCrea. Ulkomaankirjeenvaihtaja on paitsi vahva kannanotto amerikkalaisten toiseen maailmansotaan mukaantulon puolesta, myös erinomainen esimerkki Hitchcockin tavasta muokata miljööstä yksi tarinan merkittävimmistä tekijöistä: hollantilaismaisemat tuulimyllyineen ja sateenvarjoineen tuovat juonenkäänteisiin kekseliästä dramatiikkaa. Notorious - kohtalon avain (Notorious, 1946), jota Francois Truffaut on luonnehtinut "jännityksen mestarin" parhaaksi mustavalkoelokuvaksi ja kaikkein 'olennaisimmaksi Hitchcock -elokuvaksi', on ohjaajan omasta mielestä "yksinkertaisesti vain rakkaustarina". Triangelidraamaa, johon kuuluvat natsivakoojan tytärtä esittävä Ingrid Bergman, FBI-agenttina tyylittelevä Cary Grant ja natsikosijaa näyttelevä Claude Rains, ei silti missään nimessä voi vähätellä. Notorious on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas romanttinen trilleri ja psykologinen draama.
Vaarallinen romanssi Vuonna 1953 valmistunut Täydellinen rikos (Dial M for Murder) on viime aikoina ollut ajankohtainen tuoreen uusintaversionsa myötä. Alkuperäinen on silti aina alkuperäinen, eikä vähiten siitä syystä, että ohjaaja viimein löysi ylivertaisen naistähtensä, viileän elegantin Grace Kellyn. Jos 39 askelta on eräänlainen Hitchcockin brittikauden yhteenveto, voidaan samaa sanoa Vaarallisesta romanssista (North By Northwest, 1959) ohjaajan amerikkalaisten elokuvien osalta. Vaarallinen romanssi on myös yksi Cary Grantin loisteliaimmista roolitöistä - siitäkin huolimatta, että tähti ei omien sanojensa mukaan aluksi ymmärtänyt käsikirjoituksesta hölkäsen pölähtävää.
Psyko Uusi vuosikymmen, 1960-luku, on tuskin kenenkään ohjaajan uralla auennut yhtä vakuuttavasti kuin maestro Hitchcockilla. Psyko (Psycho, 1960) on jo suunnattu uudelle katsojasukupolvelle, joka innokkaasti otti omakseen tämän modernin kauhuelokuvan uranuurtajan. Ei liene liioiteltua väittää, ettei suihkussa käyminen ole Psykon kokeneille enää koskaan ollut aivan ongelmatonta… Linnut (Birds, 1963) oli ohjaajan seuraava elokuva huikean Psyko-menestyksen jälkeen. Kuvaus tavallisten siivekkäiden silmittömistä hyökkäyksistä on kiehtovaa fantasiaa, jonka vatsanpohjaa kutkuttava piinallisuus syntyy odotuksen painostavasta tunnelmasta. Painostavuus syntyy osaltaan musiikin poissaolosta; ääniraidalla kuullaan ainoastaan ääniä, siipien havinaa jne. Heti Lintujen jälkeen syntynyt Marnie vaarallisella tiellä (Marnie, 1964) kiehtoi Hitchcockia fetisismi/psykoanalyysi -tematiikallaan: Marnie (Tippi Hedren, joka nähtiin jo Linnuissa) kompensoi frigiditeettiään kleptomanialla, kun taas hänen uhrikseen joutunut suuren yhtiön pomo (Sean Connery) kiinnostuu viehkeästä varkaasta nimenomaan tämän tekemän rikoksen takia. Huhtikuussa 1980 kuolleen Alfred Hitchcockin 53. ja viimeinen elokuva, Perintö (Family Plot) syntyi vuonna 1976. Perintö ei luonnollisesti enää yllä ohjaajan legendaarisimman luomiskauden sfääreihin, mutta kyseessä on yhtäkaikki valloittava teos. Ohjaaja itse luonnehti 'joutsenlauluaan' komediatrilleriksi, jossa rikolliset ovat melkoisia tylsimyksiä (toisin kuin on ehkä haluttu ajatella), ja ns. tavalliset ihmiset kaikkea muuta kuin arkipäiväisiä. Hitchcockin kaupungit Urbaani ympäristö ja sen kehityksen mukanaan tuomat muutokset ovat kiehtoneet elokuvantekijöitä vuosisadan alkukymmeniltä saakka. Moni elokuvan merkkiteos on luonut kaupunkikuvallisia arkkityyppejä, jotka sittemmin ovat eläneet omaa elämäänsä vaikuttaakseen niin myöhempien aikojen elokuviin kuin itse arkkitehtuuriinkin. Esimerkiksi Fritz Langin varhaisteosten Metropolis (1926) ja M - Kaupunki etsii murhaajaa (1931) käsitys modernista suurkaupungista sykkivänä teknis-byrokraattisena koneistona johtaa suoraan Blade Runnerin apokalyptiseen Los Angelesiin - kaupunkimalliin, joka tahtoen tai tahtomattaan on alkanut toteuttaa itseään nykypäivän urbaaniviidakoissa. Elokuvien luomat tilalliset arkkityypit ovat vaikuttaneet myös tapaamme assosioida tunnetiloja rakennettuun ympäristöön. Voisiko kukaan meistä astua Alfred Hitchcockin Psyko-elokuvassaan maalaamaa Norman Batesin taloa muistuttavaan rakennukseen tuntematta epämiellyttäviä väristyksiä vatsanpohjassa?
Frenzy - solmiokuristaja Jännityksen mestari Alfred Hitchcock (1899-1980) käytti vuosien 1925-76 välille osuneen ohjaajanuransa aikana kaupunkikuvaa ja tilaa elokuviensa oleellisena jännitystä luovana elementtinä. Ohjaajan uran käännekohdassa, ensimmäisessä brittiläisessä äänifilmissä Puhtauden lunnaat (1929), Hitchcockin taiteellinen kotikaupunki Lontoo näyttäytyy kaksiulotteisena kulissina, tapahtumien kyynisenä sivustakatsojana. Lontoo on hiljainen kaupunki, joka passiivisena seuraa, mitä tapahtuu tiukkana rajapintana kuvatun katuja reunustavan julkisivupinnan takana. Itse tarinaan, itsepuolustukseksi tehtyyn tappoon ja sen selvittelyyn, osallistuvien henkilöiden lisäksi muut kuvassa kulkijat jäävät liikkeeseen pakotetuiksi hahmoiksi, jotka ovat kykenemättömiä poikkeamaan reitiltään. Elokuvassa näkyy monia Hitchcockille sittemmin tärkeiksi muodostuneita tilallisia elementtejä, kuten portaat, peilit ja edellä mainittu tiukka, välitilaton rajapinta julkisen ja yksityisen välillä. Elokuvan finaali tapahtuu British Museumissa, joka on siten ensimmäinen kuuluisista julkisista tiloista, joiden anonymiteettia ja salaperäistä kääntöpuolta ohjaaja käyttää jännitteen luomiseen. Julkisessa tilassa on aina jotain salattua. Mies joka tiesi liikaa (1934) on kidnappaustarina, jonka Hitchcockin myöhemmin versioi Hollywoodissakin. Elokuva on teemaltaan ohjaajalleen tyypillinen selviytymistarina, jossa sivullinen joutuu tapahtumien saamien käänteiden johdosta selvittämään rikoksen. Lontoo esitetään elokuvassa uhkaavana ja synkkänä paikkana, joka arvaamattomuudessaan on aina valmiina nielaisemaan pahaa-aavistamattoman kulkijan. Huonetilat rajautuvat valon ja varjon rytmittämi
Clarence-enkeli kuitenkin ehtii Georgen edelle ja hyppää veteen ennen kuin George ehtii toteuttaa suunnitelmansa. George pelastaa hänet hukkumasta. Clarence kertoo Georgelle olevansa hänen suojelusenkelinsä ja tulleensa auttamaan tätä. George pitää miestä vähän tärähtäneenä. Clarencen yrittäessä vakuuttaa Georgea elämän arvokkuudesta, George manaa Clarencelle toivovansa, ettei olisi koskaan syntynytkään. Clarence päättää toteuttaa Georgen toiveen, ja näyttää nyt Georgelle minkälainen maailma olisi, jos hän ei olisi koskaan syntynyt: Bedford Falls -nimistä kaupunkia ei ole, koska kaupunki on muuttunut Pottervilleksi. Georgen veli Harry on hukkunut, koska kukaan ei ollut häntä pelastamassa. Apteekkariakaan ei ollut kukaan pelastamassa hirveältä virheeltä. Georgen äiti on yksinäinen, murtunut vanhus, Mary taas onneton vanhapiika. Myöskään Georgen köyhille rakennuttamaa asuntoaluetta Bedford Parkia ei ole, vaan sen tilalla on hautausmaa. Koko kaupunki tuntuu olevan onnettomien sielujen täyttämä harmaa helvetti. Kauhistuneena George palaa sillalle ja rukoilee Jumalaa palauttamaan hänet takaisin todellisuuteen. Riemuissaan George juoksee kaupungin läpi takaisin kotiinsa. Kotona ovat odottamassa pankkitarkkailijat. Hiukan tämän jälkeen taloon alkaa virrata ihmisiä, jotka tuovat rahaa Georgen ahdingon pelastamiseksi. Myös Georgen veli Harry tulee paikalle ja yhdessä he laulavat "Auld Lang Syne". George tajuaa nyt olevansa rikas, koska hänellä on ystäviä, ja Clarence on ansainnut siipensä.
_04.jpg)
_04.jpg)
_06.jpg)
_03.jpg)
.jpg)
