Citizen Lewis

Timo Koivusalo ja Aikamiespoika Pekko

2009-02-06T14:37:00.003+02:00

Timo Koivusalo

Timo Johannes Koivusalo (s. 31. lokakuuta 1963 Pori) on suomalainen elokuvatuottaja, -ohjaaja ja -käsikirjoittaja, laulaja, lauluntekijä, juontaja, kolumnisti, näyttelijä ja viihdetaiteilija. Koivusalon menestyneimpiä elokuvia ovat vuonna 2001 elokuvateattereihin tullut Rentun Ruusu sekä vuonna 2006 ensi-iltansa saanut Kalteva torni. Hänen elokuviensa vakionäyttelijöitä ovat olleet Martti Suosalo ja vuonna 2006 menehtynyt Esko Nikkari.

Elokuvan Pekko ja unissakävelijä (1997) jälkeen Koivusalo luopui hahmosta ja siirtyi samalla itse kokonaan kameran taakse. Hänen seuraavat elokuvansa olivat elämäkertoja: Kulkuri ja joutsen (1999) kertoi rillumarei-aikakauden tähdistä Reino Helismaasta ja Tapio Rautavaarasta, Rentun ruusu (2001) protestilaulaja Irwin Goodmanista. Sibelius (2003) oli ensimmäinen Jean Sibeliuksesta tehty pitkä elämäkertaelokuva. Koivusalon toiseksi uusin elokuva Kaksipäisen kotkan varjossa (2005) on Suomen sortokausiin sijoittuva romanttinen seikkailutarina ja musikaali, johon ohjaaja on myös säveltänyt musiikin avovaimonsa Susanna Palinin kanssa.

Elokuvakriitikot eivät ole arvostaneet Koivusalon elokuvia, ja esimerkiksi Kaksipäisen kotkan varjossa on tyrmätty lähes yksimielisesti. Ne ovat silti saaneet runsaasti katsojia.

Koivusalon uusimman elokuvan nimi on Kalteva Torni ja sen ensi-ilta oli 20. lokakuuta 2006. Kalteva torni on kertomus hyväntahtoisesta miehestä, jolla on tiedostamaton sivupersoona. Hänen suurin pelkonsa on, ettei hän ehdi nähdä Pisan kaltevaa tornia ennen kuin se kaatuu. Kaltevassa tornissa pääosia esittävät mm. Martti Suosalo, Seela Sella, Liisa Kuoppamäki, Siiri Suosalo, Mats Långbacka, Laura Jurkka, Jemina Sillanpää, Jerry Wahlfors ja Risto Salmi.

Koivusalo on ostanut elokuvausoikeudet Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanisarjaan tarkoituksenaan tuottaa ja ohjata kaksi elokuvaa Linnan trilogiasta. Hän tekee itse myös käsikirjoitussovituksen. Ensimmäisen elokuvan ensi-illaksi hän on ilmoittanut 2009.

Timo Koivusalo on tehnyt uraa myös tv-juontajana. Hän juonsi TV2:n suosittua parisuhdevisailua Tuttu Juttu Show (1992–2002), parinaan Joel Hallikainen. Hallikainen tosin jätti Tuttu Jutun keväällä 2000. Siitä lähtien Timo Koivusalo juonsi Tuttu Juttua vaihtuvien juontajaparien kanssa. Koomikon uransa alkuvaiheessa hän esiintyi Hallikaisen kanssa mm. Ruotsinlaivoilla. Tuttu Juttu oli laivoilla nimeltä Elämäntoveri. Tuttu Juttu Show'ssa esitetystä Koivusalon säveltämästä ja sanoittamasta "Kuurankukka"-laulusta (1992) tuli klassikko, joka nosti Hallikaisen yhdeksi Suomen suosituimmista artisteista 1990-luvun alkupuoliskolla. Vuodesta 2002 Koivusalo on juontanut TV2:ssa visailuohjelmaa Leikin varjolla. Timo Koivusalo olisi itse halunnut jatkaa, mutta TV2 ei enää tilannut ohjelmaa syksyksi.[1]. Hän on myös Talent-kykykilpailun Suomenversion tuomaristossa.

Koivusalo on myös kirjoittanut romaanin Pekko ja outolintu ja elämäkerran Koomikon kyyneleet vuonna 1997 WSOY:n kustantamana. Rysän päältä – siikahyvä ruokakirja julkaistiin vuonna 2005. Sen Koivusalo kirjoitti yhdessä ravintoloitsija Jani Lehtisen ja toimittaja Mikko Peltolan kanssa. Hän myös kirjoittaa kolumneja Helsingin Sanomiin.

Timo Koivusalo on koulutukseltaan kokki ja mielisairaanhoitaja. Hän omistaa Trattoria Bucco -ravintolan Porissa yhdessä Jani Lehtisen kanssa. Heidän samanniminen ravintolansa Raumalla lopetettiin toimittuaan lyhyen ajan.

Koivusalo on ollut kerran naimisissa, mutta avioliitto päättyi eroon. Hänellä on kolme lasta entisen vaimonsa kanssa: Severi (synt. 1990), Merika (synt. 1992) ja Samuli (synt. 1997). Nykyään Koivusalo on kihloissa Susanna Palinin kanssa. Palin toimii usein hänen elokuvissaan apulaisohjaana.

-------------------------------------------------------------------------------------

Aikamiespoika Pekko

Koivusalo nousi julkisuuteen Pekko Aikamiespoika -hahmollaan, jonka hän oli kehittänyt työskennellessään lavakoomikkona. Hän on myös Pekko Aikamiespoika -hahmolla voittanut kaksi kertaa vitsinkerronnan Suomenmestaruuden ja tehnyt kaksi Pekko-juttukasettia. Vuonna 1993 Koivusalo esiintyi televisiosarjassa Pekko Aikamiespoika ja seuraavana vuonna pitkässä elokuvassa Pekko Aikamiespojan poikamiesaika. Pekko-elokuvia tehtiin kaikkiaan viisi, ja jo niiden aikana Koivusalo osoitti halunsa hallita kaikki elokuvanteon osa-alueet: hän tuotti, ohjasi, sävelsi ja käsikirjoitti elokuvansa sekä näytteli niissä pääroolin.

Pekko sai oman kahdeksanosaisen televisiosarjan Pekko Aikamiespoika alkuvuodesta 1993. Sarjan ohjasi Visa Mäkinen. Kaikki viisi Pekko-elokuvaa on nähty myös televisiosarjaversioina YLE TV2-kanavalla.

Visa Mäkinen olisi halunnut tehdä hahmosta elokuvan, mutta ei päässyt Koivusalon kanssa yhteisymmärrykseen hahmon oikeuksista, jotka koskivat aiemmin tehtyä Pekko-televisiosarjaa. Koivusalo teki elokuvan lopulta ilman Mäkistä. Ensimmäinen elokuva Pekko Aikamiespojan poikamiesaika valmistui vuonna 1993. Viimeisin Pekko-elokuva Pekko ja unissakävelijä on vuodelta 1997.

Ensimmäisen Pekko-elokuvan, Pekko Aikamiespojan poikamiesaika, ohjasi Sina Kujansuu. Elokuva esitettiin seuraavana vuonna kahdeksanosaisena, laajennettuna televisiosarjana, jossa elokuvan kohtaukset oli kuvattu uudestaan. Seuraavan neljän vuoden aikana valmistui Timo Koivusalon kirjoittamana ja ohjaamana neljä muuta Pekko-elokuvaa: Pekko ja poika (1994), Pekko ja massahurmaaja (1995), Pekko ja muukalainen (1996) sekä Pekko ja unissakävelijä (1997). Nämä neljä elokuvaa on esitetty neliosaisena televisiosarjana ensi-iltaa seuraavana vuonna YLE TV2-kanavalla.

Elokuvien keskeinen tapahtumapaikka on Keski-Suomessa sijaitseva kuvitteellinen Tyräahon kylä.

Harrison Ford ja Indiana Jones

2008-11-14T12:45:00.002+02:00

--------------------------------------------------------------------------------------

Harrison Ford

Harrison Ford (s. 13. heinäkuuta 1942 Chicago, Illinois) on yhdysvaltalainen näyttelijä, joka on esiintynyt useissa tunnetuissa ja menestyneissä elokuvissa, kuten Tähtien sodassa, Indiana Jonesissa, Blade Runnerissa, Takaa-ajetussa ja Air Force Onessa. Hän esiintyy yleensä seikkailu- ja toimintaelokuvissa, ja hänen tunnetuimmat roolihahmonsa ovat Tähtien sodan Han Solo sekä Indiana Jones samannimisestä elokuvasarjasta.

Vuonna 2006 tehdyn arvostetun talouslehti Forbesin suorittaman tutkimuksen mukaan Ford oli maailman rikkain näyttelijä. Fordin elokuvat ovat olleet yleisömenestyksiä ja Yhdysvaltain elokuvahistorian toiseksi tuottoisimpia.

Harrison Ford syntyi kello 11.41 aamulla Chicagossa, Illinoisin osavaltiossa. Hänen vanhempansa olivat isänsä Christopher Ford oli katolinen irlantilainen ja äitinsä Dorothy Ford venäjänjuutalainen. Hän opiskeli aluksi Mainessa sijainneessa high schoolissa ja myöhemmin Ripon Collagessa Wisconsinissa. Hän alkoi kiinnostua näyttelemisestä esiinnyttyään koulun näytelmissä.

Vuonna 1964 Ford muutti Los Angelesiin ja allekirjoitti työsopimuksen Columbia Picturesin kanssa. Hän esiintyi sivuosarooleissa useissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Vuonna 1973 hän teki ensimmäisen merkittävän sivuosaroolinsa Bob Falfana George Lucasin nuorisoelokuvassa Svengijengi '62. Hänen näyttelijän uransa näytti kuitenkin saapuneen päätöspisteeseen, kun hänelle sanottiin, että "hänestä puuttui se jokin". Pettyneenä Ford lopetti näyttelemisen ja ryhtyi puusepäksi.

Vuonna 1975 muuan Fordin ystävä kertoi, että George Lucas etsi epätoivoisesti näyttelijöitä uuteen elokuvaansa Tähtien sotaan. Ford rohkaisi itsensä ja onnistui saamaan salakuljettaja Han Solon roolin. Tähtien sodan menestyksen myötä Fordista tuli tunnettu henkilö. Hän esiintyi Han Solona myöhemmin Tähtien sodan jatko-osissa Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu. Tässä kohtaa monet pelkäsivät Fordin
näyttelijän uran päättyvän, sillä ihmiset eivät tunteneet häntä Harrison Fordina, vaan Han Solona. Onkin sanottu, että roolihahmoonsa juuttuminen on yksi pahimmista asioista, mitä voi näyttelijälle tapahtua. Ford itse ei kuulemma pitänyt Solosta, vaan olisi halunnut hahmon kuolevan Imperiumin vastaiskussa.

George Lucas ja Steven Spielberg kuitenkin ymmärsivät Fordin näyttelijänlahjat ja antoivat hänelle seikkailija-arkeologi Indiana Jonesin pääosaroolin seikkailuelokuvaan Kadonneen aarteen metsästäjät. Tom Selleck oli aiemmin joutunut kieltäytymään Indiana Jonesin roolista, koska hän oli jo lupautunut esiintymään televisiosarja Magnum P.I:ssä. Kadonneen aarteen metsästäjät teki Fordista lopullisesti kuuluisan. Ford esitti Jonesia myös elokuvan jatko-osissa Tuomion temppeli ja Viimeinen ristiretki sekä uudessa Indiana Jones-elokuvassa.

Ford jatkoi näyttelemistä ja esitti esimerkiksi Rick Deckardia tieteiselokuvassa Blade Runner, Jack Ryania Tom Clancyn kirjoihin perustuvissa toimintaelokuvissa Näkymätön vihollinen ja Isku Kolumbiaan, presidentti James Marshallia toimintaelokuvassa Air Force One ja Norman Spenceria kauhuelokuvassa Salaisuus pinnan alla.

Ford on sanonut omista elokuvistaan pitävänsä eniten Moskiittorannikosta.

Harrison Ford meni tyttöystävänsä Mary Marquantin kanssa naimisiin vuonna 1964, mutta he erosivat 1979, johtuen siitä, että hänen vaimonsa oli epäluuloinen Harrisonin uskollisuudesta kuvauksien aikana. Heillä on kaksi lasta, joiden nimet ovat Benjamin (s.1967) ja Willard (s.1969). Fordin toinen vaimo oli Melissa Mathison, jonka kanssa hän meni naimisiin 1983. Pariskunta muutti asumuseroon vuonna 2001 ja heidän avioeronsa tuli viralliseksi vuonna 2004. Fordilla ja Mathisonilla on kaksi lasta, joiden nimet ovat Malcolm (s.1987) ja Georgia (s.1991).

Ford omistaa yksityishuvilan Wyomingin Jackson Holessa. Hänellä on lentokone ja helikopteri, ja hän myös osaa lentää molemmilla. Menestyksestään huolimatta hän ei ole voittanut yhtään Oscar-palkintoa. Ehdollakin hän on ollut vain yhden kerran, parhaasta miespääosasta elokuvassa Todistaja.

Ford on seurustellut näyttelijä Calista Flockhartin kanssa vuodesta 2002 lähtien. He menivät kihloihin huhtikuun lopulla 2007.

Fordin pikkuveli Terence Ford on myös näyttelijä.

--------------------------------------------------------------------------------------

Indiana Jones

Indiana Jones on elokuvaohjaajien Steven Spielbergin ja George Lucasin kehittämä kuvitteellinen arkeologi ja seikkailija. Indiana Jonesin maailma sijoittuu enimmäkseen 1930-luvulle. Indyn siviiliammatti on yliopiston professori, mutta kaikissa tarinoissa Indiana seikkailee maailmalla etsien kauan sitten kadonneita aarteita. Hänen arkkivihollisiaan ovat natsit.

Indiana Jonesin hahmo syntyi havaijilaisella hiekkarannalla ensimmäisen Tähtien sota -elokuvan julkaisun aikoihin. Steven Spielberg ja George Lucas keskustelivat tulevaisuuden projekteistaan, ja Spielberg mainitsi haluavansa joskus ohjata James Bond -elokuvan. George Lucas kertoi keksineensä paljon paremman hahmon. Indianan piti alusta alkaen perustua 1930-luvun lauantain sarjaelokuviin.

Indiana Jones perustuu Spielbergin ja Lucasin lapsuuden seikkailutarinoihin, joita he lukivat sarjakuvista ja katselivat televisiosta. Alun perin Tom Selleckin piti esittää tupakkaa polttavaa naistenvikittelijä-arkeologia nimeltä Indiana Smith, mutta nimi vaihdettiin Jonesiin ja näyttelijä Harrison Fordiin, koska Selleck oli jo lupautunut esiintymään televisiosarja Magnum P.I:ssä. Selleck esiintyi 1980-luvun alussa parissa Indiana Jones -tyylisessä pienibudjettisessa seikkailuelokuvassa. Ford suostui rooliin melkein heti, sillä hän tahtoi päästä irti Han Solon imagostaan, joka hänelle oli jäänyt Tähtien sota -trilogiasta. Fordia oli jo ehditty kutsua yhden roolin ihmeeksi ja hänen uransa katsottiin loppuneen Tähtien sotaan.

Tieteen kuvalehden numerossa 6/2008 kerrottiin, että Indiana Jonesin hahmolle esikuvana on saattanut toimia englantilainen tutkimusmatkailija ja upseeri Percy Harrison Fawcett. Tämä teki useita tutkimusmatkoja Brasilian sademetsiin ja etsi kadonnutta kaupunkia. Lopulta vuonna 1925 hän katosi viidakkoon, eikä miehestä sen koommin kuultu.

Indiana Jones on seikkaillut neljässä elokuvassa, jotka kaikki on ohjannut Steven Spielberg. Elokuvat on kuvattu Elstreen studioilla Englannissa sekä ympäri maailmaa, muun muassa Tunisiassa, Sri Lankassa, Espanjassa ja Venetsiassa.

Kadonneen aarteen metsästäjät

Kadonneen aarteen metsästäjät (engl. Raiders of the Lost Ark tai Indiana Jones and the Raiders of the Lost Ark) on vuonna 1981 ensi-iltansa saanut yhdysvaltalainen seikkailuelokuva, jonka on ohjannut Steven Spielberg ja käsikirjoittanut George Lucas. Pääosissa esiintyvät Harrison Ford, Karen Allen, Paul Freeman, Roland Lacey ja John Rhys-Davies. Vuoden 2003 DVD-julkaisun myötä elokuva tunnetaan myös nimellä Indiana Jones ja kadonneen aarteen metsästäjät.

Kadonneen aarteen metsästäjät on Indiana Jones -elokuvasarjan ensimmäinen osa. Steven Spielbergin ja George Lucasin aikeena oli tehdä 1930 – 40 -lukujen sarjafilmien tyylinen seikkailuelokuva, jossa olisi paljon nopeatempoisia toimintakohtauksia, humoristisia tilanteita ja näyttäviä erikoistehosteita. Elokuvasta tuli nopeasti valtavan suosittu, ja se voittikin vuoden 1982 Oscar-gaalassa neljä Oscar-palkintoa. Elokuvalle on myös tehty kolme jatko-osaa, Indiana Jones ja tuomion temppeli Indiana Jones ja viimeinen ristiretki ja Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta.

Kadonneen aarteen metsästäjien tuotanto sai alkunsa, kun Steven Spielberg ja George Lucas olivat matkustaneet lomailemaan Havaijille hieman ensimmäisen Tähtien sota -elokuvan ensi-illan jälkeen. Havaijilaisella hiekkarannalla Spielberg kertoi Lucasille, että hän olisi halunnut ohjata James Bond -elokuvan, mutta hahmon tekijänoikeudet omistanut EON Productions -elokuvayhtiö ei antanut hänelle lupaa. Tällöin Lucas muisti pitkäaikaiset haaveensa ohjata modernisoitu versio 1930- ja 1940-lukujen klassisista seikkailuelokuvista, joita hän ja Spielberg olivat nähneet lapsuudessaan. Lucas sanoi Spielbergille, että oli keksinyt "Bondia paremman hahmon", seikkailija-arkeologi Indiana Smithin. Spielberg innostui ideasta, ja niinpä kaksikko alkoi valmistella elokuvan tuotantoa.

Haastavinta oli hankkia elokuvan pääosaroolin esittäjä. Spielberg olisi halunnut pääosaan Harrison Fordin, koska hän on vaikuttunut Fordin roolisuorituksesta Han Solona Lucasin Tähtien sota -elokuvissa. Lucas kuitenkin vastusti ajatusta, koska hän ei halunnut Fordista näyttelijää, joka "esiintyisi kaikissa hänen elokuvissaan". Lucas halusi vähemmän tunnetun näyttelijän, joten hän ja Spielberg päätyivät lopulta Tom Selleckiin. He tarjosivat Selleckille pääosaroolia, mutta Selleck oli lupautunut esiintymään Magnum P.I -televisiosarjassa. Nick Nolte, Gene Hackman ja Tim Matheson olivat myös ehdokkaina pääosarooliin, mutta lopulta Lucas joutui taipumaan Spielbergin suostuttelujen edessä ja valitsi Fordin esittämään seikkailija-arkeologia, jonka sukunimi vaihdettiin Smithistä Jonesiksi. Ford valittiin esittämään Indiana Jonesia vain kolme viikkoa ennen kuvausten alkamista.

Kadonneen aarteen metsästäjien kuvauspaikkoina toimivat Englanti, Havaiji, Tunisia ja Yhdysvallat. Tanisiin sijoittuvat kohtaukset kuvattiin Kairouanin lähettyvillä, eteläamerikkalainen temppeli, Sielujen kaivo ja Marion Ravenwoodin kapakka Elsteenin studioilla, Washington D.C. -kohtaukset San Franciscossa, Marshallin yliopisto Stocktonissa ja muutamat ulkoilmakohtaukset Kauailla. Elokuvan kuvaukset kestivät vain 73 vuorokautta, mikä johtui pitkälti elokuvan suoraviivaisesta ja vähän päähenkilöitä sisältävästä tarinasta.

Koska elokuvan tapahtumat sijoittuivat vuodelle 1936, Tunisiassa kuvatuissa kohtauksissa ilmeni ongelmia, kun Sallahin kotitalon parvekkeelta avautuvaa näköalaa kuvattiin: koska 1930-luvulla ei ollut televisioita, kuvausryhmä joutui poistamaan talojen katoillta noin 2000 televisioantennia. Saksalaisten aseistuksessa on tullut historiallinen virhe: Saksalaiset käyttävät elokuvassa perusaseenaan MP-40 konepistoolia, joka suunniteltiin vasta 1940. Lisäksi osa näyttelijöistä ja kuvausryhmän jäsenistä sairastui pilaantuneen ruuan seurauksena punatautiin, mukaan lukien Harrison Ford. Fordin sairastuminen aiheutti vaikeuksia kuvausaikataulussa, sillä kohtauksesta, jossa Indiana Jones kohtaa arabimiekkamiehen, suunniteltiin pitkää ja monimutkaista toimintakohtausta. Fordin sairastumisen johdosta Spielberg kuitenkin päätti, Fordin ehdotuksesta, että Indiana Jones yksinkertaisesti ampuu miekkamiehen.

Elokuvan aloituskohtauksessa nähdyn temppelin lavasteissa käytettiin sataa elävää lintuhämähäkkiä. Yksi hämähäkeistä putosi ja kuoli, minkä vuoksi elokuvan lopputeksteissä ei ole "yhtään eläintä ei vahingoitettu tuotannon aikana" -huomautusta. Kuuluisaa kohtausta, jossa Indiana Jones juoksee vierivää kivikuulaa karkuun, jouduttiin kuvaamaan kymmenen kertaa peräkkäin kunnes Spielberg oli tyytyväinen lopputulokseen. Kivikuula-ansa itse asiassa pohjautui sarjakuvataiteilija Carl Barksin, jonka Aku Ankka -tarinoita Lucas lapsuudessaan luki, klassikkoseikkailussa Sunien seitsemän kaupunkia nähtyyn samanlaiseen ansaan. Kadonneen aarteen metsästäjät oli Alfred Molinan, joka esitti elokuvassa petollista Satipo-opasta, elokuvadebyytti.

Sielujen kaivo toteutettiin elokuvalavasteilla, joihin tuotiin noin 6000 elävää käärmettä. Spielbergin mielestä tämä ei ollut tarpeeksi, joten erikoistehostemiehet asettivat käärmeiden sekaan naamioituja muoviputkia. Kohtauksessa, jossa Indiana tuijottaa egyptinkobraa, Harrison Fordin ja käärmeen välillä oli todellisuudessa ohut lasiseinä. Lasiseinästä aiheutunut heijastuma näkyi elokuvan teatteriversiosta ja VHS-julkaisuissa, mutta DVD-versiossa virhe on digitaalisesti korjattu.

Elokuvassa on muutamia yhteyksiä George Lucasin Tähtien sota -elokuviin. Alussa Etelä-Amerikan viidakossa olevan lentokoneen nimi on C-3PO. Kanjoni, jossa Indiana Jones uhkaa tuhota liitonarkin singolla, käytettiin myös alkuperäisen Tähtien sota -elokuvan kohtauksessa, jossa jawat kaappaavat R2-D2:n. Mielenkiintoisena yksityiskohtana R2-D2:n ja C-3PO:n voi nähdä Sielujen kaivon hieroglyfeissä. Elokuvan näyttelijöistä Harrison Ford, William Hootkins ja Michael Sheard olivat esiintyneet Tähtien sota -elokuvissa.

Kadonneen aarteen metsästäjien juoni sijoittuu vuodelle 1936. Indiana Jones on matkustanut Etelä-Amerikan sademetsiin löytääkseen muinaisen temppelin, jossa säilytetään kultaista hedelmällisyyspatsasta. Hän saapuu temppeliin Satipo-nimisen oppaan kanssa ja selviytyy monista ansoista, minkä jälkeen hän löytää patsaan. Satipo kuitenkin varastaa sen ja jättää Indianan kuolemaan ansaan, jonka laukaisi patsaan poistaminen säilytyspaikaltaan. Indiana kuitenkin selviytyy ansasta ja löytää nuoliansaan lävistyneen Satipon ruumiin. Hän ottaa patsaan takaisin itselleen ja pakenee valtaisaa kivikuulaa, mutta temppelistä poistuttuaan hän kohtaa arkkivihollisensa Rene Belloqin, joka paikallisten hovito-intiaanien avustuksella varastaa patsaan. Indiana onnistuu kuitenkin pakenemaan hovitoja vesitasolla, jota ohjaa hänen ystävänsä Jock.

Indiana palaa takaisin Yhdysvaltoihin opettamaan historiaa Marshallin yliopiston lehtorina. Hänen ystävänsä Marcus Brody saapuu oppitunnin jälkeen Indianan luokkahuoneeseen ja kertoo, että Yhdysvaltain armeijaa edustavat eversti Musgrove ja majuri Eaton haluavat tavata heidät. Upseerit kertovat, että Yhdysvaltain armeijan tiedustelupalvelu on onnistunut kaappamaan saksalaisen lennätinviestin, jossa mainitaan Indianan vanha ystävä, professori Abner Ravenwood. Viestissä mainitaan myös oudosta Tanis-projektista, jolloin Indiana ja Brody arvaavat natsien etsivän liitonarkkia – Raamatun vanhassa testamentissa kuvattua juutalaisten pyhää arkkua, jossa säilytettiin Mooseksen Jumalalta saamia laintauluja. Adolf Hitler haluaa löytää arkin, koska sen voimat voisivat tehdä natsi-Saksan armeijasta voittamattoman. Natsit uskovat, että professori Ravenwood omistaa "Ran sauvana" tunnetun esineen nupin. Nupin avulla voidaan selvittää arkin tarkka olinpaikka. Arkin löytämiseksi natsit ovat aloittaneet massiivisen, arkeologisen kaivausoperaation Tanisin yllä olevassa autiomaassa lähellä Egyptiä tavoitteena löytää "Sielujen kaivo", kammio, jonne liitonarkki vietiin.

Indiana lentää Nepaliin ja saapuu professori Ravenwoodin Marion-tyttären omistamaan kapakkaan. Marion kertoo, että hänen isänsä on kuollut, eikä hän suostu luovuttumaan Ran sauvan nuppia. Indiana poistuu kapakasta, mutta Gestapo-agentti Arnold Toht kätyreineen ilmaantuu paikalle ja yrittää kiduttaa Marionia saadakseen nupin. Indiana kuitenkin pelastaa Marionin, ja kaksikko taistele kapakassa Tohtin kätyreitä vastaan. Tulitaistelun aikana kapakka kuitenkin leimahtaa liekkeihin ja palaa maan tasalle. Tehtävässään epäonnistunut Toht pakenee ja Indiana matkustaa Marionin kanssa Kairoon.

Kairossa kaksikko kohtaa Indianan vanhan ystävän Sallahin, joka kertoo, että natsit ovat palkanneet Belloqin johtamaan Tanisin kaivausoperaatiota. Myöhemmin Indiana ja Marion vierailevat Kairon basaarialueella, mutta natsien värväämät miekkamiehet hyökkäävät heidän kimppuunsa. Natsit kidnappaavat Marionin ja vievät hänet kuorma-autoon, joka on täynnä räjähteitä. Indiana ampuu kuorma-auton kuljettajan, mutta samalla auto kaatuu ja räjähtää kappaleiksi. Indiana uskoo Marionin kuolleen räjähdyksessä ja murheen murtamana saapuu majataloon, jossa hän kohtaa Belloqin. Belloq kertoo Indianalle näkemyksiään arkista, mutta kun Indiana uhkaa ampua Belloqin, hän joutuu kilpailijansa henkivartijoiden piirittämäksi. Sallah lapsineen kuitenkin onnistuu pelastamaan Indianan hengen.

Indiana ja Sallah aloittavat arkin etsinnän saatuaan selville, että natsit ovat tehneet virheen ja kaivavat väärästä paikasta. He soluttautuvat natsien kaivaustyömaalle ja saavat selville arkin oikean olinpaikan käyttämällä Ran sauvan nuppia. Indiana saa myös selville, että Marion onkin hengissä ja häntä pidetään vankina teltassa natsien kaivaustyömaalla. Kaivaustyömaalta Indiana ja Sallah löytävät myrkkykäärmeiden asuttaman Sielujen kaivon, jossa arkkia säilytetään. He onnistuvat hakemaan arkin, mutta Belloqin ja eversti Dietrichin johtamat sotilaat kuitenkin saapuvat paikalle, varastavat arkin ja jättävät Indianan ja Marionin Sielujen kaivoon. Natsit päättävät kuljettaa arkin Berliiniin lentokoneen avulla.

Indiana ja Marion pakenevat Sielujen kaivosta ja huomaavat lentokoneen, jolla natsit suunnittelevat kuljettavansa arkin. He yrittävät estää koneen lähdön, mutta Indiana joutuu nyrkkitaisteluun lihaksikasta sotilasta vastaan ja Marion tappaa suuren joukon sotilaita lentokoneen konetykillä. Indianaa vastaan taistelevat sotilas silpoutuu kappaleiksi osuttuaan lentokoneen propelliin, ja läheisestä rekasta vuotava polttoaine leimahtaa liekkeihin. Indianan ja Marionin paetessa lentokone tuhoutuu räjähdyksessä ja natsit vievät arkin kuorma-autoon.

Indiana varastaa hevosen ja pitkän takaa-ajon jälkeen hän onnistuu kaappaamaan liitonarkkia kuljettavan kuorma-auton. Hän saapuu Kairon satama-alueelle ja hyvästelee Sallahin, minkä jälkeen hän lähtee Marionin kanssa Bantu Wind -nimisellä rahtilaivalla. Laivamatka Englantiin kuitenkin keskeytyy, kun Belloqia, Dietrichia ja Tohtia kuljettava saksalainen sukellusvene pysäyttää rahtilaivan. Natsisotilaat nousevat laivaan, kaappavat arkin ja vangitsevat Marionin. Indiana seuraa sukellusvenettä sitomalla ruoskansa sen periskooppiin. Sukellusvene saapuu nimettömällä Välimeren saarella sijaitsevaan salaiseen tukikohtaan, jossa Indiana naamioituu natsisotilaaksi. Kun natsit kuljettavat arkkia syrjäisessä kanjonissa, Indiana ilmestyy ja uhkaa tuhota arkin singolla, mikäli Marionia ei vapauteta. Belloq kuitenkin onnistuu suostelemaan kilpailijansa antautumaan.

Indiana ja Marion sidotaan köysistä kiinni puupaaluun natsien rakentaman alttarin viereen. Belloq avaa arkin, jotta natsit voisivat nähdä juutalaisten laintaulut, mutta arkin sisältä löytyy taulujen sijasta vain valkoista hiekkaa. Toht nauraa ivallisesti pettyneelle Belloqille, kunnes arkista kuuluu kirskuva ääni, joka rikkoo alttarin lamput ja sotilaiden konepistoolit, sekä ylikuormittaa sotilaiden lähellä olevan koneiston. Pahaenteisesti humisevasta arkista lentää alttarin ylle salaperäisiä henkiä, mutta pian arkin päälle ilmestyy myös tulipallo, josta purkautuvat valonsäteet tappavat kaikki sotilaat. Samanaikaisesti Dietrich kuivuu kasaan, Tohtin iho valuu pois ja kauhusta huutavan Belloqin pää räjähtää kappaleiksi. Tulipalo laajenee ja puhdistaa alttarin natsien ruumiista, minkä jälkeen arkki sulkee itsensä. Indiana ja Marion selviytyvät hengissä, koska he eivät katso arkkia kohti, vaan pitävät silmänsä kiinni.

Indiana ja Marion kuljettavat arkin Yhdysvaltoihin, jossa Marcus Brody vaatii eversti Musgrovelta ja majuri Eatonilta, että arkkia on tutkittava tarkemmin. Majuri Eaton kuitenkin vakuuttaa Indianalle ja Brodylle, että arkki on armeijan "huippumiesten" käsittelyssä. Todellisuudessa liitonarkki on laitettu puulaatikkon, jonka kyljessä kielletään laatikon avaaminen, koska sen sisältö on luokiteltu "huippusalaiseksi". Liitonarkin puulaatikko sijoitetaan valtavaan varastoon, jossa se piilotetaan lukemattomien samannäköisten laatikoiden joukkoon. Elokuvassa Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta selviää, että kyseinen varasto sijaitsee Alue 51:ssä

Indiana Jones ja Tuomion temppeli

Indiana Jones ja tuomion temppeli (engl. Indiana Jones and the Temple of Doom) on yhdysvaltalainen seikkailuelokuva, jonka ensi-ilta oli 23. maaliskuuta 1984. Elokuva oli menestyneen seikkailuelokuvan Kadonneen aarteen metsästäjät jatko-osa. Tuomion temppelin ohjasi Steven Spielberg, ja elokuvan pääosissa esiintyvät Harrison Ford, Kate Capshaw, Jonathan Ke Quan ja Amrish Puri.

Indiana Jones ja tuomion temppeli menestyi yleisömäärissä erittäin hyvin.

Lokakuussa 2003 ilmestyi elokuvan DVD-versio, jossa kuvanlaatua ja äänentoistoa oli digitaalisesti paranneltu.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuodelle 1935. Indiana Jones joutuu Shanghaissa gangsteri Lao Chen murhayrityksen kohteeksi, mutta hän pakenee apurinsa Short Roundin ja laulaja Willie Scottin kanssa lentokoneella. Lentokone törmää vuoreen, mutta Indiana ja hänen kumppaninsa pelastautuvat putoavasta lentokoneesta ja saapuvat intialaiseen kylään. Kyläläiset kertovat, että paha tugeeni-kultti ryövännyt kylän vaurauden takaavan pyhän Sankaran kiven. Kultin jäsenet ovat myös kaapanneet kylän lapset kaivoksilleen. Kyläiset pyytävät Indiana Jonesia palauttamaan kiven ja vapauttamaan lapset. Indiana Jones ja hänen kumppaninsa matkustavat Pankotin palatsiin, joka on kyläläisten mukaan pahuuden tyyssija. Hän löytää palatsin alta tugeeni-kultin temppelin ja saa selville kultin aikeista valloittaa maailma Sankaran kivien antamien voimien avulla. Useiden tapahtumien päätteeksi Indiana onnistuu Short Roundin ja Willien avulla vapauttamaan lapset, varastamaan tugeenien haltuun joutuneet kivet ja surmaamaan kultin ylipapin Mola Ramin, mutta menettää kaksi kiveä. Hän vie viimeisen jäljellä olevan Sankaran kiven kylään ja pelastaa samalla kyläläiset.

Indiana Jones ja viimeinen ristiretki

Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (engl. Indiana Jones and the Last Crusade) on 24. toukokuuta 1989 ensi-iltansa saanut yhdysvaltalainen seikkailuelokuva ja ilmestymisjärjestyksessä kolmas Indiana Jones -elokuva. Elokuvan on ohjannut Steven Spielberg, ja sen pääosissa nähdään Harrison Ford, Sean Connery, Alison Doody, John Rhys-Davies, Denholm Elliot, Julian Glover ja River Phoenix. Elokuvan ensi-ilta Suomessa oli 15. syyskuuta 1989.

Edellinen elokuva Indiana Jones ja tuomion temppeli oli ollut yleisömenestys, mutta elokuva-arvostelijoiden antaman kritiikin seurauksena Steven Spielberg ja George Lucas päättivät tehdä sarjan kolmannesta elokuvasta Kadonneen aarteen metsästäjien kaltaisen. Kadonneen aarteen metsästäjien sivuhahmot Marcus Brody ja Sallah nähtiin uudelleen, ja juonessa Indiana Jones kilpailee natsien kanssa juutalaiskristillisen mytologian esineistä. Elokuvasta kuitenkin tehtiin humoristisempi kuin kahdesta edeltävästä elokuvasta. Lucasin ehdotuksesta elokuvan aarteeksi muodostui Graalin malja, ja Spielbergin suostumuksella hän myös loi elokuvan vakiohahmoksi Indiana Jonesin isän. Hahmon näyttelijöiksi oli ehdolla monia Hollywoodin veteraaninäyttelijöitä, kuten Gregory Peck, mutta lopulta rooli annettiin Sean Connerylle, jonka kuuluisin roolihahmo James Bond oli ollut yksi Indiana Jonesin esikuvista. Elokuvan tarinan laati Lucas yhteistyössä Menno Meyjesin kanssa, ja Jeffrey Boam kirjoitti tarinan pohjalta elokuvan käsikirjoituksen.

Elokuvan kuvaaminen aloitettiin 16. maaliskuuta 1988 36 miljoonan Yhdysvaltain dollarin budjetilla. Elokuvaa kuvattiin Venetsiassa, Almeríassa, Mallorcassa, Granadassa, Jordaniassa, Itävallassa, Saksassa, Isossa-Britanniassa, Coloradossa, Kaliforniassa, New Mexicossa, Utahissa ja Texasissa. Puolikuun kanjoni, jossa Graalin maljaa elokuvan mukaan säilytetään, oli itse asiassa Petran kalliokaupunki. Suurin osa elokuvan lavastekohtauksista kuvattiin Elstreen studioilla Englannissa. Elokuvassa on myös kahden Kadonneen aarteen metsästäjien näyttelijöiden cameo-roolit; saksalaisen sukellusveneen nimettömän kapteenin näyttelijä Michael Sheard esiintyy Adolf Hitlerinä ja Gestapo-agentti Tohtin näyttelijä Ronald Lacey esiintyy Heinrich Himmlerinä. Lucasfilm Games myös julkaisi elokuvan pohjalta tietokonepelin Indiana Jones and the Last Crusade: The Graphic Adventure. Kun elokuva julkaistiin, se oli kassatuloiltaan vuoden 1989 menestynein elokuva. Vuoden 2003 lokakuussa julkaistiin elokuvan DVD-painos, jossa on digitaalisesti puhdistettu kuvanlaatu ja ääniraita.

Elokuva aloitetaan vuoden 1912 Utahiin sijoittuvalla prologilla, jossa 13-vuotias partiolaispoika Indiana Jones varastaa konkistadori Fransisco Vásquez de Coronadolle kuuluneen koristeellisen ristin haudanryöstäjiltä. Coronadon ristin napannut Indiana piiloutuu kiertävän sirkuksen junavaunuun, jossa hänelle syntyy ofidiofobia, opettelee ruoskan käyttöä ja saa ruoskaniskusta leukaansa pienen arven. Kun Indiana palaa kotiinsa isänsä luo, haudanryöstäjät kertovat seriffille, että Indiana ryösti heiltä Coronadon ristin. Hän joutuu luovuttamaan ristin haudanryöstäjille, mutta yksi heistä antaa kunnianosoituksena pojan rohkeudelle oman huopahattunsa, josta tulee käärmekammon, ruoskan ja leuan arven tavoin olennainen osa Indiana Jonesin tunnuspiirteitä. Vuonna 1938 aikuiseksi varttunut, 39-vuotias Indiana livahtaa haudanryöstäjien laivalle Coronadolle Portugalin rannikolla ja onnistuu saamaan ristin itselleen. Kun Indiana palaa Yhdysvaltoihin, hän lahjoittaa Coronadon ristin Marcus Brodyn museolle.

Vauras antiikkiesineiden keräilijä Walter Donovan kutsuu Indiana vierailulle kotiinsa ja kertoo palkanneensa hänen isänsä, Henry Jones vanhemman, etsimään legendaarista Graalin maljaa, johon ristiinnaulitun Jeesuksen veri vuodatettiin. Donovan myös kertoo, että Indianan isä on kadonnut salaperäisesti kesken maljan etsintöjen. Donovanin pyynnöstä Indiana ja Marcus Brody matkustavat Venetsiaan Italiassa, jossa he tapaavat Donovanille työskentelevän tohtori Elsa Schneiderin. Isänsä päivänkirjaan tehtyjen merkintöjen avulla Indiana löytää kirjastoksi muutetun vanhan kirkon lattiasta salareitin, joka johtaa muinaisiin katakombeihin kaupungin perustuksissa. Indiana löytää Elsan kanssa katakombeista ensimmäiselle ristiretkelle osallistuneen ritarin hauta-arkun ja huomaa, että ritarin jäännösten päällä on kilpi, jonka kirjoituksen perusteella maljan sijainti voidaan päätellä. Maljan salaisuutta kuitenkin suojelee uskonnollinen salaseura Ristimiekan veljeskunta, jonka jäsenet johtajansa Kazimin johdolla yrittävät tappaa Indianan ja Elsan katakombeissa. Kaksikko kuitenkin pakenee kaupungin kaduille ja moottoriveneillä käydyn takaa-ajon jälkeen Kazim kertoo, että Henry Jones on vankina Brunwaldin linnassa Itävallan ja Saksan välisellä rajalla. Hotellissa Indiana ja Brody päättelevät ritarin kilven kirjoituksesta, että Graalin malja on kätkössä Puolikuun kanjonissa, joka sijaitsee Turkin İskenderunissa. Brody lähtee Puolikuun kanjonin kartan kanssa Turkkiin, jossa hän tapaa Indiana Jonesin liittolaisen Sallahin. Brody kuitenkin vangitaan, vaikka Sallah suojeleekin häntä kahdelta Gestapo-agentilta.

Indiana lähtee Elsan kanssa Brunwaldin linnaan pelastaakseen isänsä, mutta linnassa hänelle paljastuu, että Elsa ja Donovan työskentelevät natseille, jotka suunnittelevat hyödyntävänsä maljaa maailmanvalloitukseen. Indiana pelastaa isänsä linnasta, mutta Jonesit joutuvat saksalaisten vangeiksi ja Elsa vie Henry Jonesin päivänkirjan Saksaan. Jonesit kuitenkin onnistuvat pakenemaan SS-eversti Vogelin johtamilta sotilailta ja saapuvat natsien paraatiin Berliinissä, jossa Indiana hankkii Elsalta isänsä päiväkirjan ja kohtaa Adolf Hitlerin, joka ei tiedä päiväkirjasta ja allekirjoittaa siihen oman nimikirjoituksensa. Jonesit lähtevät Saksasta ilmalaivan kyydissä, mutta kesken matkan alus kääntyy paluusuuntaan ja kaksikko pakenee ilmalaivasta lentokoneella. Kahden Messerschmitt Bf 109 -hävittäjän hyökkäyksestä huolimatta Jonesien pakomatka onnistuu ja he tapaavat Turkissa Sallahin, jonka kanssa he jäljittävät natsien vangiksi päätyneen Brodyn. Donovanin, Elsan, Vogelin ja Brodyn saattue joutuu Kazimin ja muiden Ristimiekan veljeskunnan jäsenten väijytyksen kohteeksi, mutta heidän hyökkäyksensä epäonnistuu ja Kazim miehineen saa surmansa. Brody siirretään ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Mark-sarjan panssarivaunuun, mutta myös Henry joutuu natsien vangiksi vaunuun. Indiana onnistuu pelastamaan isänsä ja ystävänsä panssarivaunusta, mutta hän joutuu kaksintaisteluun eversti Vogelin kanssa. Kaksintaistelun päätteeksi panssarivaunu ja Vogel syöksyvät rotkoon, ja Indiana, Henry, Sallah ja Brody päättävät löytävänsä maljan Puolikuun kanjonista.

Puolikuun kanjonissa nelikko löytää muinaisen temppelin, mutta saksalaiset ovat jo rakennuksessa ja he joutuvat natsien vangeiksi. Donovan ampuu Henry Jonesin ja vaatii, että Indiana etsii Graalin maljan temppelistä, koska vakavasti haavoittuneen Henryn henki voidaan pelastaa vain maljan voimilla. Isänsä päiväkirjan vihjeiden ansiosta Indiana selviytyy kolmesta vaativasta ansasta ja saapuu kammioon, jossa on vanha ristiritari suojelemassa maljaa, jonka voimien avulla ritari on suojellut esinettä temppelissä vuosisatoja. Graalin malja on satojen "väärien" maljojen joukossa ja ritari antaa varoituksen, jonka mukaan väärästä maljasta juominen johtaa kuolemaan. Kun Elsa ja Donovan saapuvat kammioon, Donovan paljastaa haaveilevansa juovansa maljasta, koska legendan mukaan siitä juominen muuttaa kuolevaisen ihmisen kuolemattomaksi. Elsa ojentaa Donovanilta koristeellisen kultamaljan ja Donovan juo siitä, mutta malja osoittautuu vääräksi, minkä seurauksena kauhistunut Donovan vanhenee muutamassa sekunnissa satoja vuosia, kuihtuu luurangoksi ja lopulta murenee tomukasaksi. Kun Donovan on kuollut, Indiana löytää aidon Graalin maljan ja sen ansiosta pelastaa isänsä hengen. Ritari kuitenkin antaa varoituksen, että maljaa ei saa yrittää viedä pois temppelistä. Ritari myös kertoo, että maljasta juonut on kuolematon vain temppelin sisällä.

Ritarin varoituksista piittaamatta Elsa varastaa maljan ja yrittää viedä sen pois temppelistä, mutta hän ahneuksissaan kävelee yli Suuren Sinetin, jonka ylitse maljaa ei saa viedä. Temppelissä syntyy maanjäristys, joka romahduttaa temppelin ja kompastunut Elsa jää roikkumaan haljenneeseen lattiaan muodostuneen kuilun reunalle. Indiana päättää pelastaa hänet, mutta ahneuksissaan Elsa kurkottaa maljaan pudoten kuiluun. Hetken päästä myös Indiana on roikkumassa kuilun reunalla tavoittelemassa maljaa, mutta hänen isänsä kieltää häntä, koska hän ei tahdo menettävänsä poikansa. Graalin maljaa jää ritarin kanssa ikuisuuksiksi temppeliin, ja sankareiden juostessa karkuun rakennus romahtaa lopullisesti. Temppelin ulkopuolella Henry kertoo, että hänen poikansa syntymänimi on Henry Jones nuorempi, ja "Indiana" oli Jonesien perheen lemmikkikoiran nimi. Indiana, Henry, Sallah ja Brody lähtevät Puolikuun kanjonista ja ratsastavat hevosten selässä kohti auringonlaskua.

Indiana Jones ja Kristallikallon valtakunta

Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta[1] (engl. Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull) on neljäs ja viimeisin Indiana Jones -elokuva. Sitä suunniteltiin yli kymmenen vuotta: käsikirjoituksia tehtiin useita, lopullinen käsikirjoitus perustuu Jeff Nathansonin käsikirjoitukseen, jota George Lucas ja David Koepp ovat viimeistelleet. Elokuva ilmestyi vuonna 2008.

30. joulukuuta 2006 Lucas tiedotti, että kaikki elokuvan tekoon liittyvät osapuolet ovat tyytyväisiä käsikirjoitukseen. Elokuvan kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2007,[2] ja sen maailmanensi-ilta oli perjantaina 23. toukokuuta 2008. Vaikka edellisestä Indiana Jones -elokuvasta oli kulunut jo 19 vuotta, seikkailija-arkeologin rooliin palasi nyt 65-vuotias Harrison Ford. Myös Kadonneen aarteen metsästäjät -elokuvasta tuttu Karen Allenin näyttelemä Marion Ravenwood esiintyy sarjan uudessa elokuvassa.

Nyt professori Jones on palannut kotiin Marshall Collegeen - mutta huomaa joutuneensa ojasta allikkoon. Yliopiston dekaani ja hänen hyvä ystävänsä (Jim Broadbent) kertoo, että Indyn viimeisimmät tempaukset ovat saattaneet hänet epäilyksen alaiseksi ja että hallitus on painostanut yliopistoa erottamaan hänet. Ollessaan poistumaisillaan kaupungista Indiana tapaa nuoren kapinallisen nimeltä Mutt (Shia LaBeouf), jolla on seikkailija-arkeologille sekä kaunoja että ehdotus: jos Indiana Jones auttaa häntä äärimmäisen henkilökohtaisin panoksin ladatussa tehtävässä, Indy voi hyvinkin saada käsiinsä yhden kaikkien aikojen suurimmista arkeologisista löydöistä - legendaarisen Akatorin kristallikallon, johon on aina liittynyt salaperäistä kiehtovuutta, taikavoimia ja pelkoa.

Kun Indy ja Mutt sitten suuntaavat matkansa Perun syrjäisimmälle kolkalle - muinaisten hautojen, unohdettujen tutkimusretkeilijöiden ja tarujen kultaisen kaupungin maahan - heille käy pian selväksi, etteivät he ole asialla yksin. Myös neuvostoagentit ovat kristallikallon jäljillä. Heidän päällikkönään on jääkylmä ja kuolettavan kaunis Irina Spalko (Cate Blanchett), jonka johtama valioyksikkö etsii kaikkialta tarunhohtoista kristallikalloa - he nimittäin uskovat, että sen avulla Neuvostoliitto voi nousta hallitsemaan koko maailmaa... kunhan vain kallon salaisuudet selvitetään.

Niin Indy ja Mutt joutuvat pakoilemaan häikäilemättömiä neuvostosotilaita, kulkemaan mysteerin kivistä polkua ollen kaiken aikaa varuillaan vaarallisten vihollisten ja epäluotettavien ystävien varalta sekä ennen kaikkea estämään kristallikalloa joutumasta vääriin käsiin.

Stephen King

2008-11-08T20:13:00.004+02:00

Stephen Edwin King (s. 21. syyskuuta 1947, Portland) on erittäin tuottelias yhdysvaltalainen kauhukirjailija. Kingin kirjat ovat erittäin suosittuja ja monet niistä ovat yltäneet miljoonamyyntiin.

Tyypillistä Kingin kirjoille on, että tavalliset ihmiset – keskiluokkaiset perheet, lapset, kirjailijat – joutuvat vähitellen yhä kaameampiin tilanteisiin. Kingin esikoisromaani oli Carrie ja lopullinen läpimurto tapahtui romaanilla Hohto.

Kingillä on ollut aikoinaan käytössä salanimi Richard Bachman. Syyksi salanimen käyttöön King on kertonut kiivaan kirjoitustahtinsa. Kingin uran alkuvaiheessa kustannusalalla vallitsi käsitys, että yleisö ehtisi ”sulattaa” kirjailijalta vain yhden romaanin vuodessa. Ensimmäiset Bachmanin nimellä kirjoitetut kirjat (Raivo, Pitkä marssi, Vimma ja Juokse tai kuole) on julkaistu uudelleen 1990-luvulla. Salanimi paljastui, kun King oli kirjoittamassa Bachmanin nimellä kirjaa Misery (Piina), ja loppujen lopuksi romaani julkaistiin oikealla nimellä.

King on myös julkaissut kaksi e-kirjaa. Hänen esikoisensa Riding the Bullet ladattiin ilmestymispäivänään 400 000 tietokoneeseen.lähde? Siitä on tehty myös elokuva.

King kirjoitti myös kuuluisaksi nousseen Musta torni -sarjan, jota hän alkoi työstää vuonna 1970 – jo paljon ennen Carrien ilmestymistä. King halusi tehdä tavallaan oman jättiteoksen käyttäen esikuvanaan Tolkienin Taru sormusten herrasta, vaikka hän sen lisäksi käytti toisena esikuvanaan Sergio Leonen spagettiwesternejä. King sai seitsenosaisen saagan päätökseen vuonna 2004.

Läpimurto

Aloitellessaan uraansa kirjailijana Kingin mieleen juolahti ajatus koulukiusatusta tytöstä, jolla on telekineettisiä kykyjä. Hän ei kuitenkaan oikeastaan pitänyt kehittelemästään tarinasta eikä uskonut sen kaupalliseen menestykseen. Niinpä aloitettu kertomus päätyi roskakoriin. Sieltä Kingin vaimo Tabitha löysi sen ja rohkaisi Kingiä kirjoittamaan tarinan loppuun. Hän viimeisteli romaaninsa Carrien, ja lähetti sen Doubleday-kustantamolle. Hän sai kirjasta 2500 dollarin ennakon, mikä ei ollut paljon romaanista edes vuonna 1973. Kuitenkin vielä vuoden sisällä Signet Books osti Carrien pokkarioikeudet 400 000 dollarin hintaan. Pian kirjan myynnin jälkeen Kingin äiti kuoli kohtusyöpään, mutta ennen hänen kuolemaansa sisar Ethelyn ehti lukea hänelle Carrien

King elokuvissa

Kingin tuotannosta on valmistunut yli sata elokuvaa. Hän on myös itse käsikirjoittanut elokuvia sekä omiin romaaneihinsa perustuvia TV-sarjoja. Kingin tuotantoon perustuvat elokuvat ovat jakaneet mielipiteitä vahvasti. Syynä tähän voi olla, että Kingin kirjoihin perustuvat elokuvat ovat suurimmilta osin olleet kauhuelokuvia, kuten hänen kirjallinen tuotansakin. Kauhugenren ulkopuoliset elokuvat ovatkin Kingin kirjoihin perustuvista elokuvista arvostetuimpia.

Menestynein on kenties ollut Frank Darabontin ohjaama Rita Hayworth – avain pakoon, joka on arvosteltu muun muassa IMDB:ssä ensimmäiseksi kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien listalla. Elokuva sai myös seitsemän Oscar-ehdokkuutta, muttei voittanut ainuttakaan (jota selittänee parhaiten Forrest Gump -elokuvan saman vuoden menestys). Myös toinen Frank Darabontin ohjaama King-sovitus Vihreä maili on saanut osakseen enimmäkseen positiivista kritiikkiä ja sai kolme Oscar-ehdokkuutta. Oscareiden määrässä mitattuna Kingin kirjojen menestyksekkäin elokuvasovitus on Stand by Me – viimeinen kesä, joka sai aikoinaan yhdeksän ehdokkuutta, joista se voitti kolme.

King-filmatisointien taso kauhugenren puolella vaihtelee. Kingin tarinoiden filmatisoinneista luultavasti tunnetuinta, Hohtoa pidetään yleisesti yhtenä onnistuneimmista kauhuelokuvista. Myös elokuva Piina on arvostettu Kathy Batesin loistavan roolisuorituksen ansiosta (Bates palkittiin roolistaan Oscarilla). Sitä vastoin esimerkiksi Maissilapset-elokuva ja sen jatko-osat, jotka eivät perustu Kingin tuotantoon, ovat menestyneet kehnosti sekä kriitikoiden että yleisön silmissä.

King tekee joissakin kirjoihinsa perustuvissa elokuvissa myös cameo-rooleja, kuten elokuvassa Creepshow, jossa hän esitti yhtä zombieta.

Stephen King on myös ohjannut itse oman tarinansa pohjalta elokuvan "Maximum Overdrive", joka ei kuitenkaan menestynyt kaupallisesti, ja se tyrmättiin kriitikoidenkin taholta avoimesti.
-------------------------------------------------------------------------------------

Elokuvat:
-------------------------------------------------------------------------------------
Vihreä Maili

Vihreä Maili (The Green Mile) on Frank Darabontin ohjaama draamaelokuva vuodelta 1999. Elokuva perustuu Stephen Kingin kirjaan Kuoleman käytävä, joka kertoo kuolemaantuomittujen viimeisistä hetkistä. Pääosa tapahtumista sijoittuu vuoteen 1935. Elokuvan päähenkilö on Paul Edgecomb, (Tom Hanks) joka työskentelee vanginvartijana Cold Mountain -nimisessä vankilassa. Eräänä päivänä selliin tuodaan teloitusta odottava John Coffey (Michael Clarke Duncan), jolla on yliluonnollisia kykyjä. Muissa osissa esiintyvät David Morse, Bonnie Hunt, James Cromwell sekä Sam Rockwell. Vihreä Maili oli ehdolla parhaan miessivuosan esittäjän (Michael Clarke Duncan), äänityksen, käsikirjoituksen, sekä parhaan elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi.

-------------------------------------------------------------------------------------
Hohto

Hohto on Stanley Kubrickin ohjaama kauhuelokuva vuodelta 1980. Se perustuu Stephen Kingin samannimiseen romaaniin. Pääosia näyttelevät Jack Nicholson ja Shelley Duvall. Elokuva on useasti valittu yhdeksi kautta aikojen parhaista- ja pelottavimmista kauhuelokuvista sillä päinvastoin kuin perinteiset kauhuelokuvat, se ei nojaa raakuuteen vaan lähinnä psykologiseen kauhuun, jonka surrealistinen ohjaaja Kubrick osasi. Stephen King ei ollut alun perin tyytyväinen Hohto-elokuvaan, ja siksi vuonna 1996 ohjattiin kirjasta Mick Garrisin minisarja Stephen Kingin Hohto, joka oli lähempänä kirjailijan näkökulmaa.

Elokuvan ohjauksessa Kubrick suosi pitkiä ottoja ja kamera-ajoja, joissa usein seurattiin yksittäisen henkilön tai henkilöiden liikkumista. Tämä on osittainen syy elokuvan ahdistavaan tunnelmaan.

Kubrick halusi suojella nuorta Danny Lloydia elokuvan kauhuilta joten luovan ohjauksen keinoin 6-vuotias Danny ei tiennyt näyttelevänsä kauhuelokuvassa. Asia selvisi hänelle vasta vuosia elokuvan julkaisun jälkeen. Hohdosta on useita eripituisia versioita. Ensi-iltaversio kesti 146 minuuttia, mutta Kubrick leikkasi siitä lopun sairaalakohtauksen ja pituudeksi tuli 143 minuuttia. Kohtauksessa Wendy keskustelee Ulmanin kanssa, joka palkkasi Jackin. 143-minuuttinen versio on saatavissa Pohjois-Amerikassa. Kubrick valtuutti vielä 24 minuuttia lisää leikkauksia. Tämä 119-minuuttinen versio on saatavilla Euroopassa.
-------------------------------------------------------------------------------------
Piina

Piina (Misery) on yhdysvaltalainen vuonna 1990 valmistunut kauhuelokuva. Sen on ohjannut Rob Reiner ja se perustuu Stephen Kingin samannimiseen romaaniin. Pääosissa elokuvassa ovat James Caan ja Kathy Bates. Elokuvaa pidetään yleisesti yhtenä onnistuneimmista Stephen King -filmatisoinneista. Arvostelijat kehuivat Reinerin yltäneen elokuvan ohjaajana Hitchcockin tasolle.lähde?

Kathy Bates voitti roolisuorituksestaan pakkomielteisenä Annie Wilkesinä parhaan naispääosan Oscarin ja Golden Globen naispääosasta draamaelokuvassa.

-------------------------------------------------------------------------------------
Rita Hayworth – avain pakoon

Rita Hayworth – avain pakoon (The Shawshank Redemption) on vuonna 1994 valmistunut Frank Darabontin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva. Se perustuu Stephen Kingin novelliin Rita Hayworth and Shawshank Redemption (suom. Avain pakoon) (1982). Elokuvan pääosissa näyttelevät Tim Robbins (Andy Dufresne) ja Morgan Freeman (Ellis "Red" Redding).

Elokuvan kertoo nuoresta pankkiirista (Dufresne), joka tuomitaan kahteen elinkautiseen vankeusrangaistukseen vaimonsa ja tämän rakastajan murhasta, ja lähetetään kärsimään rangaistusta Shawshankin vankilaan. Elokuvan tapahtumien alku sijoittuu 1940-luvun loppuun.

Rita Hayworth - avain pakoon jäi ilmestyessään vähäiselle huomiolle, mutta on myöhemmin saavuttanut suuren suosion. Se on mm. noussut ykköseksi The Internet Movie Databasen 250 suosituimman elokuvan listalla.

Ihmeellinen on elämä

2008-10-24T14:28:00.004+03:00

Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life) on vuonna 1946 ensi-iltansa saanut Frank Capran ohjaama kultti- ja klassikkoelokuva. Elokuva perustui Philip Van Doren Sternin tarinaan The Greatest Gift. Elokuva on nykyisin erottamaton osa anglosaksisen joulun perinnettä. Myös Suomessa elokuva näytetään joka joulu Ylen kanavilla. Elokuvan ideaa, että jollekin näytetään minkälainen maailman olisi jos häntä ei olisi koskaan ollut olemassa, on kopioitu sittemmin runsaasti niin televisiosarjoissa kuin elokuvissakin. Elokuva valmistettiin hyvin nopeassa ajassa ja Frank Capra onkin kutsunut elokuvaa "neljä kuukautta kestäväksi yhtämittaiseksi orgasmiksi".

Glarence Goodbody on enkeli, joka ei ole vielä ansainnut siipiä. Jumala antaa Glarencelle tehtäväksi George Baileyn pelastamisen itsemurhalta ja auttaa häntä saamaan takaisin elämänhalunsa. Jumala näyttää Glarencelle, minkälainen tämän hyväsydämisen miehen elämä on oikein ollut.

Georgen isä omistaa pankin, joka myöntää pieniä lainoja. Bedford Falls -nimistä kaupunkia hallitsee upporikas ja häikäilemätön Potter. George on lapsena pelastanut veljensä Harryn hukkumasta jäihin menettäen samalla kuulon toisesta korvastaan. Harry lähtee myöhemmin kiertämään maailmaa ja menee naimisiin. George on lapsena myös estänyt vanhaa apteekkaria tekemästä kohtalokasta erehdystä erään myrkyn takia.

Hän tapailee Mary-nimistä tyttöä, jonka kanssa lopulta kihlautuu. Maailman kiertämisestä haaveileva George ei kuitenkaan pääse kaupungista pois, koska hänen isänsä kuolee ja hän joutuu ottamaan pankin käsiinsä. George menee naimisiin Maryn kanssa, mutta he eivät pääse häämatkalle, koska avioparin on pakko käyttää kuherruskuukauteen suunnitellut rahat pankin pelastamiseksi. George järjestää vähätuloisille asumismahdollisuuksia Potterin vastustuksesta huolimatta. Georgen veli Harry sekä Georgen kaksi parasta kaveria, Ernie ja Burt, lähtevät sotaan mutta George ei pääse kuuroutuneen korvansa takia. Harry menestyy loistavasti sotilasuralla ja saa jopa mitalin. George saa Maryn kanssa kolme lasta. Georgella on Billy-niminen eno, joka on vähän kaheli, mutta hyväsydäminen. Billy hukkaa kuitenkin ison tukun rahaa ollessaan tallettamassa sitä, ja tapauksen huomannut Potter sieppaa rahat. Rahojen menetys riittää aiheuttamaan Georgelle vankilatuomion sekä pankin vararikon. George joutuu anomaan lainaa Potterilta, joka voitonriemuisena kieltäytyy. On jouluilta ja George on loppuunpalanut ja onneton ja hänestä tuntuu, ettei hänestä ole kuin haittaa perheelleen. Elämäänsä pettyneenä George suuntaa sillalle aikomuksenaan hypätä sillalta alas...

Clarence-enkeli kuitenkin ehtii Georgen edelle ja hyppää veteen ennen kuin George ehtii toteuttaa suunnitelmansa. George pelastaa hänet hukkumasta. Clarence kertoo Georgelle olevansa hänen suojelusenkelinsä ja tulleensa auttamaan tätä. George pitää miestä vähän tärähtäneenä. Clarencen yrittäessä vakuuttaa Georgea elämän arvokkuudesta, George manaa Clarencelle toivovansa, ettei olisi koskaan syntynytkään. Clarence päättää toteuttaa Georgen toiveen, ja näyttää nyt Georgelle minkälainen maailma olisi, jos hän ei olisi koskaan syntynyt: Bedford Falls -nimistä kaupunkia ei ole, koska kaupunki on muuttunut Pottervilleksi. Georgen veli Harry on hukkunut, koska kukaan ei ollut häntä pelastamassa. Apteekkariakaan ei ollut kukaan pelastamassa hirveältä virheeltä. Georgen äiti on yksinäinen, murtunut vanhus, Mary taas onneton vanhapiika. Myöskään Georgen köyhille rakennuttamaa asuntoaluetta Bedford Parkia ei ole, vaan sen tilalla on hautausmaa. Koko kaupunki tuntuu olevan onnettomien sielujen täyttämä harmaa helvetti. Kauhistuneena George palaa sillalle ja rukoilee Jumalaa palauttamaan hänet takaisin todellisuuteen. Riemuissaan George juoksee kaupungin läpi takaisin kotiinsa. Kotona ovat odottamassa pankkitarkkailijat. Hiukan tämän jälkeen taloon alkaa virrata ihmisiä, jotka tuovat rahaa Georgen ahdingon pelastamiseksi. Myös Georgen veli Harry tulee paikalle ja yhdessä he laulavat "Auld Lang Syne". George tajuaa nyt olevansa rikas, koska hänellä on ystäviä, ja Clarence on ansainnut siipensä.

Marilyn Monroe

2008-10-21T16:57:00.007+03:00

Marilyn Monroe (1. kesäkuuta 1926 Los Angeles, Kalifornia Yhdysvallat – 5. elokuuta 1962 Los Angeles) oli yhdysvaltalainen elokuvanäyttelijä. Hänen oikea nimensä oli Norma Jeane Mortenson, mutta hän käytti äitinsä tyttönimeä Baker ja kutsui itseään Norma Jeane Bakeriksi ennen kuin otti taiteilijanimekseen Marilyn Monroen.

Monroe on kaikkien aikojen tunnetuimpia filmitähtiä. Hänestä tuli lyhyen uransa aikana kansainvälinen seksisymboli ja hän sai tunnustusta myös näyttelijäntaidoistaan.

Ura

Monroe työskenteli 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa Hollywoodissa mallina. Hän sai ensimmäiset osansa statistina elokuvissa Scudda Hoo! Scudda Hay!! (1948) ja Dangerous Years (1949). Merkittäviä sivuosia olivat Asfalttiviidakko (1950), Kaikki Eevasta (1951), Purkaus yössä (1951) ja Rakas, minä nuorrun (1952). Ensimmäisen pääroolinsa koko illan filmissä hän sai vuonna 1952 elokuvassa Draama hotellissa. Vaikka Monroen suoritusta kiitettiin, elokuvan menestys jäi vaatimattomaksi.

Supertähti Monroesta tuli vuonna 1953, kun hän esiintyi psykopaattisena vamppina Henry Hathawayn film noir -draamassa Niagara. Samana vuonna valmistuneet komediat, Howard Hawksin Herrat pitävät vaaleaveriköistä ja Jean Negulescon Kuinka miljonääri naidaan, sinetöivät hänen asemansa yhtenä ajan valovoimaisimmista filmitähdistä. Seuraavat kahdeksan vuotta Monroe esiintyi pääosassa useissa elokuvahistorian klassikoissa kuten Kesäleski (1955), Bussipysäkki (1956), Prinssi ja revyytyttö (1957), Piukat paikat (1959) ja Sopeutumattomat (1961).
1950-luvun puolivälissä Monroe opiskeli New Yorkissa näyttelemistä Lee Strasbergin johtamassa The Actors Studiossa. Vuonna 1956 hän perusti oman Marilyn Monroe Productions -tuotantoyhtiönsä. Nämä uravalinnat olivat sen ajan Hollywood-tähdelle poikkeuksellisia.

Monroen vastanäyttelijöitä olivat muiden muassa Cary Grant, Clark Gable, Laurence Olivier, Lauren Bacall, Montgomery Clift ja Tony Curtis. Monroen ohjaajiin lukeutuivat esimerkiksi John Huston, Howard Hawks sekä Billy Wilder.

Monroe tuli tunnetuksi myös lauluistaan. Hänen kuuluisimpia esityksiään ovat "Diamonds Are a Girl's Best Friend" elokuvasta Herrat pitävät vaaleaveriköistä sekä Piukat paikat -elokuvan "I Wanna Be Loved By You". Vuonna 1954 hän kävi konsertoimassa sotilaille Koreassa, ja 1962 hän lauloi syntymäpäivälaulun "Happy Birthday, Mr. President" Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedylle.

Monroelle myönnettiin useita Golden Globe -palkintoja. Vuonna 1999 American Film Institute valitsi hänet vuosisadan kuudenneksi tärkeimmäksi naisnäyttelijäksi. Hän sai italialaisen David di Donatello -patsaan sekä ranskalaisen Crystal Star Awardin elokuvasta Prinssi ja revyytyttö (1957). Suomessa Apu-lehden yleisöäänestyksessä 1997 Monroe valittiin kaikkien aikojen merkittävimmäksi Hollywood-tähdeksi.

Tähtikuva

Monroen tähtikuvaan kuuluu traaginen yksityiselämä: epäonninen lapsuus, haparoivat miessuhteet, ammatillinen epävarmuus ja salaperäinen kuolema. Vaikka Monroe oli koko maailman palvoma tähti, yksityiselämässään hän oli onneton. Monroe kärsi mielenterveysongelmista ja heikosta itsetunnosta. Hän halusi lapsen, mutta hänen raskautensa päättyivät keskenmenoon. Monroe sai ainakin kaksi keskenmenoa, mikä aiheutti hänelle masennusta. Hänen epävarmuutensa vaikeutti hänen työskentelyään ja ihmissuhteitaan.

Monroesta on kuolemansa jälkeen tullut Elvis Presleyn ja James Deanin veroinen myytti, ja hänestä lienee kirjoitettu enemmän elämäkertakirjoja kuin kenestäkään muusta lähihistorian henkilöstä. Hänen vaikutustaan naiskuvaan ja länsimaiseen filmitähtikulttiin pidetään merkittävänä. Häntä pidetään myös vedenjakajana vanhan ajan tähtikuvan sekä myöhemmän arkisemman tähtikuvan välillä. On sanottu, että Monroe rakensi 1950-luvun murroskaudessa olevaan länsimaailmaan uudenlaisen seksisymbolin mallin, joka oli yhtä aikaa eteerinen ja inhimillinen. Hänen asemansa pop-ikonina onkin vaikuttanut muun muassa Andy Warholin ja Madonnan taiteeseen.

Monroe oli naimisissa kolme kertaa, merisotilas Jim Doughertyn, baseballtähti Joe DiMaggion ja näytelmäkirjailija Arthur Millerin kanssa. On sanottu, että Marilyn olisi aikonut mennä uudelleen naimisiin Joe Dimaggion kanssa, mutta ehti kuolla ennen sitä.
Kuolema

Monroe kuoli 36-vuotiaana Los Angelesissa unilääkkeiden yliannostukseen. Hänet löysi kuolleena hänen siivojansa. Viralliseksi kuolinsyyksi ilmoitettiin itsemurha. Hänen kuolemaansa liittyy runsaasti spekulaatioita ja salaliittoteorioita, joihin on kytketty lukuisia vaikutusvaltaisia henkilöitä, kuten Kennedyn veljekset. Jotkut elämäkertakirjailijat pitävät tapausta murhana. Toiset taas ovat väittäneet Monroen saaneen yliannostuksen vahingossa.

Elokuvat
Dangerous Years (1947)
Scudda Hoo! Scudda Hay! (1948)
Ladies of the Chorus (1948)
Sardiinimysteerio (Love Happy) (1949)
Sheriffin tytär (A Ticket to Tomahawk) (1950)
Asfalttiviidakko (The Asphalt Jungle) (1950)
Kerskuri (The Fireball) (1950)
Kaikki Eevasta (All About Eve) (1950)
Right Cross (1950)
Home Town Story (1951)
Ikuisesti nuori (As Young as You Feel) (1951)
Love Nest (1951)
Laittomasti naimisissa (Let's Make It Legal) (1951)
Purkaus yössä (Clash by Night) (1952)
We're Not Married! (1952)
Draama hotellissa (Don't Bother to Knock) (1952)
Rakas, minä nuorrun (Monkey Business) (1952)
Neljä helmeä (O. Henry's Full House) (1952)
Niagara (1953)
Herrat pitävät vaaleaveriköistä (Gentlemen Prefer Blondes) (1953)
Kuinka miljonääri naidaan (How to Marry a Millionaire) (1953)
Joki, jolta ei ole paluuta (River of No Return) (1954)
Rytmiä veressä (There's No Business Like Show Business) (1954)
Kesäleski (The Seven Year Itch) (1955)
Bussipysäkki (Bus Stop) (1956)
Prinssi ja revyytyttö (The Prince and the Showgirl) (1957) (myös tuottaja)
Piukat paikat (Some Like It Hot) (1959)
Lemmenloukku (Let's Make Love) (1960)
Sopeutumattomat (The Misfits) (1961)
Something's Got to Give (1962) (keskeneräinen)

Levytykset

Marilyn Monroe laulaa laulun Diamonds Are a Girl's Best Friend elokuvassa Herrat pitävät vaaleaveriköistä.
Every Baby Needs a Da-Da-Daddy (1949)
Anyone Can Tell I Love You (1949)
Ladies of the Chorus (1949)
Kiss (1953)
When Love Goes Wrong Nothing Goes Right (Jane Russellin kanssa) (1953)
Bye Bye Baby (1953)
Two Little Girls from Little Rock (Jane Russellin kanssa) (1953)
Diamonds Are a Girl's Best Friend (1953)
A Fine Romance (1953)
Do It Again (1953)
You'd Be Surprised (1954)
A Man Chases a Girl (Donald O'Connorin kanssa) (1954)
Heat Wave (1954)
After You Get What You Want You Don't Want It (1954)
She Acts Like A Woman Should (1954)
River Of No Return (1954)
I'm Gonna File My Claim (1954)
Down in the Meadow (1954)
One Silver Dollard (1954)
That Old Black Magic (1956)
I Found a Dream (1957)
Some Like It Hot (1959)
Running Wild (1959)
I Wanna Be Loved By You (1959)
I'm Through with Love (1959)
Specialization (Frankie Vaughanin kanssa) (1960)
My Heart Belongs to Daddy (1960)
Let's Make Love (Yves Montandin ja Frankie Vaughanin kanssa) (1960)
Incurably Romantic (Montandin ja Vaughanin kanssa) (1960)

Palkintoja
1954 Golden Globe: World Film Favorite
1957 Golden Globe -ehdokkuus: paras naispääosa komediassa tai musikaalissa (Bussipysäkki)
1958 David di Donatello (Italia): Golden Plate (Prinssi ja revyytyttö)
1958 Crystal Star Award (Ranska): paras ulkomaalainen naisnäyttelijä (Prinssi ja revyytyttö)
1960 Golden Globe: paras naispääosa komediassa tai musikaalissa (Piukat paikat)
1962 Golden Globe: World Film Favorite

Elämäkertoja
Monroe, Marilyn: Nuoruuteni, suom. Tutteli Lindberg, Otava 1975. (Teos on toimittaja Ben Hechtin haamukirjoittama).
Alanen, Antti: Marilyn – alaston naamio: Marilyn Monroen elokuvat, Suomen elokuva-arkisto ja Edita, 1992.
Summers, Anthony: Jumalatar Marilyn Monroe, suom. Risto Mäenpää, WSOY, 1988.
Spoto, Donald: Marilyn Monroe, suom. Raija Mattila ja Jaana Lahtinen, Tammi, 1993.
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää, suom. Inka Parpola, Ajatus Kirjat, 2006.

Piukat paikat
1900-luvun seksikkäimmän naisen syntymästä tuli 1.6.2006 kuluneeksi 80 vuotta.
Henry Hathawayn Niagaran (1953) kuohuvat tunnelmat eivät liittyneet ainoastaan putouksien raivoaviin vaahtopäihin. Supertähteyden kynnyksellä Marilynin femme fatale vetää vertoja majesteetillisen miljöön Technicolor-lumolle. Seksipommi Rose Loomis punoo juonia murhatakseen neuroottisen aviomiehensä (Joseph Cotten). Häämatkalaiset (Jean Peters ja Casey Adams) tempautuvat tahtomattaan mustasukkaisuusdraaman kurimukseen.

Niagara © SEA

Niagara © SEA
Menestys innosti Fox-yhtiötä muuttamaan Herrat pitävät vaaleaveriköistä (1953) -komediaa koskevia suunnitelmiaan. Oikeudet Anita Loosin romaaniin oli alun perin hankittu Betty Grablea, "miljoonan dollarin sääriparia", silmälläpitäen. Kalliin pin up -tytön paikalle ja Jane Russellin aisapariksi kiinnitettiin Marilyn, jonka miljonäärejä metsästävästä Lorelei Leestä on muodostunut yksi pop-kulttuurin keskeisimmistä ja jäljitellyimmistä ikoneista. Howard Hawksin seksikkään suhdekarusellin kruunaa Marilynin soolo "Diamonds are A Girls Best Friend".
Vielä samana vuonna valmistui Jean Negulescon samanhenkinen komedia Kuinka miljonääri naidaan (1953). Likinäköinen, höpsö Marilyn osoittaa pistämättömät komediennen kykynsä Lauren Bacallin ja Betty Grablen rinnalla tarinassa, jossa tyttötrio yrittää kalastaa käsipuoleensa rikkaat sulhasmiehet. Vitseissä viitataan tähtien tosielämään: Bacallin Schatze kertoo olevansa hulluna "siihen Afrikan kuningattaren (1951) vanhaan mieheen" eli Humphrey Bogartiin, Grablen Loco puolestaan ei tunnista Harry Jamesin (=Grablen aviomies) äänilevyä.
Joki jolta ei ole paluuta (1954) sijoittuu vuoteen 1875, kiihkeisiin kultakuumeen aikoihin. Marilyn on saluunalaulajatar, joka joutuu luonnon armoille vankilasta vapautuneen leskimiehen (Robert Mitchum) ja tämän pikkupojan (Tommy Rettig) kanssa. Otto Premingerin rutiiniohjauksen parasta antia ovat Marilynin laulamat One Silver Dollar, I'm Gonna File My Claim, Down in the Meadow sekä kaihoisasti tunnelmoiva nimikappale.

Kuinka miljonääri naidaan © SEA

Kuinka miljonääri naidaan © SEA
Walter Langin ohjaama Rytmiä veressä (There's No Business Like Show Business, 1954) tarjosi tähdelle aikaisempia vaatimattomamman roolin. Pääosaan nousee vaudevilleperhe "Viisi Donahueta", jonka sydäntä, Molly-äitiä, esittää Broadway-musikaalin rautarouva Ethel Merman. Donald O'Connor esiintyy perheen levottomana mutta lahjakkaana vesana, joka rakastuu tähdenalkuun, Marilyniin. Monroe nostattaa sykettä hehkuvalla Heat Wave -numerolla.
Marilynin seksisymboli-legendan huipentuma on Kesäleski (The Seven Year Itch, 1955), jopa siinä määrin, ettei tähdelle ole annettu edes roolinimeä. Viettelytaitojaan verestävän Richard Shermanin (Tom Ewell) yläkerran naapuri on krediittitiedoissa pelkkä "the Girl". New Yorkin Manhattanilla, tarkemmin Lexingtonin ja 52. kadun kulmassa kuvattu hameenhelmojen hulmautus on paitsi Billy Wilderin elokuvan myös yksi koko elokuvahistorian kuuluisimmista kuvista.
Bussipysäkki (1956) antoi Marilynille yhden hänen uransa parhaimmista rooleista. Kotitilaltaan isänsä kanssa rodeoon saapunut juntti Bo (Don Murray) saa päähänsä kesyttää itselleen blondin tamman, kapakkalaulaja Cherien tämän vastusteluista huolimatta. William Ingen näytelmään perustuvan elokuvan ohjasi Joshua Logan, joka – Actors Studiossa opiskelleen Marilynin tavoin – oli innostunut stanislavskilaisesta metodinäyttelemisestä. Monroen herkkä roolityö kehnona kapakkaesiintyjänä on klassikko jo itsessään.
Terence Rattiganin näytelmään pohjautunut Prinssi ja revyytyttö (1957) yhdisti kaksi ääripäätä, näyttämön kuninkaan, Laurence Olivierin ja valkokankaan povikuningattaren, Marilynin. Olivier on Yrjö V:n kruunajaisiin Lontooseen saapunut Karpatian prinssi, joka iskee silmänsä nuoreen näyttelijättäreen. 30-vuotias Marilyn on kauneimmillaan Elsie Marinan roolissa, jonka valovoimaisuuden rinnalla ohjaaja-näyttelijä vaikuttaa jokseenkin pökkelöltä.

Kesäleski © SEA

Kesäleski © SEA
Billy Wilderin screwball-klassikko Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959) osoitti, että vain mies dragissa saattaa vetää vertoja Marilynille itselleen! Jack Lemmon ja Tony Curtis pakenevat gangstereita etelän lomakeitaaseen soluttautumalla naisorkesterin riveihin. Mekkoon pukeutuminen synnyttää mehevän marxveljesmäisiä kommelluksia sekä hauskan hämmentäviä hetkiä hemaisevan ukulele-solistin, Sugar Kanen, seurassa. Sokerisen makea Marilyn leijuu elokuvan läpi kuin hedonistisessa pilvessä.
Jos Marilynin yhteistyö Laurence Olivierin kanssa oli vaikeaa, yhtään yksinkertaisempaa se ei ollut ranskalaistähti Yves Montandin kanssa. George Cukorin mestarin ote lipsuu Lemmenloukussa (Let's Make Love, 1960), joka kertoo off-Broadway-revyystä ja eritoten sen vaaleasta naistähdestä kiinnostuvasta miljonääristä. Montand on väärässä roolissa elokuvassa, jonka miespääosaan kaavailtiin alun perin Gregory Peckiä. Marilyn itse viehättää hämmästyttävällä luonnollisuudellaan; kuuluisaan jumpperiin pukeutuneesta Amanda Dellistä ei voi olla pitämättä.
Sopeutumattomat (1961) oli lyyrinen joutsenlaulu kahdelle valkokankaan legendalle, 35-vuotiaalle Marilynille ja 59-vuotiaalle Clark Gablelle. John Hustonin ohjaaman ja Arthur Millerin tähtivaimolleen kirjoittaman draaman ytimessä on ex-strippari Roslyn (Monroe), joka saapuu Nevadan Renoon pika-avioeron toivossa. Renossa hän tutustuu leskimies Guidoon (Eli Wallach), rodeoratsastaja-Perceen (Montgomery Clift) sekä vanhaan karjapaimeneen, Gayhin (Gable). Gayn kanssa suhteen alkanut Roslyn seuraa elämän kolhimia miehiä villihevosten metsästykseen, jonka päätöksessä on suuren sovituksen tuntua.

Grace Kelly

2008-10-21T16:54:00.003+03:00

Grace Kelly

Grace Kelly Expo 67 -maailmannäyttelyssä Montréalissa, Quebecissä 18.7.1967

Grace Patricia Kelly (s. 12. marraskuuta 1929, Philadelphia, Pennsylvania, Yhdysvallat - k. 14. syyskuuta 1982, Monaco) oli yhdysvaltalainen näyttelijä ja Monacon ruhtinatar.

Teatterinäyttelijän urasta unelmoinut varakkaan irlantilais-saksalaisen perheen tytär ajautui lopulta Hollywoodin kautta elokuvamaailmaan, ja nousi lyhyellä aikavälillä kauneutensa ja näyttelijälahjojensa ansiosta yhdeksi elokuvahistorian tunnetuimmista näyttelijättäristä.

Näyttelijän ura

Hän aloitti uransa televisiossa 1950-luvun ensimmäisinä vuosina. Vuonna 1952 valmistunut Neljätoista tuntia oli hänen ensimmäinen elokuvansa valkokankaalla, jossa hän esitti yhtä naissivuosista. Hänen seuraava elokuva oli samaisena vuonna valmistunut lännenelokuva Sheriffi, joka on yksi elokuvahistorian tunnetuimpia teoksia. Gary Cooper näytteli elokuvan pääosan, mutta Kelly pääsi jo huomattavasti suurempaan ja näkyvämpään rooliin vasta uransa toisessa elokuvassa. Elokuva voitti neljä Oscaria (mm. Cooper miespääosasta) oltuaan ehdolla seitsemässä kategoriassa.

Hänen kolmas elokuvansa oli John Fordin ohjaama Mogambo (1953), jossa hän esitti toista naispääosaa Clark Gablen esittäessä miespääosaa. Naispääosakaksikon vahvat roolisuoritukset huomioitiin Oscar-ehdokkuuksilla, ja Kellyn asema Hollywood-tähtenä kirkastui entisestään, kun hän vielä voitti Golden Globen suorituksestaan.

1954

Jännityksen mestarina tunnettu Alfred Hitchcock valitsi elokuviensa naispääosiin eturivin näyttelijättäriä kauneuden ja lahjakkuuden osalta. Kelly tuli valituksi Täydellinen rikos elokuvan naispääosaan. Synkkä jännityselokuva sai lisäväriä Hitchcockin päätettyä, että elokuvan alussa kaiken oltua vielä suhteellisen hyvin Kellyn roolihahmo pitää valkeita vaatteita, mutta asioiden muuttuessa synkemmiksi, Kellyn puvustus saa myös tummia sävyjä.

New Yorkin filmikriitikot valitsivat Kellyn parhaaksi naisnäyttelijättäreksi, saman teki NBR- että BAFTA-jaostot. Täydellinen rikos jäi ilman Oscar-ehdokkuuksia, mutta samana vuonna valmistunut Takaikkuna paikkasi tilanteen saaden neljä Oscar-ehdokkuutta. Tällä kertaa Grace Kelly esitti naispääosaa Hitchcockin uran kenties parhaimmassa teoksessa James Stewartin tehdessä miespääosan.

Vuosi 1954 sisälsi vielä kaksi Kellyn elokuvaa, joista ensimmäinen on George Seatonin ohjaama draamaelokuva Mies jonka minulle annoit, joka on jäänyt huomiossaan selvästi kahden edellä mainitun jalkoihin. Bing Crosby tulkitsi miespääosaa Kellyn esittäessä naispääosan, josta hänet palkittiin parhaan naispääosan Oscar-palkinnolla. Crosby sai ehdokkuuden parhaasta miespääosasta elokuvan saadessa vielä neljä muutakin ehdokkuutta. Brittiläinen BAFTA palkitsi Kellyn parhaana ulkomaalaisena näyttelijättärenä, Golden Globe tuli Kellylle parhaasta draamaelokuvan naispääosasta, NBR palkisi Kellyn kaikista kolmesta ensimmäisestä elokuvastaan vuodelta 1954.

Kellyn työtahti oli huikea, ja hänen vuoden 1954 viimeinen elokuva oli Vihreä tuli, jonka miespääosaa esitti Stewart Granger.

1955

Toko-Rin sillat on Mark Robsonin ohjaama draamaelokuvaklassikko, jossa miespääosaa esitti William Holden Kellyn tehdessä naispääosan. Elokuva voitti yhden Oscarin ja sai lisäksi yhden ehdokkuuden.

Varkaitten paratiisi oli viimeinen Kellyn elokuva Hitchcockin ohjauksessa. Ikääntynyt Cary Grant esitti herrasmiestä, joka oli aikaisemmin varastunut huomattavan määrän timantteja, ja joutuu epäilyksen alaiseksi uuden rikosaallon puhjettua. Kelly esittää salaperäistä naista, jonka kanssa Grantin John-hahmo aloittaa suhteen. Elokuva sai kaksi Oscar-ehdokkuutta ja voitti yhden. Elokuva kuvattiin Ranskassa, jonka maisevat muistuttavat luonnollisesti paljon Monacon maisemia, minne Kelly myöhemmin muutti.

1956

Joutsen oli uusintafilmaus vuoden 1925 klassikosta. Kelly esitti ensimmäistä kertaa koko elokuvan pääosaa, ei ainoastaan naispääosaa. Elokuva jäi ilman suurempaa menestystä, toisin kuin Skandaalihäät, jossa Kelly nähtiin Bing Crosbyn ja Frank Sinatran ohella. Elokuva sai kaksi Oscar-ehdokkuutta ja oli merkittävä taloudellinen menestys, millä ei kuitenkaan ollut vaikutusta Kellyn uran päättymiseen.

Näyttelijättärestä ruhtinattareksi

19. huhtikuuta 1956 Kelly avioitui Monacon ruhtinaan, Rainier III:n kanssa, jolle hän synnytti kolme lasta, Carolinen, Stéphanien ja Albertin.

Ruhtinas ei halunnut Kellyn enää palaavan elokuvien pariin, ja niinpä Kellyn elokuvat kiellettiin Monacossa. Vuonna 1964 valmistuneeseen Marnie-elokuvaan Kelly olisi halunnut palata Hitchcockin ohjattavaksi, mutta monacolaiset eivät pitäneet ideasta. Lopulta hän teki vuonna 1982 paluun elokuvien pariin Rearranged-elokuvan myötä. Elokuva ei kuitenkaan koskaan valmistunut, sillä Kelly kuoli auto-onnettomuudessa saamiinsa vakaviin vammoihin 14. syyskuuta 1982 vain 52 vuoden ikäisenä.

Elokuvat

Neljätoista tuntia (Fourteen Hours, 1951)
Sheriffi (High Noon, 1952)
Mogambo (Mogambo, 1953)
Täydellinen rikos (Dial M for Murder, 1954)
Vihreä tuli (Green Fire, 1954)
Takaikkuna (Rear Window, 1954)
Mies, jonka minulle annoit (The Country Girl, 1954)
Toko-Rin sillat (The Bridges at Toko-Ri, 1954)
Varkaitten paratiisi (To Catch a Thief, 1955)
Joutsen (The Swan, 1956)
Skandaalihäät (High Society, 1956)

Frank Sinatra

2008-10-21T16:51:00.001+03:00

Frank Sinatra

Frank Sinatra 1973 Valkoisessa talossa

Francis Albert "Frank" Sinatra (12. joulukuuta 1915, Hoboken, New Jersey – 14. toukokuuta 1998, Los Angeles, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen laulaja ja näyttelijä.

Frank Sinatrasta tuli 1940-luvun alussa nk. nilkkasukkatyttöjen suuresti ihannoima laulaja. Hän myös näytteli elokuvissa. Sinatra lopetti uransa kertaalleen vuonna 1971, mutta palasi esiintymislavoille pari vuotta myöhemmin ja levytti aina 1990-luvun alkuun asti. Viimeiseksi varsinaiseksi studioalbumiksi jäi vuonna 1994 ilmestynyt Grammy-palkittu Duets II.Sisällysluettelo

Elokuva

Sinatran nuoruuden tunnetuimpia elokuvia ovat kolme Gene Kellyn kanssa tehtyä elokuvaa: Laulaen maihin, Ilo irti ja Neiti Johtaja. Sodan jälkeen Sinatran suosio oli alamaissa, mutta hänen uransa pelasti sotamies Maggion rooli elokuvassa Täältä ikuisuuteen 1953. Sinatra sai suorituksestaan Oscarin parhaasta miessivuosasta.

Frank Sinatra, Dean Martin, Sammy Davis Jr., Peter Lawford ja Joey Bishop muodostivat ns. The Rat Pack -kaveriporukan, joka teki yhdessä muun muassa elokuvan Ocean's Eleven – Kovat kaverit.

Hän teki myös muutamia vakavia rooleja kuten pääosan Otto Premingerin elokuvassa Kultainen käsivarsi (engl. The Man with the Golden Arm)[1] sekä majuri Bennett Marcon roolin John Frankenheimerin ohjaamassa elokuvassa Mantshurian kandidaatti (suom. TV-versiona Mantshurian sankari, engl. The Manchurian candidate).[2]

Mafiakytkökset

Sinatralla väitettiin olleen hyvät suhteet mafiaan, erityisesti Chicagon syndikaattiin ja sen silloiseen johtajaan Salvatore "Momo" Giancanaan. Väitteiden mukaan mafia olisi edesauttanut hänen uraansa erityisesti alkuaikoina ja myöhemmin Las Vegasissa. On myös epäilty, että mafia käytti Sinatran apua hyväkseen saadakseen normalisoitua takaisin suhteet presidentti John F. Kennedyyn, jotka olivat huonontuneet Robert Kennedyn tultua oikeusministeriksi. 1969 ilmestyneessä Mario Puzon menestysromaanissa Kummisetä viitattiin epäsuoraan näihin suhteisiin laulaja Johnny Fontanen hahmon kautta.

Musiikki

Sinatralla on useita suosittuja hittejä, muun muassa "Somethin' Stupid" (duetto tyttärensä Nancy Sinatran kanssa), "Strangers in the Night", "Fly Me to the Moon", I've Got You Under My Skin", Liza Minnellin alun perin esittämä "New York, New York" sekä Paul Ankan sanoittama "My Way".

Sinatra on esiintynyt Suomessa vuonna 1989, Helsingin vanhassa jäähallissa.
Avioliitot

Sinatra oli neljä kertaa naimisissa:
Nancy Barbaton kanssa 4. helmikuuta 1939 – 29. lokakuuta 1951, 3 lasta (Nancy Sinatran äiti)
Ava Gardnerin kanssa 7. marraskuuta 1951 – 5. heinäkuuta 1957
Mia Farrowin kanssa 19. heinäkuuta 1966 – 1968
Barbara Marxin kanssa 11. heinäkuuta 1976 – kuolemaansa 14. toukokuuta 1998 saakka.

FilmografiaLas Vegas Nights, 1941 (dokumentti)
Tanssiva vakoilija (Ship ahoy), 1942
Reveille with Beverly, 1943
Sano se iskusävelin (Higher and higher), 1944
Step lively, 1944
Laulaen maihin (Anchors aweigh), 1945
The house I live in, 1945
Kunnes pilvet väistyvät (Till clouds roll by), 1946
Saattaapa tapahtua (It happened in Brooklyn), 1947
Naisten rosvo (The kissing bandit), 1948
Kellojen ihme (The miracle of the bells), 1948
Rouva johtaja (Take me out to the ball game), 1949
Ilo irti! (On the town), 1949
Sulhanen vastatuulessa (Double Dynamite), 1951
Laukauksia öisellä stadionilla (Meet Danny Wilson), 1952
Täältä ikuisuuteen (From here to eternity), 1953
Tappaja (Suddenly), 1954
Nuori mieleltään (Young at heart), 1954
Elämän muukalainen (Not as a stranger), 1955
Enkeleitä Broadwaylla (Guys and dolls), 1955
Poikamiesansa (The tender trap), 1955
Kultainen käsivarsi (The man with the golden arm), 1955
Maailman ympäri 80 päivässä (Around the world in 80 days), 1956
Skandaalihäät (High Society), 1956
Väärinpeluri (Johnny Concho), 1956
Meet me in Las Vegas, 1956
Ylpeys ja intohimo (The pride and the passion), 1957
Arpinaama/ Gangsterin kosto (The joker is wild), 1957
Ystävämme Joey (Pal Joey), 1957 Kiirastulessa (King go forth), 1958
Yli kaiken ymmärryksen (Some came running), 1958
Läpiä päässä (A hole in the head), 1959
Liekkejä yössä (Never so few), 1959
Can-Can (Can Can), 1960
Ocean's eleven - kovat kaverit (Ocean's eleven), 1960
Pepe (Pepe), 1960
Paholainen tulee klo 4 (The devil at 4 o'clock), 1961
Mantsurian kandidaatti (The Manchurian Candidate), 1962
Lentäjinä vastoin tahtoaan (The road to Hong Kong), 1962
Kolme kersanttia (Sergeants three), 1962
Jos vuoteeni voisi kertoa (Come blow your horn), 1963
Neljä Teksasista (Four for Texas), 1963
Yhdestoista murha (The list of adrian messanger), 1963
Chicagon Robin Hood (Robin and the seven Hoods), 1964
Avioliitto jäiden kera (Marriage on the rocks), 1965
Ainoastaan urhoolliset (None but the brave), 1965
Kuoleman juna (Von Ryan's express), 1965
Hyökkäys merellä (Assault on a Queen), 1966
Jättiläisen varjo (Cast a giant shadow), 1966
The Oscar, 1966
Kiristäjät (The naked runner), 1967
Tony Rome – yksityisetsivä (Tony Rome), 1967
Etsivä J. L. (The Detective), 1968
Mestarinuuskija (Lady in cement), 1968
Dingus, lännen kauhu (Dirty Dingus Magee), 1970
Ensimmäinen kuolemansynti (The first deadly sin), 1980
Kanuunankuularalli 2 (Cannonball run 2), 1984

Elvis Presley

2008-10-21T16:42:00.002+03:00

Elvis Presley

Syntynyt: 8. tammikuuta, 1935
Kuollut: 16. elokuuta, 1977
Kotipaikka: Tupelo, Mississippi, Yhdysvallat
Aktiivisena: 1954 - 1977
Tyylilajit: Rock and roll
Country
Gospel
Blues
Country rock
Ammatit: laulaja, muusikko, näyttelijä
Soittimet: kitara, piano
Levy-yhtiöt: Sun Records, RCA Records

Elvis Aaron Presley [1] tai Elvis Aron Presley [2] (8. tammikuuta 1935 Tupelo, Mississippi, Yhdysvallat – 16. elokuuta 1977 Memphis, Tennessee, Yhdysvallat) oli yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista laulajista. Häntä kutsutaan usein "rock and rollin kuninkaaksi". Elvis Presleyn levyjä on myyty maailmanlaajuisesti yli 2 miljardia kappaletta. Tämä tekee hänestä kaikkien aikojen menestyneimmän

Lapsuus

Elvis Aron (hänen sanotaan muuttaneen nimensä myöhemmin Aaroniksi) Presley syntyi tiistaina 8. tammikuuta 1935 Tupelon pikkukaupungissa Mississippissä isänsä Vernon Presleyn ja äitinsä Gladys Smithin perheeseen. Hänen kaksoisveljensä Jesse Garon Presley syntyi kuolleena. Elvis kertoi myöhemmin tunteneensa kaksoisveljen kuoleman vuoksi velvollisuudekseen yrittää olla vanhemmilleen mahdollisimman hyvä lapsi. Elviksen etunimi tulee hänen isänsä toisesta nimestä.

Elviksen vanhemmat olivat avioituneet 17. kesäkuuta 1933. Vernon oli valehdellut olevansa vanhempi kuin todellisuudessa oli, sillä siihen aikaan ei katsottu hyvällä, jos vaimo oli miestään vanhempi. Ikäeroa oli muutama vuosi.

Perhe asui suuressa köyhyydessä yksihuoneisessa puumökissä, jonka Vernon oli rakentanut vuokraisännältään lainaamillaan 200 dollarilla. Vuonna 1939 Vernon väärensi neljän dollarin shekin 40 dollarin suuruiseksi, koska tarvitsi perhelleen rahaa. Hän joutui yhdeksäksi kuukaudeksi vankilaan ja pakkotyöleirille, missä Elvis ja vaimo Gladys kävivät häntä katsomassa.

Kun Vernon vapautui vankilasta, päättivät he muuttaa Tennesseen osavaltiossa sijaitsevaan Memphisin kaupunkiin. Siellä he asuivat useammassa paikassa, mutta elintaso parani Tupelon ajoista, vaikkakin he olivat yhä köyhiä. Kun Elvis 3. kesäkuuta 1953 valmistui keskinkertaisin arvosanoin L. C. Humes High Schoolista, hän pääsi Crown Electric Companylle töihin kuorma-autonkuljettajaksi.

1950-luku

Uran alku

Elvis haaveili laulajanurasta. Hän oli 10-vuotiaana pärjännyt erinomaisesti paikallisessa laulukilpailussa kappaleella Old Shep. (Jonka levytti 1956). Vuonna 1972 Elvis muisteli tulleensa viidenneksi kyseisessä kilpailussa. Ensi askeleen kohti levylaulajan uraa hän otti kesällä 1953 levyttäessään ruokatuntinsa aikana omakustanteena kappaleen My Happiness paikallisessa Sun Records -levy-yhtiössä. Levyn kääntöpuolelle hän lauloi That`s when your heartaches begin- nimisen kappaleen, jonka myös levytti myöhemmin uudelleen alkuvuodesta 1957. Hän sanoi tekevänsä levyn syntymäpäivälahjaksi äidille, vaikka todellisuudessa syntymäpäivään oli vielä aikaa. Heti alkuvuodesta 1954 Elvis palasi Sun- studiolle äänittääkseen toisen omakustanteensa. Tällä kertaa hän lauloi nauhalle I`ll never stand in your way- nimisen kappaleen kääntöpuolellaan It Wouldn`t be the same without you. Merkillepantavaa on omakustanteiden kappalevalinnat. Kaikki kahden omakustannelevyn kappaleet olivat sen ajan hittiballadeja. Niissä ei ollut mitään viitteitä Presleyn musiikillisiin juuriin ja vaikutteisiin bluesiin tai gospeliin, musiikkityyleihin, joiden kanssa oli kasvannut ja joita hän lapsesta saakka oli kuunnellut. Omakustanteista kävi ilmi Elviksen viehtymys myös balladeihin. Tehtyään läpimurtonsa vuonna 1956 hän kertoi monesti haastatteluissaan nauttivansa nimenomaan balladien esittämisestä.

Elvis oleskeli vapaa-aikoina levy-yhtiön tiloissa, jonka omistaja Sam Phillips huomasi nuorukaisen kyvyt, mutta ei ollut vielä keksinyt niille käyttöä. Kuitenkin Sam oli pyytänyt paikallista kitaristia Scotty Moorea sekä basisti Bill Blackia, jotka olivat soittaneet ja äänittäneet Sun-studiolla silloisen bändinsä Starlite Wranglersien kanssa, soittelemaan Elviksen kanssa ja ottamaan samalla vähän selvää mikä tämä oli miehiään. Moore ja Black eivät olleet alkuun tästä kovin innoissaan, eikä Elvis tehnyt kumpaankaan heti mitään suurta vaikutusta. Myöhemmin Scotty Moore on muistellut tapahtumia. "Kun kuulin ensi kertaa hänen nimensä, muistan ajatelleeni: Mikä ihmeen tyyppi jonka nimikin on Elvis? Nimikin on kuin jostain tieteiselokuvasta. Ja, kun me sovittiin, että Elvis tulee ensi kertaa kotiini soittelemaan ja juttelemaan pelkäsin, että vaimoni juoksee häntä karkuun. Hänellä oli siihen aikaan aika villit vaatteet" naureskeli Scotty Moore vuosia myöhemmin. Elvis opiskeli isänsä neuvosta myös sähköasentajaksi, sillä Vernon oli sanonut, ettei kitaransoittajista ole mihinkään. Kerran Elvis alkoi levystudiolla tauolla soittaa vanhaa Arthur "big boy" Crudupin That's All Right (Mama) -bluesia omaan tyyliinsä. Sam Philips tunsi heti kappaleen, mutta ei omien sanojensa mukaan ollut tässä vaiheessa tietoinen, että Elvis tuntisi Crudupin kaltaisten blues-artistien musiikkia. Tämä voi olla yksi syy siihen, että hän ei heti keksinyt Elviksen kyvyille käyttöä aikaisemmin tämän äänittäessä omakustanteitaan. Tyyli sai myöhemmin nimen rock & roll. Päivän, 5. heinäkuuta 1954, sanotaan jääneen historiaan päivänä, jolloin rock & rollia kuultiin valkoihoisen suusta. Studion johtaja Sam Phillips oli joskus luvannut ansaita miljoona dollaria, jos löytyy valkoihoinen, joka laulaa kuin musta. Nyt hänellä oli sellainen.

That's All Right (Mama) -single sai b-puolelle kappaleen Blue Moon of Kentucky, ja single ilmestyi 19. heinäkuuta 1954. Sitä myytiin Memphisissä parisenkymmentätuhatta kappaletta, mikä oli paikallinen menestys. Levyä soitettiin radiossa, ja kappale herätti huomiota.

Elvis esiintyi tiiviisti ja teki samana vuonna vielä toisen singlen. Menestys antoi vielä odottaa itseään. Manageriksi ryhtynyt Tom Parker sai neuvotelluksi Elvikselle sopimuksen suuren RCA Victor -levy-yhtiön kanssa, joka osti Presleyn oikeudet marraskuussa 1955. Seuraava vuosi oli Presleyn läpimurtovuosi: hän teki ensimmäiset albumit (Elvis ja Elvis Presley), levytti Heartbreak Hotelin, josta tuli ensimmäinen levy maailmassa, jota myytiin yli miljoona kappaletta, sekä esiintyi televisiossa ja päätyi lopulta Hollywoodiin. Vuonna 1956 hän teki myös monia muita loistavasti menestyneitä hittejä, kuten Hound Dog, Don´t Be Cruel, Love Me Tender ja Love Me.

Parkerin ansiosta Elvis oli jo vuonna 1956 miljonääri. Hän pystyi ostamaan oman talon Audubon Driveltä ja äidilleen vaaleanpunaisen Cadillacin, jonka oli luvannut ostaa heti kun rikastuu.

1950-luku oli Yhdysvalloissa vielä rotuerottelun aikaa. Elvis Presley sai kielteistä julkisuutta rotuennakkoluuloisten keskuudessa siitä, että hän valkoisena lauloi tummaihoisten lauluja. Elvis itse vastusti rotuerottelua ja syrjintää ja loukkaantui paheksunnasta.

Armeija kutsuu

22-vuotias Elvis Presley vuonna 1957.

Joulukuussa 1957 Elvis sai kutsun saapua armeijapalvelukseen. Hän sai lykkäystä 60 päivää King Creole -elokuvansa kuvausten loppuunsaattamisen vuoksi, ja astui lopulta armeijan palvelukseen 24. maaliskuuta 1958. Taakseen hän jätti perheensä, tyttöystävänsä Natalie Woodin ja kuuluisat pulisonkinsa, joita ei armeijassa saanut pitää.

Lehdet kirjoittivat, että Presley tullaan unohtamaan hänen kahden vuoden mittaisen armeijakiinnityksensä aikana. Väite osoittautui kuitenkin vääräksi, sillä manageri Parker piti Elviksen lippua korkealla julkaisemalla muun muassa elokuvia uudestaan, uusia kokoelmalevyjä sekä fanitavaroita. Elvis sai yllättävän siirron Saksan liittotasavaltaan, jossa hän tuli viettämään suurimman osan armeija-ajastaan tiedustelu-Jeepin kuljettajana*.

Presleytä kehuttiin hyväksi sotilaaksi, joka teki tunnollisesti työnsä. Hän ei saanut erityiskohtelua kuin asuntoratkaisussa, sillä hän asui fanien piirityksen vuoksi armeijan lähellä sijaitsevassa vuokratalossa.
Anekdootti: Esimiehenä ja kuljetettavana oli suomalaissyntyinen, Marttisen miehiin lukeutunut, Mannerheimin ristin ritari Olavi Alakulppi.

Äidin kuolema

Elvis koki 14. elokuuta 1958 elämänsä suurimman menetyksenlähde?, kun hänen äitinsä Gladys kuoli maksatulehdukseen 46-vuotiaana. Äidin kasvatuksessa kasvaneena poikana Elvis koki menetyksen erityisen raskaana. Ruumista säilytettiin lasikannen alla Gracelandissa odottamassa hautajaisia.

Seurustelun alku

Elvis tapasi 14-vuotiaan Priscilla Ann Beaulieun olleessaan armeijassa Saksassa. Priscilla oli muuttaessaan vuonna 1962 Gracelandiin yhä alaikäinen, joten pari sai toisensa virallisesti vasta vuonna 1967, jolloin Elvis vei Priscillan vihille manageri Parkerin kehotuksesta. Yhdeksän kuukautta hääyön jälkeen syntyi Elviksen tiettävästi ainoaksi jäänyt lapsi Lisa Marie Presley. Matkalla synnytykseen hermostunutta Elvistä täytyi muistuttaa, ettei hän ollut synnyttämässä vaan Priscilla. Tyttären synnyttyä Elvis tarjoili sairaalassa sikareita ohikulkijoille.
]
1960-luku

Suosio jatkuu armeijan jälkeen

Elvis vapautui armeijasta 5. maaliskuuta 1960. Hän esiintyi historiallista korvausta vastaan (125 000 dollaria kuudesta minuutista) Frank Sinatran isännöimässä Timex-televisio-ohjelmassa, joka oli vuoden katsotuin ohjelma. Elvis lauloi muutaman laulun yksin ja yhdessä Sinatran kanssa ja sai palsamia haavoille, joita oli syntynyt Sinatran haukuttua Elvistä ja rockmusiikkia Elviksen noustessa pinnalle. Myöhemmin Elvis ja Sinatra ystävystyivät ja Sinatra tarjosi Elvikselle mafian palveluksia suojaksi innokkailta ihailijoilta, mutta Elvis kieltäytyi.

Vuonna 1960 Elvis teki ensimmäisen elokuvansa sitten King Creolen, joka oli saanut kriitikoilta kehut. G.I. Blues oli kuitenkin niin heikko teos - ja taso pysyi myöhemmissä Presley-elokuvissa samanlaisena - että Elvis kyllästyi elokuvan tekemiseen. Naispääosaa esitti Sinatran kihlattu Juliet Prowse. Myöhemmin Elvis teki vielä Sinatran tyttären Nancy Sinatran kanssa elokuvan Speedway – vauhtihullut (1968).

Elokuva oli taloudellinen menestys ja kohosi ensi-iltaviikonloppuna Varietyn listalla kakkoseksi. Vuositilastoissa elokuva sai 14. sijan. Elokuvan ohjasi Norman Taurog, joka ohjasi kahdeksassa vuodessa yhdeksän Presleyn elokuvaa.

Tauko levyjen teossa

Elokuvasopimukset estivät Elviksen levynteon vuoteen 1969. Hän teki vain muutamia oikeaa musiikkia sisältäviä levyjä elokuvien soundtrackien ohella. Elokuvavuosina Eversti Parker suhtautui penseästi suojattinsa oikean studioalbumin äänittämiseen, koska studioalbumi söi hänen mielestään aina soundtrack-levyn suosiota ja näin oikeiden studioalbumeiden teko 60-luvun alusta puoliväliin loppui lähes kokonaan. Vielä vuonna 1963 kyllä äänitettiin puhdas studioalbumi, mutta edellä mainituista syistä Parker pisti projektin jäihin ja äänitetyt kappaleet sijoitettiin elokuvien soundtrack-levyille bonusraidoiksi. Tämä "kadonnut levy" julkaistiin vuonna 1990 nimellä Lost album. Seuraavaa oikean studioalbumin tekoa saatiin odottaa aina vuoteen 1966, jolloin keväällä Elvis äänitti Nashvillessä itselleen rakkainta musiikkia gospelia kokonaisen albumin. Edellisestä Elviksen gospelalbumista oli kulunut jo kuusi vuotta (His hand in mine 1960) Uudesta How great thou art -nimisestä albumista Elvis sai myös musiikkialan Oscarin eli Grammy-palkinnon. Grammyja Elvis sai elinaikanaan kolme ja hän sai ne kaikki itselleen rakkaimasta musiikista gospelmusiikista. Menestykset vähenivät 1960-luvun puolivälin jälkeen, kun elokuvamusiikki ei saanut riittävästi ostajia. Britanniassa menestys oli parempi kuin Yhdysvalloissa.

Vuonna 1961 Elvis sai plakaatin 75 miljoonasta myydystä levystä. Samana vuonna hän esiintyi julkisesti viimeisen kerran ennen paluutaan julkisuuteen vuonna 1968.

Elokuvaura

Elvis näytteli urallaan 33 elokuvassa vuosina 1956–1969. Lisäksi hän teki kaksi dokumenttielokuvaa ja kolme televisio-ohjelmaa.

Elviksen näyttelijänura alkoi elokuvan Love Me Tender myötä vuonna 1956. Normaalisti uusi suuri nimi sai elokuvasta korkeintaan 10 000 dollarin palkkion, mutta Elvis sai ensimmäisestään 125 000 dollaria.

Elvis teki 1950-luvulla neljä elokuvaa, jotka kaikki olivat draamaelokuvia. Love Me Tender on sisällissodan jälkeiseen aikaan sijoittuva rakkaustarina. Loving You oli Elviksen ensimmäinen värielokuva ja se kertoo Deke Riversistä, jonka keplotteleva naispuolinen manageri ottaa esiintyjäryhmäänsä mukaan ja yrittää pitää hänet mukana keinolla millä hyvänsä. Jailhouse Rock on draamaelokuva vankilasta vapautuvasta nuorukaisesta joka kehittää uuden musiikkityylin. King Creole, Presleyn elokuvista ehkä kiitetyin, on tarina Danny Fisheristä, joka ajautuu rikoksiin etsiessään paikkaansa elämässä.

Neljää ensimmäistä elokuvaa pidetään yleisesti hänen parhaimpinaan. 1960-luvulla hän teki 27 elokuvaa, joista vakavia olivat Flaming Star, Wild in the Country, Charro! ja Change of Habit. Elvis ei tehnyt mielellään kepeitä musikaalielokuvia, eikä hän ylipäätään olisi halunnut laulaa elokuvissaan, mutta tuottajat ja manageri Parker vaativat sitä katsojien halutessa nähdä myös Elviksen laulavan elokuvissaan.

Elvis: That's the Way It Is valmistui vuonna 1970, ja siinä seurattiin dokumentin tavoin Elviksen valmistautumista Las Vegasin sesonkiin. Elokuvan ohjasi Oscar-palkittu Denis Sanders. Oscar-palkittuja olivat myös Pierre Adidge ja Robert Abel, jotka ohjasivat niin ikään MGM:lle tehdyn Elvis on Tour -dokumenttielokuvan, joka sai Golden Globe -palkinnon. Tätä pidetään dokumenttinäkökulmasta näistä kahdesta parempana, mutta ensimmäisessä dokumentissa musiikki on kuitenkin yleisesti ottaen parempaa.

Paluu ja televisio-ohjelma

Vuonna 1968 Elviksen suosio oli alamaissa. Eikä tuolloin millään lailla ollut muodikasta olla Elvis-fani. Elokuvasopimukset olivat päättymässä, eikä Elvis ollut enää kiinnostunut jatkamaan halpatuotannoissa. Elviksen uran lopun alun edessä ratkaisuksi tuli NBC-televisiokanavalle tehtävä televisio-ohjelma, jonka oli manageri Parkerin suunnitelmien mukaan tarkoitus sisältää perinteisiä joululauluja esittäjänä valkoiseen smokkiin pukeutunut Elvis. Sopimuksen kylkiäisenä tehtiin myös vuonna 1969 valmistunut Change of Habit -elokuva.

Joululauluohjelma oli ohjaaja Steve Binderin ja Elviksen painajainen. He halusivat tehdä kunnon rockshown, joka nostaisi Elviksen taas kirkkaimmaksi tähdeksi. Comebackin tarpeellisuuden osoittamiseksi Elvikselle televisioshown ohjaaja Binder vei Elviksen keskellä kirkasta päivää seisoskelemaan Burbank- studioiden ulkopuolella sijaitsevalle Sunset Boulevardille suurimman ihmisvilinän aikaan. Ajat olivat muuttuneet ja sen huomasi konkreettisesti nyt myös Elvis. Hän sai seisoskella keskellä päivää vilkkaalla kadulla Kaliforniassa, eikä monikaan ohikulkijoista kiinnittänyt huomiota häneen tai pyydystänyt enää intensiivisesti hänen nimikirjoitustaan. Elviksen reaktio oli kaksijakoinen. Hän oli hämmentynyt ja aidosti ihmeissään että häntä ei enää tunnistettu samalla tavalla, kuten aiemmin. Toisaalta koko tilanne myös huvitti häntä, mutta Binder onnistui siinä mitä yrittikin. Hän sai tämän "kokeen" avulla osoitettua Elvikselle comebackin tärkeyden ja sen, että se on syytä tehdä tyylillä ja itsensä likoon laittaen, mikäli Elvis mielisi jatkaa uraansa ja palata huipulle. Muuten hän saisi seisoskella kadulla rauhassa jatkossakin. Elviksellä itselläänkin oli suuri halu todistaa suurelle yleisölle ja ennen kaikkea itselleen mihin hän todella pystyi ja ohjaaja Binder halusi kaivaa Elviksestä kaiken parhaan ja alkuvoimaisen magian jälleen esiin mikä oli ollut hänen suuren suosionsa salaisuus uran alkuaikoina. Binder halusi herättää vanhan Elviksen henkiin, sen aidon ja oikean rockin kapinallisen. Show nauhoitettiin lopulta Binderin ehdotuksen mukaisesti Parkerin myönnyttyä ideaan, ja itsensä huippukuntoon saanut, ruskettunut ja mustaan nahkapukuun pukeutunut Elvis villitsi koko ympärillään olleen yleisön ja lopulta koko maailman, jälleen. Show oli katsotuin vuoden 1968 tv-ohjelma Yhdysvalloissa. Elvis oli palannut huipulle. Hän oli taas miljoonien palvonnan kohde, eikä hänen uskollisimpien faniensakaan enää tarvinnut häpeillen tunnustaa ihailun kohdettaan. Presidentti Nixoniakin hän pääsi tapaamaan Valkoiseen taloon ainoastaan ilmoittamalla portilla nimensä paria vuotta myöhemmin 1970.

Vuosina 1968 ja 1969 Elviksen levytykset olivat tyyliltään aiempaa lähempänä soul-musiikkia, sillä letkeä rantapoikamusiikki oli jo poissa muodista, eikä sitä esittämällä voinut enää saada uskottavuutta. Ihmiset ostivat taas Elviksen levyjä, ja tunnetuin single tältä kaudelta on Suspicious Minds, joka oli Elviksen viimeinen singlemenestys Yhdysvalloissa hänen elinaikanaan.

1970-luku

Elvis tapaa Richard Nixonin.

Manageri Parker teki monivuotisen sopimuksen Las Vegasin International-hotellin (myöhempi Hilton) kanssa ja Elvis esiintyi siellä neljän viikon ajan kahdesti päivässä. Samalla Elvis jatkoi ahkerasti konsertointia ja teki satamäärin levytyksiä. Näiden 1970-luvun ensimmäisten vuosien sanotaan antaneen yleisölle parasta Elvistä: laulaminen sujui mainiosti vuosien mittaan kypsyneen äänen myötä, ja esiintymisessä oli voimaa. Ajan levytyksiin kuuluivat esimerkiksi "The Wonder Of You", "It's Only Love", "Burning Love", "I Got The Feelin' In My Body" ja "The First Time I Ever Saw Your Face".

Elviksen arvostus, suosio ja kuuluisuus nousivat huippuunsa juuri 1970-luvulla. Häntä arvostettiin kaikissa piireissä, eikä hänen rockmusiikkiaan enää paheksuttu. Suurin syy oli se, että Elvis levytti kaikenlaista musiikkia, aina gospelista bluesiin ja rockiin.

Televisio-ohjelmasta Elvis: Aloha from Hawaii tuli ensimmäinen viihdeohjelma, joka välitettiin ympäri maailman satelliitin välityksellä. Elvis oli asiasta innoissaan. Konsertin toteuttaminen maksoi 2,5 miljoonaa dollaria, joka oli televisiolle tehdyn ohjelman ennätys. Ohjelma keräsi 1,5 miljardia katsojaa ja oli maailman katsotuin tv-ohjelma aina 2000-luvulle asti. Nykyisin se on yhä katsotuin viihdeohjelma. Sen tuotto meni Kui Leen syöpäsäätiölle.

Alamäki

Avioliitto Priscilla Presleyn kanssa päättyi eroon alkuvuodesta 1973. Eron aiheuttama suru ja stressi näkyivät Elviksen kasvoilta Elvis: Aloha from Hawaii -televisio-ohjelmassakin. Ystävä kertoi nähneensä Elviksen silmistä, ettei tämä ollut enää onnellinen. Lääkkeidenkäyttö ja epäterveelliset elämäntavat alkoivat vaikuttaa elimistöön. Elvis sai raivonpurkauksia ja oli ajoittain lääkkeiden vaikutuksesta hereilläkin lähes koomankaltaisessa tilassa.

Maksa- ja sydänvaivoja ilmaantui, ja myöhemmin ruumiinavauksessa vuonna 1977 todettiin laajentunut maksa ja sydän. Hänellä oli myös veritulppia jaloissa, viherkaihi silmissä ja paino-ongelmia. Pahinta oli kuitenkin jatkuva unettomuus, jota lääkittiin vahvoilla unilääkkeillä. Unilääkkeet olivat riesa, sillä kun Elvis vihdoin heräsi päivällä yöuniltaan, hän tarvitsi lääkkeitä pysyäkseen hereillä.

Elvis piti kaikkiaan yli 1 300 loppuunmyytyä suurkonserttia ympäri Yhdysvaltoja suurimmilla areenoilla.

Viimeinen televisio-ohjelma

Elvis suostui manageri Parkerin painostamana ja heikon rahallisen tilanteen takia vuonna 1977 CBS:n ehdotukseen hänen konserttiensa kuvaamiseksi ja niiden kokoamiseksi talvella esitettäväksi televisio-ohjelmaksi. Ohjelmasta oli ollut puhetta jo vuonna 1975, mutta Elvis ei ollut halukas esiintymään kameroiden edessä. Nyt hän oli elämänsä huonoimmassa kunnossa sekä ylipainoinen. Maksan kanssa oli ongelmia ja unihäiriöt vakavia. Elviksen kasvot ja vatsa olivat huolestuttavasti turvonneet. Lisäksi hänellä oli tulehtunut ja kiertynyt paksusuoli, joka aiheutti vakavaa kipua ja turvotusta vatsaan.

Rapid Cityn, Omahan ja Indianapolisin konsertit kuvattiin, ja hän teki parhaansa. Kun Elvis oli nähnyt filmimateriaalia konserteista, hän oli todennut: "En ehkä näytä nyt hyvältä, mutta arkussa näytän". Ohjelma oli jälleen vuoden katsotuin TV-ohjelma, mutta se ei ehtinyt valmistua tähden elinaikana.

Elviksen kuolema

Elviksen silloinen naisystävä Ginger Alden löysi Elviksen elottomana kylpyhuoneesta noin klo 14.00 16. elokuuta 1977. Elviksen kiertuemanageri Joe Esposito aloitti jo sinertävän ruumiin elvytyksen, joka jatkui myös ambulanssissa Elviksen lääkärin George C. Nichopouloksen johdolla. Elvis kuljetettiin Babtist Memorial Hospital -sairaalaan, jossa näennäisen turhan elvytyksen kerrotaan jatkuneen edelleen. Sairaalan ylilääkäri Eric Muirhead julisti Elviksen lopulta kuolleeksi klo 15:30. Kuolinsyyksi kerrottiin sydämen rytmihäiriö. Ruumiinavaus suoritettiin välittömästi tämän jälkeen sairaalan tiloissa Memphisin poliisin tutkinnanjohtajan ja patologin Jerry Franciscon, ylilääkäri Muirheadin ja Nichopouloksen johdolla.

Yleisen tiedon mukaan Elvis oli ennen sairauskohtaustaan lukenut The Face of Jesus -kirjaa, jonka hän oli ystävältään saanut. Memphisin poliisin tiedot kirjan sisällöstä ja sen löytymisestä ovat ristiriitaiset.

Elviksen kuolema oli suru-uutinen ympäri maailman. Televisiokanavat ja lehdet ympäri maailman kertoivat asiasta useina päivinä, ja radioissa soitettiin hänen levyjään. Pelkästään 17. elokuuta 1977 hänen levyjään myytiin maailmalla yli 20 miljoonaa kappaletta, ja seuraavan vuoden aikana yli 200 miljoonaa. Ennätystä tuskin koskaan tullaan rikkomaan. Gracelandin edustalle kerääntyi arvioiden mukaan vähintään 80 000, korkeintaan 180 000 ihailijaa. Valtavassa ihmisjoukossa kolme menehtyi auton syöksyttyä väkijoukkoon. Yhtä lailla tarinoita kuultiin henkilöistä, jotka tekivät itsemurhan kuultuaan heidän "Kuninkaansa" poismenosta.

Hautajaiset pidettiin 18. elokuuta. Elvikselle oli tehty ruumiinavaus, ja hänet oli palsamoitu. Hautajaisiin ei kutsuttu nykypäivän tapaan paljoakaan julkisuudenhenkilöitä, vaan ainoastaan jotkut lähimmät ystävät ja sukulaiset. Ihailijoita hautajaissaattueeseeen kertyi jopa yli 100 000. Elvis haudattiin yleiselle hautausmaalle, mikä osoittautui virheeksi, sillä lyhyen ajan kuluttua hautauksesta kolme henkilöä yrittivät avata graniittihaudan todistaakseen omien sanojensa mukaan Elviksen kuoleman olleen huijausta. Heistä vain yksi saatiin kiinni. Perikunta päätti tapauksen jälkeen siirtää haudan Gracelandin takapihalla sijaitsevaan Meditation Gardeniin, jonne siirrettiin myöhemmin myös Elviksen äidin arkku. Sinne haudattiin myös vuonna 1979 kuollut Elviksen isä Vernon Presley ja vuonna 1981 kuollut Elviksen isoäiti Minnie Mae. Myös Elviksen kuolleena syntyneelle veljelle pystytettiin oma muistomerkki. Haudalla käy vuosittain yli 600 000 ihmistä kunnioittamassa edesmenneen legendan muistoa. Myös vuosittainen kynttiläkulkue kerää kymmeniätuhansia osanottajia hänen kuolinpäivänään. 16. elokuuta 2007 tuli kuluneeksi 30 vuotta Elviksen kuolemasta.

Hyväntekeväisyyttä

Pian Elviksen kuoltua hyväntekeväisyysjärjestöt huomasivat lahjoitussummien pienentyneen, kun yksi eniten lahjoittaneista yksityishenkilöistä oli kuollut. Joulua rakastanut Elvis valitsi joulun alla 50 hyväntekeväisyyskohdetta, joille lahjoitti merkittäviä summia, jopa 50 000 dollaria. Lisa Marie Presley on jatkanut myöhemmin aktiivisesti hyväntekeväisyyden tukemista isänsä jalanjäljissä.

Kuolemansa jälkeen eniten ansaitseva

Elvis Presley ansaitsi elinaikanaan yli 4,5 miljardia dollaria ja oli 1960-luvulla eniten veroja maksanut amerikkalainen. 1970-luvulla hän myi manageri Parkerin ehdotuksesta ja suvun tilapäisen rahapulan vuoksi (syynä manageri Parkerin uhkapeli ja Presleyn suuret hankinnat, muun muassa useat lentokoneet ja kiinteistöt) oikeudet musiikkijulkaisuihinsa, jotka ovat tähän päivään mennessä tuottaneet miljardeja, mutta niistä ei maksettu Presleylle enää sopimuksen jälkeen. Silti Presley on ollut lähes aina kuolemansa jälkeen yksi parhaiten ansaitsevista vainajista.

Vuonna 2005 hän ansaitsi 45 miljoonaa dollaria ja oli parhaiten ansaitseva vainaja. 45 miljoonaa dollaria on vain perikunnalle tuleva summa. Myös hänen yrityksensä ansaitsevat satoja miljoonia. Lokakuussa Vuonna 2006 vuonna 1994 kuollut Kurt Cobain kuitenkin voitti hänet ansaitsemalla 50 miljoonaa dollaria. Vuonna 2007 Elvis otti jälleen ykköspaikan parhaiten ansaitsevista vainajista, John Lennon oli toisena.

Tilastoja Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä.
Voit auttaa parantamaan artikkelia lisäämällä asianmukaisia lähteitä.
Lähteettömät tiedot saa myös kyseenalaistaa tai poistaa.

Noin 731 levytettyä laulua
Noin 1178 levytystä.
Yli 200 platina- ja kultalevyä.
Elviksen menestynein single oli "Hound Dog / Don`t Be Cruel" vuodelta 1956. Se oli listaykkösenä 11 viikkoa.
Singleä "It's Now Or Never" on myyty 22 miljoonaa.
Elviksen kuolemaa seuranneen päivän aikana myytiin yli 20 miljoonaa hänen levyään.
Elokuun 1977 ja 1978 välisenä aikana myytiin yli 200 miljoonaa Elviksen levyä.
Elvis sai kolme Grammy-palkintoa, jotka kaikki hengellisestä musiikista: How Great Thou Art (LP) vuonna 1967, He Touched Me (LP) vuonna 1972 ja How Great Thou Artin live-versio vuodelta 1974.
Yli 1,3 miljardia myytyä levyä jo vuonna 1983. Nyt luku lienee jo ylittänyt 2 miljardin rajan.
Elvis: Aloha from Hawaii -satelliittikonsertti on yhä maailman katsotuin yhden esiintyjän televisiolähetys. Se keräsi 1,5 miljardia katsojaa.
G.I. Blues -albumi vietti 111 viikkoa Billboard-listalla.
Blue Hawaii -albumi vietti 113 viikkoa Billboard-listalla.
Yli 1 200 Elvis-kirjaa oli julkaistu vuoteen 2002 mennessä.
Noin 600 yhä aktiivisesti toimivaa Elvis-fanclubia, mikä on maailmanennätys.
Suomen Elvis-fanclubi valittiin maailman parhaaksi vuonna 1991 arvostetun lehden toimesta.
Vuonna 1993 julkaistua Elvis-postimerkkiä on myyty 500 miljoonaa kappaletta, ja se on maailman myydyin postimerkki.
Elvis oli 2005 Forbes-lehden eniten ansaitsevien kuolleitten listan ykkössijalla viidettä kertaa peräkkäin. Hän ansaitsi edellisenä vuonna 45 miljoonaa dollaria henkilökohtaista tuloa.
Yli 1 500 Elvis-levyä julkaistu CD/LP/EP/7"-muodossa.

Diskografia

Albumit
1956
Elvis Presley
Elvis
1957
Loving You
Elvis' Christmas Album
1958
Elvis' Golden Records, Vol 1
King Creole
1959
For Lp Fans Only
A Date With Elvis
50.000.000 Elvis Fans Can't Be Wrong (Elvis' Golden Records vol.2)
1960
Elvis Is Back
G.I. Blues
His Hand In Mine
1961
Something For Everybody
Blue Hawaii
1962
Pot Luck
Girls! Girls! Girls!
1963
It Happened At The World's Fair
Elvis' Golden Records, Vol 3
Fun In Acapulco
1964
Kissin' Cousins
1965
Girl Happy
Elvis for Everyone
Harum Scarum
1966
Frankie and Johnny
Paradise, Hawaiian Style
Spinout
1967
How Great Thou Art
Double Trouble
Clambake
1968
Elvis' Golden Records, Vol 4
Speedway
Elvis NBC-Tv Special
1969
From Elvis in Memphis
Elvis in Person (From Vegas To Memphis)
Back in Memphis
1970
On Stage
That's the Way it is
1971
Elvis Country
Love Letters from Elvis
Elvis Sings The Wonderful World Of Christmas
1972
Elvis Now
He Touched Me
Elvis As Recorded At Madison Square Garden
1973
Aloha from Hawaii Via Satellite
Elvis (Fool)
Raised on Rock
1974
Good Times
Elvis As Recorded Live On Stage In Memphis
1975
Promised Land
Elvis Today
1976
From Elvis Presley Boulevard In Memphis
1977
Moody Blue

Singlet
1954
That's All Right Mama / Blue Moon Of Kentucky
Good Rockin' Tonight / I Don't Care If The Sun Don't Shine
1955
Milk Cow Blues Boogie / Your A Heartbreaker
I'm Left, You're Right, She's Gone / Baby Lets Play House
Mystery Train / Forget To Remember To Forget
1956
Heartbreak Hotel / I Was The One
Blue Suede Shoes / Tutti Frutti
I Want You I Need You I Love You / My Baby Left Me
Hound Dog / Don't Be Cruel
I'm Counting On You / I Got A Woman
I’ll Never Let You Go / I’m Gonna Sit Right Down And Cry
Trying To Get To You / I Love You Because
Blue Moon / Just Because
Money Honey / One Sided Love Affair
Shake Rattle And Roll / Lawdy Miss Clawdy
Love Me Tender / Any Way You Want Me
1957
Too Much / Playing For Keeps
All Shook Up / That’s When Your Heartbreak Begins
Teddy Bear / Loving You
Jailhouse Rock / Treat Me Nice
Don’t / I Beg Of You
1958
Where My Ring Around You Neck / Dontcha Think Its Time?
Hard Headed Woman / Don’t Ask Me Why
King Creole / Trouble / Young Dreams / Crawfish / Dixieland Rock
One Night / I Got Stung
1959
A Fool Such As I / I Need Your Love Tonight
A Big Hunk O Love / My Wish Came True
1960
Stuck On You / Fame And Fortune
I'ts Now Or Never / Mess Of Blues Are You Lonesome Tonight / I Gotta Know
1961
Surrender / Lonely Man
I Feel So Bad / Wild In The Country
Little Sister / His Latest Flame
Can’t Help Falling In Love / Rock-A-Hula Baby
1962
Good Luck Charm / Anything That’s Part Of You
She’s Not You / Just Tell Her Jim Said Hello
Return To Sender / Where Do You Come From?
1963
One Broken Heart For Sale / They Remind Me Too Much Of You
You’re The Devil In Disguise / Please Don’t Drag That String Around
Bossa Nova Baby / Witchcraft
Kiss Me Quick / Suspicion
1964
Kissin’ Cousins / It Hurts Me
Viva Las Vegas / What’d I Say
Such A Night / Never Ending
Ain’t That Loving You Baby? / Ask Me
Blue Christmas / Wooden Heart
1965
Do That Clam / You’ll Be Gone
Crying In The Chapel / I Believe In The Man In The Sky
(Such An) Easy Question / It Feels Right
I’m Yours / Long Lonely Highway
Puppet On A String / Wooden Heart
Blue Christmas / Santa Claus Is Back In Town
1966
Tell Me Why / Blue River
Joshua Fit The Battle / Known Only To Him
Milky White Way / Swing Down Sweet Chariot
Frankie And Johnny / Please Don’t Stop Lovin’ Me
Love Letters / Come What May
Spinout / All That I Am
If Every Day Was Like Christmas / How Would You Like To Be?
1967
Indescribably Blue / Fools Fall In Love
Long Legged Woman / That’s Someone You’ll Never Forget
There’s Always Me / Judy
Big Boss Man / You Don’t Know
1968
Guitar Man / High Heel Sneakers
U.S Male / Stay Away Joe
You’ll Never Walk Alone / We Call On Him
Let Yourself Go / Your Time Hasn’t Come Yet Baby
A Little Less Conversation / Almost In Love
If I Can Dream / Edge Of Reality
1969
Memories / Charro
How Thou Art / His Hand In Mine
In The Ghetto / Any Day Now
Clean Up Your Own Back Yard / The Fair Is Moving On
Suspicious Minds / You’ll Think Of Me
Don’t Cry Daddy / Rubberneckin’
1970
Kentucky Rain / My Little Friend
The Wonder Of You / Mama Liked The Roses
I’ve Lost You / The Next Step Is Love
You Don’t Have To Love Me / Patch It Up I Really Don’t Want To Know / There Goes My Everything
1971
Rags To Riches / Where Did They Go Lord
Live / Only Believe
I’m Leavin’ / Heart Of Rome
It's Only Love / The Sound Of Your Cry
Merry Christmas Baby / O Come All Ye Faithful
1972
Until Its Time For You To Go / We Can Make The Morning
Bosom Of Abraham / He Touched Me
An American Trilogy / The First Time I Ever Saw Your Face
Burning Love / It’s A Matter Of Time
Separate Ways / Always On My Mind
1973
Steamroller Blues / Fools
Raised On Rock / Fool
1974
I’ve Got A Thing About You Baby / Take Good Care Of Her
If You Talk In Your Sleep / Help Me
Promised Land / Its Midnight
My Boy / Thinking About You
1975
T-R-O-U-B-L-E / Mr Songman
Bringing It Back / Pieces Of My Life
1976
Hurt / For The Heart
Moody Blue / She Thinks I Still Care
1977
Way Down / Pledging My Love

EP:t
1956
Elvis Presley
Elvis Presley (tupla-EP)
Heartbreak Hotel
Elvis Presley
The Real Elvis
Anyway You Want Me
Elvis vol. 1
Love Me Tender
Elvis vol. 2
1957
Strictly Elvis
Peace in the Valley
Just for You
Loving You vol. 1
Loving You vol. 2
Jailhouse Rock
Elvis Sings Christmas Songs
1958–1959
King Creole vol. 1
King Creole vol. 2
Elvis Sails (lehdistötilaisuus 22.9.1958)
Christmas With Elvis
A Touch Of Gold vol. 1 (1959)
A Touch Of Gold vol. 2 (1959)
1960
A Touch Of Gold
1961
Elvis by request
1962
Follow That Dream
Kid Galahad
1964
Viva Las Vegas

1965
Tickle Me
1966
Frankie And Johnny
Paradise Hawaiin Style
Spinout
1967
Easy Come Easy Go

[muokkaa]
Kokoelmat
Elvis Forever (1974)
Inspirations (1980)
The Essential Elvis Presley (2007)

[muokkaa]
Elokuvat

1956

Love Me Tender - Rakasta minua hellästi

1957

Loving You - Kiihkeitä rytmejä
Jailhouse Rock - Rock'n Roll suosikki

1958

King Creole - Kitara kainalossa

1960

G.I. Blues - Cafe Europa
Puoliverinen (Flaming Star)

1961

Wild in the Country - Kapinallisen laulu
Blue Hawaii - Sininen Havaiji

1962

Follow That Dream - Elä elämäsi laulaen
Kid Galahad - Nyrkkeilysankari Kid Galahad
Girls! Girls! Girls! - Tyttöjä! Tyttöjä! Tyttöjä!

1963

It Happened At The World's Fair - Sydän tarjolla
Fun In Acapulco - Rytmiä ja riemua Acapulcossa

1964

Kissin' Cousins - Suukkottelevat serkukset
Viva Las Vegas
Roustabout - Huoleton kulkuri

1965

Girl Happy - Tyttöjen Elvis
Tickle Me - Kutita minua
Harum Scarum - Elvis ja 1001 yötä

1966

Frankie And Johnny - Frankie ja Johnny
Paradise Hawaiian Style - Hula-Hula paratiisi
Spinout - Loma Kaliforniassa

1967

Double Trouble - Ansa Elvikselle
Easy Come Easy Go - Kalifornian paratiisi
Clambake - Vauhtia ja vedenneitoja

1968

Stay Away, Joe - Painu pois, Joe
Speedway - Vauhtihullut
Live A Little, Love A Little - Tytöstä tyttöön

1969

Charro!
The Trouble With Girls - Tytöistä on pelkkää harmia
Change Of Habit

1970

Elvis - That's the Way It Is

1972

Elvis On Tour - Elvis kiertueella

Televisio-ohjelmat
'68 Comeback Special eli ELVIS, 1968
Elvis: Aloha from Hawaii, 1973
Elvis in Concert, 1977

Elviksen esiintymispalkkiot elokuvista
Elvis: Aloha from Hawaii (1973) (TV) 450 000 $
Elvis: That's the Way It Is (1970) $500 000 + 60 % voitosta
Paradise, Hawaiian Style (1966) $225 000 + 50 % voitosta
Tickle Me (1965) 750 000 $
Girl Happy (1965) 500 000 $ + 50 % voitosta
Viva Las Vegas (1964) 500 000 $ + 50 % voitosta
Fun in Acapulco (1963) 500 000 $ + 50 % voitosta
It Happened at the World's Fair (1963) 500 000 $ + 50 % voitosta
Follow That Dream (1962) 500 000 $ + 50 % voitosta
Blue Hawaii (1961) 175 000 $
G.I. Blues (1960) 175 000 $ + osuus voitosta
Frank Sinatra's Welcome Home Party for Elvis Presley (1960) (TV) 125 000 $
Jailhouse Rock (1957) 250 000 $
Loving You (1957) 150 000 $
Love Me Tender (1956) 100 000 $

Sekshibitionisti: Elvis Presley

Sininen Hawaiji
Elvis Presley oli 1950-luvun uuden audiovisuaalisen kulttuurin tuote, joka liikkui sulavasti mediasta toiseen: konserttilavoilta levytysstudioiden ja radion kautta televisioon ja lopulta elokuvaan. Kymmenien studiolevyjen, konserttien ja radioesiintymisten ohella Presley ehti näytellä 33 elokuvassa, mikä tekee hänestä yhden 50- ja 60-lukujen tuotteliammista elokuvatähdistä. Ei ihme, että Elvis Presleystä muotoutui nopeasti yksi aikakautensa merkittävimmistä ja näkyvimmistä mediatähdistä, joka ulotti vaikutuksensa vuosikymmenten kuluessa koko amerikkalaiseen kulttuuriin. Tästä esimerkkinä SEA:n sarjassa esitettävät elokuvat Mystery Train (1989) ja Kuherruskuukausi Vegasissa (Honeymoon in Vegas, 1992) [alla].

Elvis Presleyssä kohtasivat monet 1950-luvun seksuaalisuutta, sukupuolta ja rotua koskevista ahdistuksista. Hänen tuolloin törkeän seksuaalisena pidetty esiintymistyylinsä sekä tuotti hänelle kutsunimen "Pelvis" että sai monet julkisuuden moraalin vartijoista tuomitsemaan hänet. Esimerkiksi New York Timesin televisiokriitikko vertasi Presleyä burlesque-kuningattariin ja Time kutsui häntä "sekshibitionistiksi". Jälkiä tällaisesta Presleyn feminiinistämisestä voi halutessaan lukea myös hänen ensimmäisestä elokuvastaan, Love Me Tender (1956), joka on mielenkiintoinen klassisen westernin ja sitä pilkkovien teinimusikaalijaksojen sekoitus. Elokuva feminiinistää Presleyn esittämän Clintin vertaamalla häntä epäsuotuisasti tarinan keskiössä olevaan maskuliinisuuden ikoniin Vanceen (Richard Egan).
Julkisuuden tuomiosta paistoi usein läpi eräänlainen epäuskon, inhon ja halun sekoitus, joka liittyi siihen, että Presley liikkui maskuliinisuuden ja feminiinisyyden sekä valkoisuuden ja mustuuden välisessä rajatilassa.Yhdysvaltojen tuolloin vielä käytännössä hyvin segregoitunutta yhteiskuntaa luonnehti halu erottaa rodut omiin erillisiin kategorioihinsa. Pyrkimys kattoi koko yhteiskunnan sen lakijärjestelmästä ja koulutuksesta segregoituihin asuma-alueisiin ja se heijastui myös siinä, miten yhteiskunta ymmärsi valkoisuutta. Rotunsa puhtaudesta huolestuneiden valkoisten näkökulmasta Presley ja hänen musiikkinsa edustivat lähes samaa integraation uhkaa kuin kansalaisoikeusliike. Koska "viidakkomusiikiksi" haukuttu rock'n'roll samastettiin afroamerikkalaisuuteen, segregationistit päättelivät Presleyn viettelevän musiikin ja seksuaalisen liikehdinnän altistavan nuorison, erityisesti naiset, mustan kulttuurin (turmelevalle) vaikutukselle.
Kytkös afroamerikkalaiseen kulttuuriin teki toisaalta Presleystä entistä kiehtovamman korostamalla hänen maskuliinisuuttaan. Yhdysvalloissa nousi 1950-luvulla pintaan ahdistus, että uralleen ja perheelleen omistautuneet miehet olivat liian sopeutuneita ja epämaskuliinisia. Tästä esimerkkinä voi ajatella yhtä hyvin Nuorta kapinallista kuin vaikkapa Presleyn komeilla musiikkinumeroilla jaksotettua elokuvaa Jailhouse Rock (1957) [vasemmalla]. Ratkaisua tälle ahdistukselle etsittiin eri suunnista, myös afroamerikkalaisesta kulttuurista. Musta kulttuuri (erityisesti jazz) edusti monille - tyyppiesimerkkinä Norman Mailer - viettelevää vaihtoehtoa, kaikkea sopeutuneisuuden ja tylsyyden vastakohtaa kuten marginaalisuutta, kapinallisuutta, vaaraa, ruumiillisuutta, primitiivisyyttä, seksuaalisuutta ja aggressiivista maskuliinisuutta. Presleyn tähtikuva hyödynsi tätä kulttuurista stereotypiaa ja sitoi sen nuorisokulttuuriin ja sen kapinallisuuden merkkeihin. Tämä selittää osaltaan Presleyn ristiriitaisuutta: yhtäältä ylimaskuliinisena ja seksuaalisena hän kiehtoi valkoista kulttuuria, toisaalta naittaessaan valkoisuuden ja mustuuden hän uhkasi valkoisen psyyken perustalta löytyvää eroa mustuudesta.
Näiden eri vaikutteiden jäljet näkyvät hyvin esimerkiksi Presleyn elokuvissa Jailhouse Rock, King Creole (1958), ja Puoliverinen (Flaming Star, 1957). Nämä kaikki kierrättävät Presleyn elämänkerrasta tuttuja aineksia sekä sijoittavat tähden kuumapäisen ja yhteiskunnan rajoilla liikkuvan kapinallisen rooliin. New Orleansissa tapahtuva King Creole ja western Puoliverinen myös korostavat varsin eksplisiittisesti Presleyn yhteyttä ei-valkoiseen kulttuuriin. Edellisessä tämä tapahtuu musiikin välityksellä, jälkimmäisessä taas hän esittää puoliveristä, kaikkien hylkimää nuorta kapinallista. Näihin verrattuna Presleyn myöhemmät elokuvat, joista SEA esittää esimerkkinä kiitetyn Sinisen Hawaijin (Blue Hawaii, 1961) ja campin Viva Las Vegasin (Love in Las Vegas, 1964), olivat selvästi lauhkeampia ja "aikuisemmalle" yleisölle suunnattuja.

James Stewart

2008-10-21T16:39:00.002+03:00

James Maitland Stewart (20. toukokuuta 1908–2. heinäkuuta 1997) oli yhdysvaltalainen elokuvanäyttelijä.

Stewart oli lahjakas ja persoonallinen näyttelijä. Häntä pidettiin amerikkalaisen miehen perikuvana.

Stewart aloitti elokuvauransa 1930-luvulla. Hän esiintyi useissa Frank Capran elokuvissa, muun muassa Herra Smith lähtee Washingtoniin 1938 ja Ihmeellinen on elämä 1946, josta on tullut osa anglosaksista jouluperinnettä.

Stewart haki Yhdysvaltain maavoimien ilmavoimiin jo vuonna 1940. Hän toimi pommituslentäjänä Euroopassa toisen maailmansodan aikana yleten everstiksi. Myöhemmin hän näytteli useissa ilmailuaiheisissa elokuvissa. Hän yleni prikaatinkenraalin arvoon reservissä ollessaan.

Hän oli Alfred Hitchcockin luottonäyttelijä ja esiintyi neljässä ohjaajan elokuvassa: Köysi 1948, Takaikkuna 1954, Mies joka tiesi liikaa 1956 ja Vertigo 1958. Hän teki muitakin jännityselokuvia ja lännenfilmejä kuten Mies joka ampui Liberty Valancen 1962.

Elokuvasta Skandaalihäät 1940 Stewart sai Oscarin. Kunnia-Oscarilla hänet palkittiin 1985.

Vuonna 1949 hän meni naimisiin Gloria Hatrick McLeanin kanssa. Avioliitto kesti vaimon kuolemaan asti 1994. 1951 he saivat kaksostyttäret Judyn ja Kellyn. Stewart myös adoptoi vaimonsa aiemmassa avioliitossaan saamat kaksi poikaa. Vuonna 1999 American Film Institute valitsi James Stewartin vuosisadan kolmanneksi merkittävimmäksi miesnäyttelijäksi.

John Wayne

2008-10-21T16:37:00.002+03:00

John Wayne (oik. Marion Robert Morrison; 26. toukokuuta 1907 – 11. kesäkuuta 1979, Los Angeles) oli amerikkalainen näyttelijä. Monet pitävät häntä elokuvahistorian kaikkien aikojen suosituimpana tähtenä.

John Wayne oli amerikkalaisen elokuvan sankari, joka tuli tunnetuksi etenkin sankarirooleistaan lännen- ja sotaelokuvissa. Hän aloitti uransa vuonna 1928 ja näytteli sen jälkeen 175 elokuvassa, joissa edusti aina oikeutta ja hyvyyttä. Vuonna 1970 hän sai Oscarin elämää suuremmasta roolisuorituksestaan juoppona, hiomattomana ja mitään pelkäämättömänä yksisilmäisenä lainvartijana Rooster Cogburnina elokuvassa Kova kuin kivi (1969).

John Wayne oli ankara kommunismin vastustaja ja Vietnamin sodan puoltaja. Hänen vahva isänmaallisuutensa teki hänestä Yhdysvalloissa monen silmissä kansallissankarin; 72-vuotispäivänään vain vähän ennen kuolemaansa hän saikin Yhdysvaltain kongressilta kultamitalin.

Vuonna 1979 John Wayne kuoli 15 vuotta sairastamaansa syöpään. Samana vuonna hänelle myönnettiin kunnia-Oscar

Kim Novak

2008-10-21T16:32:00.002+03:00

Kim Novak

Kim Novak (oikealta nimeltään Marilyn Pauline Novak, s. 13. helmikuuta 1933 Chicago, Illinois, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen näyttelijä. Hän oli 50-luvun lopussa yksi Amerikan suosituimmista elokuvatähdistä. Hänen kuuluisin roolityönsä on luultavasti Alfred Hitchcockin ohjaama elokuva Vertigo – punainen kyynel (1958).

Lapsuus ja nuoruus

Kim Novak Syntyi Marilyn Pauline Novakina Chicagossa Yhdysvalloissa vuonna 1933 katoliseen amerikantšekkiläiseen perheeseen. Hänen kummatkin vanhempansa olivat entisiä opettajia, ja Novakilla oli yksi sisko. Valmistuttuaan high schoolista Kim aloitti mallin työt. Muutettuaan Los Angelesiin hän jatkoi mallin töitään. Vuonna 1954 hän teki elokuvadebyyttinsä Jane Russellin tähdittämässä elokuvassa Ranskalainen linja (The French Line). Kim Novakin nimi ei päässyt edes lopputeksteihin.

Ura

Kim Novakin löysi Columbia Picturesin agentti ja hän teki koefilmin. Columbia Pictures etsi uutta kaunotarta korvaamaan kapinoiva ja hankala Rita Hayworth ja allekirjoitti Novakin kanssa puolen vuoden sopimuksen. Columbia päätti tehdä vaaleasta Kim Novakista oman versionsa Marilyn Monroesta. Tuolloin Kim vielä käytti omaa nimeään, Marilyn Novak. Tuotantoyhtiö olisi halunnut vaihtaa sen Kit Marloweksi. Kim kuitenkin halusi pitää edes sukunimensä ja niin hän ja studio lopulta sopivat taiteilijanimeksi Kim Novak. Kimistä tulikin nopeasti suosittu näyttelijä ja hänen vastanäyttelijöinään olikin sellaisia maailmantähtiä kuin Jack Lemmon, William Holden, Frank Sinatra ja Rita Hayworth. Vuonna 1958 Kim esitti kaksoisroolin Alfred Hitchcockin elokuvassa Vertigo – punainen kyynel, jossa hänen vastanäyttelijänä oli James Stewart. Elokuva ei ollut mikään jymymenestys, mutta vuosikymmenten aikana siitä on tullut todellinen jännityselokuvien klassikko ja Kim Novakin parhaiten tunnettu roolityö. 60-luvulla Novakin tähti alkoi himmetä. Hän itse asiassa kieltäytyi monista hänelle tarjotuista seksikkäistä ja hohdokkaista naisrooleista. Hän myös torjui monet "vahvat roolit", kuten pääosan elokuvasta Aamiainen Tiffanylla. Hän sai kuitenkin paljon kehuja roolistaan vulgaarina tarjoilijattarena elokuvassa Elämän kahle (Of Human Bondage) (1964). Vuonna 1964 hän kuitenkin näytteli Dean Martinin kanssa Billy Wilderin elokuvassa Suutele minua, tyhmyri (Kiss Me, Stupid). 60-luvun jälkeen Novak on esiintynyt elokuvissa vain harvakseltaan ja viimeisin elokuva on vuodelta 1991. 70- ja 80-luvuilla hän esiintyi televisiosarjoissa, kuten Viinitila Falcon Crestissä vuosina 1986-1987.

Yksityiselämä

Kim Novak on ollut kaksi kertaa naimisissa, ensin englantilaisen näyttelijän Richard Johnsonin kanssa vuosina 1965-1966, sitten vuodesta 1976 lähtien Dr. Robert Malloyn kanssa. Hänen kotinsa Oregonissa ja suurin osa hänen uraansa liittyvistä muistiinpanoista ja valokuvista tuhoutuivat tulipalossa vuonna 2000.

Leo Jokela

2008-10-21T16:31:00.001+03:00

Leo Jokela

Leo Paavali Jokela (24. tammikuuta 1927, Hausjärvi – 11. toukokuuta 1975, Helsinki) oli suomalainen näyttelijä, joka muistetaan koomisten sivuroolien virtuoosimaisena esittäjänä. Hänen tunnetuimpiin rooleihinsa kuuluvat papukaija G. Pula-aho Spede Pasasen radio-ohjelmissa sekä etsivä Kokki Komisario Palmu -elokuvissa.

Ura

Leo Jokelan ura teatterissa alkoi Suomen Teatterikoulun päätyttyä 1950 kiinnityksellä Joensuun kaupunginteatteriin. Sieltä hänen tiensä vei 1952 Vaasan Suomalaiseen Teatteriin, jossa hän työskenteli vuoteen 1955, jolloin hän siirtyi Fennada-Filmin palvelukseen näyttelijä-maskeeraajaksi.

Ensimmäiset avustajan roolit Jokela sai elokuvissa jo teatterikoululaisena, mutta ensimmäinen näkyvämpi osa tuli vuonna 1954 Aarne Tarkaksen ohjaamassa rikoskomediassa Kovanaama, jossa Jokela oli konnakoplan jäsenenä. Tarkas ottikin Jokelan jonkinlaiseksi vakionäyttelijäkseen, ja seuraavien kymmenen vuoden aikana hän esiintyi lähes kaikissa Tarkas-filmeissä, niin suurissa kuin pienissäkin rooleissa.

1950-luvun puolivälin Fennada-kaudella Jokelalla oli paljon rooleja sotilasfarsseissa, esimerkiksi elokuvissa Sankarialokas, Tyttö lähtee kasarmiin ja Sotapojan heilat. Tuon kauden parhaimpia Jokela-suorituksia oli Matti Kassilan 1957 ohjaama Kuriton sukupolvi, jossa Jokelalla oli pärinäpojan rooli.

Vuonna 1959 Jokela siirtyi Helsingin Kansanteatterin (nykyinen Helsingin kaupunginteatteri) näyttelijäksi ja jatkoi elokuvien tekoa lähinnä Suomen Filmiteollisuudelle. Seuraavana vuonna syntyivät Tarkaksen ohjauksessa komediat Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut ja Opettajatar seikkailee. 1960-luvun alussa syntyivät vielä Tarkaksen ohjauksessa mm. komediat Oksat pois..., Älä nuolase, Turkasen tenava ja Johan nyt on markkinat.

1960 Jokela tulkitsi etsivä Kokin roolin Matti Kassilan elokuvassa Komisario Palmun erehdys. Tähän elokuvaan liittyy hänen koko uransa kenties kuuluisin kohtaus, jossa Jokela laulaa foksin Silmät tummat niin kuin syksyinen yö ravintola Kämpin kabinetissa. Komisario Palmu sai suuren suosion ja kolme jatko-osaa, joissa kaikissa Jokela uusi Kokin roolinsa: Kaasua, komisario Palmu! (1961), Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) ja Vodkaa, komisario Palmu (1969). "Tähdet kertovat" toi Jokelalle parhaan miessivuosan Jussi-palkinnon.

Vuonna 1960 Spede Pasanen palkkasi Jokelan radio-ohjelmaansa Ruljanssiriihi esittämään papukaija G. Pula-ahoa. Jokelan hampaat yhdessä esittämä kovanaamainen papukaija, joka laukoi totuuksia stadin slangilla ja pani Spedeä halvalla, muodostui yleisön suureksi suosikiksi. Pula-aho esiintyi radiossa vuoteen 1964. Kun Pasanen aloitti elokuvatuotantonsa, Leo Jokelasta tuli yksi hänen vakionäyttelijöistään. Jokelan koomiset sivuroolit höystävät sellaisia varhaisia Spede-elokuvia kuin Pähkähullu Suomi (1967), Noin 7 veljestä (1968), Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969), Leikkikalugangsteri (1969), Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika (1970), Saatanan radikaalit (1971) ja Kahdeksas veljes (1971). Myös hänen uransa viimeiseksi jäänyt elokuva Viu-hah hah-taja (1974) oli Spede-tuotantoa.

Vuonna 1965 Jokela siirtyi uuteen Helsingin Kaupunginteatteriin, jossa hän näytteli elämänsä viimeiset vuodet. Tuon kauden merkittävimmät roolisuoritukset Jokela teki näytelmissä Pohjalaisia, Tukkijoella, Lohikäärme, Kauppaneuvoksen härkä ja Volpone.

Jokela esiintyi myös säännöllisesti televisiossa mm. Kuten haluatte -sketsisarjassa, jota esitettiin Yle 1:n kanavalla peräti kuusi vuotta. Myös radion puolella Jokela oli tuttu ääni.

Leo Jokela harrasti kutomista.

Jokela kuoli 11.5.1975 maksakirroosiin Helsingissä vain 48-vuotiaana. Hänen viimeinen leposijansa on Honkanummen hautausmaalla.

G. Pula-aho -patsas

Leo Jokelan elämäntyötä kunnioittava Leo Jokela Boozing Society jakaa vuosittain gaalaillassaan G. Pula-aho -patsaan ja kunniakirjoja ansioituneille viihteen ja kulttuurin ammattilaisille. Kyseisen palkinnon ovat saaneet esimerkiksi Jukka Virtanen, Vesa-Matti Loiri sekä Tuomari Nurmio ja viimeisimpänä vuonna 2007 palkinnon sai Peter von Bagh.
Leo Jokela muistetaan parhaiten ehkä G. Pula-ahona ja etsivä Kokkina.

Leo Jokela toimi myös elokuvissa naamiotisijana (vuosina 1954-1959) , esim. elokuvassa Syntipukki 1957, hän hoiti naamioinnin ja esiintyi sivuosissa myymälävarkaana, miehenä teatterissa, humalaisena miehenä, miehenä konttorissa, miehenä uimarannalla ja ääniteknikon apulaisena sekä työnhakijana.

Jokelan yksi mieleenpainuneimmista rooleista on Komisario Palmu -elokuvasarjan etsivä Kokkina. Elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960) kuultiin Jokelan legendaarinen esitys laulusta Silmät tummat niin kuin syksyinen yö.
Matti Kassila oli valinnut ensin rooliin Uljas Kandolinin, joka oli hänen mielestään raamikas ja poliisiksi sopiva totinen koomikko, mutta hän sai teatterista hyvän roolin. Kassila kertoo kirjassaan Käsikirjoitus ja ohjaus Matti Kassila:
"Otin sitten rooliin Leo Jokelan. Hän oli pienikokoinen ja häntä olisi tuskin hyväksytty oikeaksi poliisiksi, mutta ajattelin: Olkoon, Leo on hyvä koomikko ja se on tärkempää. Niin kuin sitten olikin. Leon suorituksessa kiteytyi se, missä hän oli parhaimmillaan, hänen mykkä näyttelemisensä, jolla hän kommentoi etualan tapahtumia."

1960-luvulla Leo Jokela työskenteli yhdessä Spede Pasasen kanssa legendaarisessa Ruljanssiriihi-radio-ohjelmassa, jossa hän esitti papukaija G. Pula-ahoa. Spede kertoo taustaa Pula-aholleHS:n Nyt-liitteessä (30.1.1998):
"Mulla oli selvä näkemys, millainen tämmöisen papukaijan pitää olla. Oikein härski stadin kundi, joka on kova jätkä ja varsinainen sovinisti ja kaikkea mahdollista." "Mä kokeilin siihen ainakin kymmentä eri näyttelijää, eikä se tuntunut millekään. Leo Jokela oli jo sinnepäin, mutta jokin siitä vielä puuttui, kunnes keksin että se puhuu hampaat yhdessä. Että ei yhtään avaa suutaan, vaan puhuu tästä välistä näin." Spede näyttää. Hän puristaa hampaat tiukasti yhteen ja murahtelee lauseita niiden välistä. Esimerkiksi sana "kundit" kuuluu näin lausua muodossa "kuntit".

Leo Jokelan elämäntyötä kunnioittava Leo Jokela Boozing Society jakaa vuosittain gaalaillassaan G. Pula-aho -patsaan ja kunniakirjoja ansioituneille viihteen ja kulttuurin ammattilaisille.

Leo Jokelan harrasti kutomista

Peter Sellers

2008-10-21T16:28:00.002+03:00

Peter Sellers, oik. Richard Henry Sellers (s. 8. syyskuuta 1925, Southsea, Englanti – k. 24. heinäkuuta 1980, Lontoo, Englanti) oli englantilainen koomikko, imitaattori ja näyttelijä. Hänet muistetaan parhaiten Blake Edwardsin Vaaleanpunainen pantteri -elokuvista sekä Stanley Kubrickin elokuvasta Tohtori Outolempi (1964).

Viihdetaiteilijoiden pojaksi syntynyt Sellers aloitti uransa BBC:n suositussa radiohupailussa The Goon Show (1951-60) sekä television huumoriohjelmissa. Jo The Goon Show'ssa Sellers osoitti lahjakkuutensa luoda koomisia tyyppejä sekä matkia erilaisia murteita ja aksentteja. Hänestä on käytetty nimitystä "kävelevä luokkaero", mikä juontaa Englannin sosiaaliluokkien välisiin murre-eroihin. Sellersin väitetään osanneen seitsemän eri sosiaaliluokan murretta täydellisesti. Serllers imitoi myös eri kansalaisuuksien, kuten saksalaisten, ranskalaisten ja irlantilaisten aksentteja.

Sellers aloitti elokuvauransa 1950-luvulla näyttelemällä brittikomedioissa, kuten Naisentappajat (The Ladykillers, 1955), jossa hän uransa ainoan kerran näytteli yhdessä Alec Guinnessin kanssa, Viikunanlehtiä ja lakkoilua (I'm All Right, Jack, 1959) ja Hiiri joka murisi (The Mouse That Roared, 1959). Todellinen läpimurtoelokuva oli kuitenkin George Bernard Shaw'n näytelmään perustuva Miljoonaperijätär (The Millionairness, 1960), jossa Sellersin vastanäyttelijättärenä oli Sophia Loren. Elokuvan menestys nosti Sellersin kansainväliseen kuuluisuuteen.

Kohti kuuluisuutta: Tohtori Outolempi ja Vaaleanpunainen pantteri

Miljoonaperijättären menestyksen jälkeen Sellersin ura kulki kahtaalle. Stanley Kubrick poimi hänet elokuviinsa Lolita (1962) ja Tohtori Outolempi (Dr. Strangelove, 1964), joista jälkimmäistä pidetään Sellersin parhaana työnä. Tohtori Outolemmessä hän näytteli virtuoosimaisen kolmoisroolin brittiupseerina, USA:n presidenttinä ja hulluna natsitiedemiehenä tri Outolempenä. Alun perin Sellersin piti esittää myös neljäs rooli, mutta hän katkaisi jalkansa kesken kuvausten. Hän sai Outolemmestä toisen Oscar-ehdokkuutensa.

Sellersin tunnetuin rooli on kuitenkin törmäilevä ranskalaiskomisario Jacques Clouseau Blake Edwardsin Vaaleanpunainen pantteri -elokuvasarjassa. Ensimmäinen elokuva Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther) tehtiin 1963 ja se sai Sellersin eläessä neljä jatko-osaa: Laukaus pimeässä (A Shot in the Dark, 1964), Vaaleanpunaisen pantterin paluu (The Return of the Pink Panther, 1975), Vaaleanpunainen pantteri iskee jälleen (The Pink Panther Strikes Again, 1976) ja Vaaleanpunaisen pantterin kosto (Revenge of the Pink Panther, 1978). Clouseauna Sellers puhui karrikoidulla ranskalaisella aksentilla ja sai käyttää muuntautumiskykyään sekä kielellisiä lahjojaan naamioitumalla erilaisiin valepukuihin, kuten paaviksi, kiinalaiseksi mafiosoksi tai ruotsalaiseksi merirosvoksi. Eräänlaisena Pantteri-sarjan kylkiäisenä Edwardsilta ja Sellersiltä syntyi myös kohelluskomedia Pahuksenmoiset pirskeet (The Party, 1968).

Sellersin vaikea yksityiselämä: "Mies vailla omaa persoonaa"

Peter Sellers on jäänyt ihmisten muistiin paitsi loistavien elokuvasuoritusten, varmasti myös vaikean yksityiseämänsä vuoksi. Sellersiä on kuvattu pakkomielteiseksi perfektionistiksi. Hän suhtautui näyttelemiseensä äärimmäisen kunnianhimoisesti ja upposi rooleihinsa niin kokonaisvaltaisesti, että hänen roolihahmonsa siirtyivät hänen mukanaan usein myös siviilielämään. Hän oli näyttelijäntyön ulkopuolellakin käytännössä roolihahmojensa vanki ja Sellersistä käytettiinkin aikoinaan nimitystä "ikuinen lapsi". Sellers vitsailikin puoliksi vakavissaan ettei hänellä ole omaa minää. Vaikka hän näyttelijänurallaan tarjosikin ihmisille unohtumattoman hauskoja roolisuorituksia, oli hänen yksityiselämänsä todella synkkää ja pirstaloitunutta. Sellers oli melko itsekäs ja joskus jopa töykeäkin ihminen, joka haki jatkuvasti hyväksyntää sekä läheistensä että ulkopuolistenkin ihmisten keskuudessa. Hän oli hankala ja sisäänpäin suuntautunut taiteilija, joka piiloutui roolihahmojensa taakse ja onnistui kätkemään elämäntuskan ja pelon huolellisesti hauskan miehen maineen taakse.

Sellersin parisuhteet olivat epäonnisia: hän oli naimisissa neljä kertaa, näyttelijätär Anne Howen (1951-61), näyttelijätär Britt Eklandin (1964-68), malli Miranda Quarryn (1970-74) ja näyttelijätär Lynne Frederickin (1977-) kanssa. Avio-ongelmia aiheuttivat Sellersin maaninen omistautuminen työlleen, kotityrannin luonne sekä pakkomielteiset ihastumiset joihinkin vastanäyttelijöihinsä kuten Sophia Loreniin. Howen kanssa Sellers sai kaksi lasta ja Eklandin kanssa yhden. Sellers oli varsin ankara lapsilleen, mutta pohjimmiltaan häntä pidettiin rakastavana isänä jota nakersi jatkuva stressi ja suorituspaineet.

Sellersin uran viimeiseksi kohokohdaksi jäi satiirinen komedia Tervetuloa Mr. Chance! (Being There, 1979) josta hän sai uransa toisen Oscar-ehdokkuuden, muttei voittanut tälläkään kertaa.

Sellersin ajoittain mielipuoliseltakin tuntunut täydellisyyden tavoittelu ja jatkuva stressi saattoivat koitua hänen kohtalokseen. Hän menehtyi sydänkohtaukseen vuonna 1980 vain 54-vuotiaana. Hän oli ennen kuolemaansa kärsinyt jo pitkään sydänvaivoista, jotka saattoivat olla perua hänen suorituspaineistaan ja itselleen asettamistaan kohtuuttomista vaatimuksista. Sellersin ja Blake Edwardsin ja oli määrä ryhtyä tekemään uutta Vaaleanpunainen pantteri -elokuvaa nimeltä Vaaleanpunaisen pantterin romanssi, mutta kyseistä elokuvaa ei Sellersin kuoltua koskaan tehty. Viimeinen Peter Sellersin tähdittämä Vaaleanpunainen pantteri -elokuva Vaaleanpunaisen pantterin jäljillä (1982) tehtiin hänen kuolemansa jälkeen, hyödyntämällä aikaisempien elokuvien materiaalia.

Sellersistä on tehty vuonna 2004 elämäkertaelokuva Peter Sellersin elämä, jossa Sellersiä esittää Geoffrey Rush.

Merkittäviä elokuvia
Naisentappajat (The Ladykillers) (1955)
Alaston totuus (The Naked Truth) (1957)
Miljoonaperijätär (The Millionairess) (1960)
Lolita (1962)
Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther) (1963)
Tohtori Outolempi (Dr. Strangelove) (1964)
Laukaus pimeässä (A Shot in the Dark) (1964)
Hei Pussycat (What's New, Pussycat) (1965)
Casino Royale (1967)
Alice's Adventures in Wonderland (1972)
The Great McGonagall (1974)
Vaaleanpunaisen pantterin paluu (The Return of the Pink Panther) (1975)
Murha, murha, päästäkää etsivät irti! (Murder by Death) (1976)
Vaaleanpunainen pantteri iskee jälleen (The Pink Panther Strikes Again) (1976)
Vaaleanpunaisen pantterin kosto (Revenge of the Pink Panther) (1978)
Zendan vanki (The Prisoner of Zenda) (1979)
Tervetuloa Mr. Chance! (Being There) (1979)
Fu Manchun kierot temput (The Fiendish Plot of Dr. Fu Manchu) (1980)
Vaaleanpunaisen pantterin jäljillä (Trail of the Pink Panther) (Elokuva tehtiin kaksi vuotta Sellersin kuoleman jälkeen vuonna 1982)

Tippi Hedren

2008-10-21T16:25:00.002+03:00

Nathalie "Tippi" Hedren (s. 19. tammikuuta 1930 New Ulm, Minnesota) on yhdysvaltalainen näyttelijä, jonka tunnetuin roolityö on Melanie Danielsin rooli Alfred Hitchcockin ohjaamassa elokuvassa Linnut (1963). Hedren on näytellyt jo kuuden vuosikymmenen ajan, minkä lisäksi hän on toiminut aktiivisesti eläinten etujen ja turvan puolesta muun muassa perustamalla Los Angelesiin vuonna 1983 eläinten suojelualueen nimeltä Shambala Preserve.

Hedren syntyi New Ulmissa, Minnesotassa vuonna 1930. Hänen äitinsä oli saksalaisnorjalainen ja isä ruotsalainen. Lempinimen "Tippi" hän sai isältään. Hedren on naimisissa neljättä kertaa ja hänellä on neljä tytärtä, joista tunnetuin Melanie Griffith, jonka kanssa hän on näytellyt kaikkiaan kuudessa elokuvassa.

Hedren työskenteli 50- ja 60-luvuilla mallina muun muassa mainoksissa, kunnes elokuvaohjaaja Alfred Hitchcock löysi hänet haettuaan Grace Kellyn kaltaista näyttelijätärtä. Hitchcock teki Hedrenin kanssa henkilökohtaisesti monivuotisen sopimuksen ja panosti sekä valmensi tätä poikkeuksellisen intensiivisesti, hoitaen jopa vaatetyylin. Hitchcock myös ilmoitti, että näyttelijättären lempinimi "Tippi" tuli vastedes kirjoittaa yksillä heittomerkeillä, 'Tippi'. Ensimmäisestä roolisuorituksestaan elokuvassa Linnut Hedren sai uuden tulokkaan Golden Globe -palkinnon. Elokuvakriitikot eivät kuitenkaan olleet vielä vakuuttuneet, vaan kritisoivat häntä muun muassa liiasta passiivisuudesta. Seuraavana vuonna 1964 julkaistiin seuraava Hitchcockin ja Hedrenin yhteinen elokuva, Marnie. Tällä kertaa Hedreniä syytettiin jopa yli-ilmeikkäästä näyttelystä. Elokuvakriitikoiden arvostuksen hän saikin puolelleen monien mielestä vasta vuosia myöhemmin.

Elokuva- ja TV-rooleja
Linnut (The Birds, 1963)
Marnie (Marnie, 1964)
Hongkongin kreivitär (A Countess from Hong Kong, 1967)
Eroottiset leikit yliopistossa (The Harrad Experiment, 1973)
Roar (Roar, 1981)
Kohtalokas vuokralainen (Pacific Heights, 1990)
Linnut II (The Birds II: Land's End, 1994)
Kansalainen Ruth (Citizen Ruth, 1996)
I Heart Huckabees (2004)
The 4400 (2006)
Fashion House (2006)

Sergio Leonen elokuvien trailerit

2008-10-21T16:13:00.003+03:00

Kourallinen Dollareita

Vain Muutaman Dollarin Tähden

Hyvät, Pahat ja Rumat

Huuliharppukostaja

Nimeni on Nobody

Suuri Gangsterisota

2008-10-21T16:10:00.001+03:00

John Ford - puoliksi nero, puoliksi irlantilainen
Osa 1

John Ford kuului ensimmäisiin elokuvaohjaajiin, joiden töistä kirjoitettiin kirjoja ympäri maailman. Monikymmenvuotisten kehujen vastareaktio oli voimakas: Fordista tuli suuruus, jonka töistä kaiveltiin vain ylilyöntejä, eikä kukaan itseään kunnioittava elokuvantuntija ainakaan nuoremmasta polvesta voinut julkisesti kehua Fordia kymmenen vuotta sitten. Nyt vaikuttaa siltä, että heiluri on heilahtamassa takaisin toiseen suuntaan: lännenelokuvistaan tunnettu Ford on jälleen salonkikelpoinen.

Mainesta maineeseen
Yksi osoitus Fordin maineen palautumisesta on Joseph McBriden pari vuotta sitten ilmestynyt massiivinen elämäkerta Searching for John Ford: A Life, johon tämä artikkeli suurelta osalta perustuu.
McBride korjaa heti kättelyssä pari yleisesti virheellistä seikkaa John Fordista. Hänen oikea nimensä ei ollut Sean Aloysius O'Fearna tai O'Feeney, kuten lähdekirjallisuus yleensä toteaa. Hänen nimensä oli John Martin Feeney, ja hän syntyi 1. helmikuuta vuonna 1894 – ei siis vuonna 1895, kuten yleisesti luullaan. John Ford oli nimittäin kova valehtelemaan, ja hän on nähtävästi jossain vaiheessa muuttanut vuosilukua kelvatakseen vielä laivastoon, ja virheellinen vuosi on jäänyt elämään. Kun Cannesin elokuvajuhlilla kunnioitettiin John Fordin syntymän satavuotispäivää vuonna 1995, tehtiin se siis vuosi liian myöhään. Myös nuo keksityt nimet ovat Fordin omaa tuotantoa – niiden tarkoituksena oli korostaa hänen irlantilaisuuttaan.
Ford ei suinkaan ollut perheensä ensimmäinen jäsen, joka teki lännenelokuvia. Hänen kolmetoista vuotta vanhempi veljensä Francis karkasi aikoinaan perheen kotoa Portlandista, Mainesta liittyen sirkukseen ja ajautuen sieltä teatterin kautta tekemään elokuvia. Hän muutti nimekseen Ford, mahdollisesti säästääkseen perhettään häpeältä – tuohon aikaan komeljanttarit eivät olleet hyvässä huudossa. Saattaa myös olla, että Francis muutti irlantilaiselta kalskahtavan Feeneyn Fordiksi assimiloituakseen ympäristöönsä. Sata vuotta sitten irlantilaisia halveksittiin mikäli mahdollista vielä enemmän kuin näyttelijöitä. Nimen "Ford" hän keksi ohiajaneesta autosta.
Nykyään Francis Ford tunnetaan lähinnä niistä pikkurooleista, joita hän esitti veljensä elokuvissa. Yleensä hän esitti juoppoa, jolla ei ollut repliikkejä – esimerkiksi elokuvassa Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) hän on se pieni harmaapartainen äijä, joka ilostuu saadessaan Doc Boonesta (Thomas Mitchell) ryyppykaverin; Rajarosvojen voittajassa (Wagonmaster, 1950) hän ajaa showporukan vaunuja, ja niin edelleen. Mutta mykkäelokuvan aikaan Francis Ford ohjasi satoja elokuvia, joissa hän esitti pääosaa ja joista monia pidettiin varsin hyvinä. Suurin osa näistä elokuvista oli lännenelokuvia. Hän teki suosituimmat elokuvansa vuosien 1910 ja 1920 välillä; 20-luvulla hänen suosionsa laski ja sitä mukaa myös hänen elokuviensa budjetti ja taso.
Francis auttoi pikkuveljensä alkuun elokuvien tekemisessä. John oli avustajana ja esiintyi myös kameran edessä. Jos hänen nimensä mainittiin, oli se yleensä muodossa "Jack Ford". Mutta ensi alkuun hänen nimeään ei mainittu, eikä hän suinkaan istunut ohjaajan tuoliin heti kättelyssä, vaan hänelle annettiin lapio kouraan. Hänen ensimmäinen työnsä Hollywoodissa oli ojankaivaja Universalin studioilla.
"Jack Ford" pääsi pian kameran eteenkin paitsi veljensä myös Allan Dwanin ja joidenkin muiden ohjaamissa elokuvissa. Griffithin Kansakunnan synnyssä (The Birth of a Nation, 1915) hän esitti Ku Klux Klanin jäsentä. Veljensä elokuvissa hän toimi usein tämän stuntmiehenä: kerran hän katkaisi kätensä hypätessään liikkuvasta autosta, ja toisen kerran hän korvasi veljensä kohtauksessa, jossa tykinkuula osuu sisällissodan kenraalin telttaan. Tätä simuloitiin räjäyttämällä teltassa lataus dynamiittia, ja Jack joutui sairaalaan pitkähköksi ajaksi. Kun Francis vieraili sairaalassa, totesi hän Jackille. "Läheltä piti – vielä sekunti, ja yleisö olisi tajunnut, etten se ollutkaan minä!"
Ei tarvitse ihmetellä, miksi Jack sittemmin kohteli isoveljeään alentuvasti. Mutta hänen stuntmiehen maineensa auttoi häntä pääsemään ohjaajaksi: vuoden 1917 alkupäivinä Jack Ford sai ohjata kaksikelaisen lännenelokuvan nimeltä Tornado. Hän esitti siinä myös pääosaa. Hänen veljensä totesi tästä ohjausdebyytistä: "Ei hullumpaa, paitsi näyttelijöiden osalta." Mutta jo muutama kuukausi Tornadon ensi-illan jälkeen Universal-yhtiön viikkolehti pakinoi varsin ällistyttävin ennustajanlahjoin seuraavaan tapaan: "Pian ihmiset eivät enää kysy: 'Ford? Jotain sukua Francisille?' vaan he kysyvät: 'Ford? Jotain sukua Jackille?'"

Länkkäriohjaaja ja Harry Carey
Jackia pidettiin luotettavana ohjaajana, ja hän väänsi pian westerniä westernin perään. Kun hän ohjasi suuren luokan spektaakkelin Rautahepo seitsemän vuotta myöhemmin, oli se jo hänen viideskymmenes elokuvansa. Valitettavasti suurin osa näistä mykkäelokuvista on kadonnut tai tuhoutunut. Pari kokonaista elokuvaa on säilynyt: Straight Shooting ja Hell Bent vuosilta 1917 ja 1918, ja näiden lisäksi osia muutamasta muusta. Aikalaisten mukaan ne olivat varsin päteviä elokuvia, ja erityisesti Fordin toimintakohtaukset ja stunt-temput viehättivät katsojia.
Parhaat mykkäelokuvansa Ford teki yhdessä Harry Careyn kanssa. Harry Carey esitti elokuvissa tietyllä tapaa itseään: hän oli raju, mutta hyväsydäminen kaveri. Luonnollisuus kameran edessä oli hänen paras valttinsa. Häneltä Ford oppi suhtautumaan elokuvien tekemiseen välinpitämättömällä asenteella: Carey ei koskaan katsonut päivän otoksia, koska tiesi, ettei niitä kuitenkaan kuvattaisi uudelleen. Hänelle elokuvien tekeminen oli "duuninkaltaista työtä", "a job of work". Tätä fraasia John Ford käytti sittemmin useasti. Mutta siinä missä Carey yksinkertaisesti oli sellainen kuin oli, ovat monet huomauttaneet, että John Ford esitti välinpitämätöntä. Todellisuudessa hän oli hyvin tarkka taiteilija, joka kehitti itselleen kuoren julkisuutta varten ottaen mallikseen suurpiirteisen cowboyn hahmon.
Straight Shooting oli Fordin ensimmäinen kokoillan elokuva, pääosassa Harry Carey. Elokuvan piti olla vain kaksikelainen, mutta Ford sai yhtiöltä lisää filmiä valehdeltuaan pudottaneensa jo valotetun filmin vahingossa jokeen. Kun Straight Shooting valmistui, Universalin johtoportaassa nousi tempusta häly. Elokuva haluttiin typistää kaksikelaiseksi, mutta Fordin suojiinsa ottaneet Carl Laemmle ja Irving Thalberg sanoivat: "Jos tilaamme puvun ja räätäli antaa meille toisen parin housuja kaupan päälle, pitäisikö ne heittää takaisin räätälin naamalle?"
Straight Shootingin ensi-ilta oli elokuussa 1917. Elokuvasta tuli hyvin suosittu, ja jo hetken unohduksissa olleesta Careysta tuli jälleen tähti. Ford sai varsin paljon liikkumatilaa yhtiöltä, ja palkitsi tämän tekemällä nopeassa tahdissa yleisön mieleen olevia elokuvia.
Ford ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen – hänen mielestään hän oli ystävänsä Harry Careyn uuden menestyksen takana siinä missä Carey itsekin. Tästä huolimatta Careyn palkka oli viisitoista kertaa suurempi kuin Fordin: Ford tienasi 150 $ viikossa, Carey 2 250 $.

Fox ja Rautahepo
Fox-yhtiö vuokrasi Fordin Universalilta ja nelinkertaisti hänen palkkansa. Ford ohjasi suosittua cowboysankaria Buck Jonesia parissa elokuvassa. Vuonna 1923 Ford sai Foxilta ensimmäisen kunnon budjettinsa elokuvaa Cameo Kirby varten: rahaa paloi etenkin siipirataslaivojen kilpa-ajojen kuvauksissa. Muuten Cameo Kirby muistetaan ainoastaan elokuvana, jonka teksteissä lukee ensimmäisen kerran: ohjannut John Ford. Fox-yhtiön mielestä John oli vakavammin otettava nimi kuin Jack.
Ja nyt John Ford otettiin vakavasti. James Cruzen ohjaama todella ison budjetin länkkäri The Covered Wagon oli vuoden 1923 suurin yleisömenestys, ja Fox halusi mukaan apajille. John Ford palkattiin ohjaamaan vähintään yhtä suurellinen elokuva rautatien rakentamisesta. Rautahepo sai ensi-iltansa elokuussa 1924, ja sen suosio teki Foxista yhden suurista elokuvayhtiöistä ja John Fordista valtakunnan puhutuimman elokuvaohjaajan.
Itse elokuva on epätasainen, ja pahimmillaan kökkö – osa näyttelijöistä on parhaimmillaankin rasittavia, etenkin naispääosanesittäjä Madge Bellamy. Tarina on ohut, mutta toimintakohtaukset ovat täyttä tavaraa. Ford kuvasi villiintyvää biisonilaumaa maahan kaivetusta bunkkerista saadakseen haluamiaan kuvia. Bunkkeriin kaivautuessaan Ford sanoi: "Jos täältä ei kohtauksen jälkeen kuulu ääntä, täyttäkää vain kuoppa." Laumaa johtava biisoni rikkoikin bunkkerin kulman, ja sitä seuraava elikko kompastui lautoihin rysähtäen pää edellä bunkkeriin. Tämä ei kylläkään tarttunut filmille!
Kohtauksessa, jossa intiaanit hyökkäävät junan kimppuun Ford käyttää taitavasti valoa intiaanien varjojen heijastuessa lumeen ja junan kylkeen. Ford oli tunnetusti pätevä luonnollisen valon käytössä, ja tästä näkee, kuinka hän oli sitä jo mykkäfilmien aikaan.
Rautahevossa näkyi myös, miten Ford käytti hyväkseen säätä – sen sijaan, että kuvaukset olisi keskeytetty myrskyn ajaksi, annettiin kameroiden käydä ja elokuvaan saatiin kohtaus, jossa lumimyrsky tuo autenttisuutta mukaan. Samalla tavalla Ford toimi sittemmin elokuvassa Hyökkäys erämaassa. Tapahtumien piti sijoittua erämaahan, mutta Monument Valleyssa satoi lunta. Ford vain lisäsi Andy Devinen suuhun repliikin, jonka mukaan hän valitsi korkealla vuorilla kulkevan reitin, koska apassit eivät pidä kylmästä. Näin lumi sai järkevän selityksen, eikä kuvauksia tarvittu siirtää.
60-luvulla Ford leikitteli ajatuksella, että kirjoittaisi kirjan Rautahevon tekemisestä. Hän sanoi kuitenkin luopuneensa ajatuksesta sen vuoksi, että hänen vaimonsa piti materiaalia liian pornografisena. Niin tai näin, meininki saattoi olla aika railakasta: Charlie Chaplin saapui samaan paikkaan kuvaamaan Kultakuumetta, ja sai hotellihuoneen, josta Ford kavereineen oli humalapäissään pöllinyt kaikki huonekalut. Ne oli korvattu tyhjillä viinapulloilla. Ford myös tappeli pikkuveljensä Eddien kanssa – Ford oli palkannut hänet apulaisohjaajaksi, ja sukulaisena hän ei pelännyt Fordia yhtä paljon kuin muut; hän uskalsi lyödä takaisin.

Duunari vai taiteilija?
Kuten tunnettua, käytti Ford alkoholia runsaasti. Rautahepoa tehtäessä hän joi, mutta tämä oli poikkeus: yleensä hän ei juonut ollessaan kuvaamassa elokuvia. Sen sijaan hän vietti elokuvien välit kotona tai hotellissa tai huvijahdillaan juopotellen. Joskus hänellä oli seuraa näyttelijöistä kuten John Wayne, Ward Bond ja Henry Fonda: esimerkiksi uutena vuotena 1934 kirjoitti hänen huvijahtinsa kapteeni aluksen lokikirjaan Meksikossa seuraavat merkinnät: "Klo yksi iltapäivällä. Kävin maissa – hain omistajan, Fondan, Waynen ja Bondin putkasta. Lupasin, että he ovat kunnolla. Klo puoli kymmenen illalla. Hain omistajan, Fondan, Waynen ja Bondin taas putkasta. Meksikolaiset viranomaiset pyysivät meitä lähtemään kaupungista."
Kun Fordilla ei ollut seuraa, saattoi meno olla vähemmän hulvatonta, muttei vähemmän kosteaa. Yksin ollessaan Ford saattoi viettää päiväkausia makuupussissa tukkihumalassa, ja kun oli aika lähteä taas tekemään elokuvaa, vietiin hänet useammin kuin yksi tai kaksi kertaa ambulanssilla sairaalaan selviämään.
Vaikka Ford koetti lähes koko elämänsä ylläpitää myyttiä elokuvien tekemisestä "duuninkaltaisena työnä", eli hän samanaikaisesti itsetuhoista elämää, joka yleisesti yhdistetään taiteiljoihin – kuten teki Ford itsekin. John Wayne puolestaan selitti, että Fordilla oli elokuvaa tehdessään se koko ajan mielessään, hän kävi koko ajan ylikierroksilla. Ainoa tapa, millä hän sai sen pois mielestään elokuvan valmistuttua, oli juominen.
Rautahepo oli todella suosittu, ja Ford jatkoi elokuvien tekemistä Foxille. Hänen veljensä Francisin ohjaajan ura alkoi olla jo historiaa. Francis oli menestyksensä innoittamana satsannut elokuviin enemmän ja enemmän. Leffojen budjetit ja Francisin kunnianhimo olivat kasvaneet, mutta kun yleisö lakkasi käymästä hänen elokuvissaan, ei hän enää saanut uusia tilaisuuksia. John Ford ei halunnut, että hänelle kävisi samoin kuin veljelleen, ja hän kätki kunnianhimonsa. Toisin sanoen hän teki mitä Fox pyysi, ja ohjasi pienen budjetin komedioita ja melodraamoja kuin liukuhihnalta. Hänen elokuviaan ei juuri kehuttu New Yorkin arvovaltaisissa lehdissä, mutta ne toivat rahaa kassaan ja Fordin maine Hollywoodissa kasvoi: tässä oli ohjaaja, johon saattoi luottaa, ohjaaja, joka tekaisi elokuvan lähes mistä tahansa käsikirjoituksesta.
Auteur-koulukunnan kultapoika John Ford saikin yllättävää kyllä varsin harvoin valvoa elokuvansa valmistumista alusta loppuun. Yleensä hänen sopimuksissaan luovutettiin viimeisen version tekeminen yhtiölle. Tällä tarkoitettiin tietysti sitä, että jos yhtiön johtajat eivät pitäneet elokuvasta, saattoivat he lyhennyttää sitä mielensä mukaan, tai tehdä siihen muutoksia. Olikin normaalia, että ohjaaja sai käsikirjoituksen luettavakseen päivän pari ennen kuvausten alkamista, eikä hän saanut osallistua elokuvan leikkausvaiheeseen.
Mutta Ford veti tässäkin yleensä pidemmän korren: hän ei juurikaan kuvannut ylimääräistä materiaalia elokuviinsa. Hänellä oli aina elokuva valmiina mielessään. Hän onkin kertonut uransa alkutaipaleesta: "Minulla oli silmää sommittelulle. Mitään muita valmiuksia minulla ei ollutkaan." Kun hän teki elokuvia, oli hän siis sommitellut kohtaukset mielessään valmiiksi, ja hän kuvasi vain sen mitä tarvitsi. Kohtauksia uusittiin äärimmäisen harvoin toisesta kamerakulmasta, tai vaihtoehtoisin repliikein. Ford siis teki elokuvansa paikan päällä. Niitä ei voitu pilata leikkauspöydällä, koska käytännössä Fordin kuvaama materiaali saneli, miten elokuva tuli panna kasaan – vaihtoehtoja ei ollut; käytännössä leikkaajat poistivat klaffitaulun kuvan ja laittoivat kohtaukset numerojärjestykseen.

Westernin Ruususen uni
Pari vuotta Rautahevon jälkeen hän koetti uusia tämän menestyksen uudella ison budjetin länkkärillä nimeltään Kolme huonoa miestä (3 Bad Men). Jälkipolvet ovat pitäneet elokuvaa hyvänä, mutta aikalaisia se ei vakuuttanut. Isolla rahalla tehdyt länkkärit olivat jäämässä pois muodista, eivätkä koeyleisöt pitäneet elokuvasta. Fox reagoi koeyleisöjen palautteeseen ja lyhensi elokuvaa rajusti – ajatuksena oli nähtävästi ottaa rahat pois ihmisiltä, jotka kävivät katsomassa liukuhihnawesternejä, mutta eivät välttämättä innostuneet koko illan spektaakkeleista. Ford halusi nimensä pois runnellusta elokuvasta, mutta ei onnistunut.
Ford teki seuraavan lännenelokuvansa vasta kolmetoista vuotta myöhemmin. Tässä välissä hän keskittyi toisenlaisiin draamoihin ja kokeili uusia tapoja tehdä elokuvia. Eräässä vaiheessa hän oli niin innostunut saksalaisesta ekspressionismista ja erityisesti F.W. Murnaun elokuvista, että hän alkoi jopa antaa kameran liikkua! Tämä oli kuitenkin ohimenevää. Ford selitti myöhemmin, että hän halusi pitää kameran paikallaan, koska sen liike rikkoo illuusion ja muistuttaa ihmisiä siitä, että he katselevat elokuvaa.
Elokuvien tekemisen ja juopottelun ohella Fordilla oli muutakin tekemistä. Hän oli 1930-luvun lopulla mukana perustamassa ohjaajien ammattijärjestöä, Screen Director's Guildia. Fordin mukaan heidän tarkoituksenaan oli lisätä ohjaajan panosta elokuvassa ja välttää tajuntatehdastyöskentelyn pahimmat karikot. Ford kirjoitti aiheesta artikkelin huomauttaen, että "jos kirjoja kirjoitettaisiin Hollywoodin 'komiteametodilla', eihän niiden tarinaa pystyisi seuraamaan." Fordin ajatuksena oli, että vaikka ryhmätyö oli välttämätöntä elokuvan tekemisessä, tulisi yhden ihmisen taiteellisen ajatuksen olla punaisena lankana koko tuotannon ajan. Tuo ihminen oli tietysti ohjaaja.
Näihin aikoihin Ford huomautti poliittisesta katsantokannastaan: "Olen kovan luokan sosiaalidemokraatti – aina vasemmalla." Myöhemmin hän muutti mieltään. Silti hänestä ei koskaan tullut samanlaista kommunistien jahtaajaa kuin John Waynesta tai Ward Bondista, joka kehitti itselleen maineen punaniskojen punaniskana. Ford sanoikin aina, että Waynea oli helpompi sietää – vaikka tämä saattoi olla ärsyttävä, oli hän sentään älykäs. Bondista ei kuulemma voinut sanoa samaa.
Tuolloin juuri kukaan ei uskonut suuren budjetin lännenelokuvan toiseen tulemiseen. Heti äänielokuvan lyötyä läpi oli Raoul Walsh yrittänyt elokuvalla Suuri lännen tie (The Big Trail, 1930), pääosassa nuori John Wayne. Se ei kuitenkaan menestynyt, ja vaikka pari muuta isoa westerniä löysikin yleisönsä, ei 30-luvulla satsattu juuri muihin westerneihin kuin B-elokuviin. Vuodesta 1930 vuoteen 1939 tekivät Hollywoodin suuret studiot yhteensä 428 lännenelokuvaa, joista 44 (hieman yli kymmenen prosenttia) laskettiin A-elokuviksi. Ja jos otetaan pelkästään B-elokuvia tuottaneet pienemmät yhtiöt laskuihin mukaan, laskee A-elokuvan prosenttiosuus vielä siitäkin.
Mutta vuosi 1939 merkitsi muutosta, ja yhtenä tärkeänä katalysaattorina toimi John Fordin elokuva Hyökkäys erämaassa. Moni on jälkeenpäin väittänyt sen yksinään luoneen uudet markkinat A-westernille, mutta tämä on liioittelua. Samoihin aikoihin ohjasi Henry King Foxille elokuvan Jesse James, suuri seikkailija (Jesse James), joka oli vielä suositumpi kuin Hyökkäys erämaassa, ja myös muita vaikuttavia lännenelokuvia alkoi ilmestyä. Siltikin: Hyökkäys erämaassa on elokuva, jonka Orson Welles katsoi neljäkymmentä kertaa valmistellessaan ensimmäistä elokuvaansa Kansalainen Kane (Citizen Kane, 1941). Wellesiltä kysyttiin myöhemmin, miten hän oli valmistautunut ohjausdebyyttiinsä, ja hän vastasi: "Olen katsellut vanhoja mestareita, joilla tarkoitan John Fordia, John Fordia ja John Fordia."

John Fordin ohjaamat lännenelokuvat 1917–1926
1917
Straight Shooting, The Secret Man, A Marked Man, Bucking Broadway
lyhyet: The Tornado, The Trail of Hate, The Scrapper, The Soul Herder, Cheyenne's Pal
1918
The Phantom Riders, Wild Women, Thieves' Gold, The Scarlet Drop, Hell Bent, A Woman's Fool, Three Mounted Men
1919
Roped, A Fight for Love, Bare Fists, Riders of Vengeance, The Outcasts of Poker Flat, The Ace of the Saddle, The Rider of the Law, A Gun Fightin' Gentleman, Marked Men
lyhyet: The Fighting Brothers, By Indian Post, The Rustlers, Gun Law, The Gun Packer, The Last Outlaw
1920
Hitchin' Posts, Just Pals
1921
Seikkailija (Action), The Big Punch, The Freeze Out, The Wallop, Desperate Trails, Sure Fire
1923
Three Jumps Ahead, North of Hudson Bay
1924
Rautahepo (The Iron Horse)
1926
Kolme huonoa miestä (3 Bad Men)

2. osa: Fordin ääniwesternit seuraavassa Ruudinsavussa

John Ford - puoliksi nero, puoliksi irlantilainen
Osa 2: "Nimeni on John Ford. Teen lännenelokuvia."

Lukuisia mykkiä lännenelokuvia ohjannut John Ford palasi länteen pitkän tauon jälkeen 1930-luvun lopulla. Tuloksena oli yksi lännenelokuvan suurimmista klassikoista Hyökkäys erämaassa.

Fordilla oli tapana kuvata elokuvansa niin, ettei niitä voitu leikata muuten kuin hän tahtoi. Joskus tämä ei onnistunut, vaan studio onnistui pilaamaan elokuvan. Näin kävi esimerkiksi elokuvalle Maria Stuart (Mary of Scotland, 1935). Kun elokuvan Hyökkäys erämaassa intiaanihyökkäystä kuvattiin, Ford oli kehittänyt menetelmäänsä edelleen. Ford rikkoi kohtauksessa Hollywoodin perussääntöä, jonka mukaan peräkkäisten ottojen on "kuljettava samaan suuntaan", jotta yleisön olisi helpompi seurata elokuvaa. Jotkut ovat ajatelleet, että Ford teki näin huolimattomuudesta, toiset, että hän välitti enemmän yksittäisistä otoista kuin niiden saumattomasta yhteensopivuudesta. Mutta kuvaaja Winston C. Hoch (joka kuvasi Keltaisen nauhan ja Etsijät) on kertonut, että itse asiassa Ford halusi kontrolloida elokuvien tempoa ja kohtausten kestoa. Kuvaamalla peräkkäisiä kohtauksia tahallaan "vääristä" suunnista Ford esti sen, että ottoja lyhennettäisiin: leikkaajan oli aina pakko ottaa koko otos mukaan, jotta nähtäi si in henkilöiden tulo ja poistuminen kuvasta. Jos nämä olisi leikattu ottojen aluista ja lopuista pois, olisi lopputuloksesta tullut sekava.
Erityisesti Foxin Darryl Zanuck oli kuuluisa "levottomista saksistaan": Zanuckilla oli tapana sanoa: "Näitä ei sanota 'eläviksi kuviksi' siksi, että ne pysyvät paikoillaan – liikettä kuviin!" Zanuck leikkautti mielellään kohtauksia lyhyemmiksi, ja lopulta tämä johti Zanuckin ja Fordin välien rikkoutumiseen Zanuckin paloiteltua Fordin westerniä Aavikon laki.
Intiaanihyökkäyksen epäsovinnainen kuvaaminen oli ennakkoluulotonta tavaraa vuonna 1939. Niin oli myös pääosan esittäjän valinta. John Wayne oli viettänyt kolmekymmentäluvun B-elokuvissa, joista parhaatkaan eivät olleet kovin hyviä. Ford oli kuitenkin odottanut sopivaa tilaisuutta tehdäkseen Waynesta tähden; hänhän oli loppujen lopuksi antanut Waynelle tämän uran ensimmäisen roolin elokuvassa Hangman's House vuonna 1928. Kun Wayne sittemmin otti vastaan pääroolin Raoul Walshin elokuvassa Suuri lännen tie (The Big Trail, 1930), ei Ford puhunut hänelle muutamaan vuoteen. Ilmeisesti hän katsoi, että Wayne oli hänen suojattinsa, joka oli rikkonut häntä vastaan.
Vastaava tapaus sattui kerran myöhemminkin, kuvattaessa elokuvaa Rio Grande. Ford oli päättänyt tehdä rodeoratsastaja Ben Johnsonista uuden tähden. Johnson esitti pääosaa elokuvassa Rajarosvojen voittaja ja tärkeää sivuosaa Rio Grandessa. Mutta Rio Granden kuvauspaikalla Fordin ja Johnsonin välille tuli erimielisyyksiä, ja kumpikin oli liian ylpeä pyytämään anteeksi. Riita oli Fordin syytä, mutta Johnson kehotti puolestaan Fordia työntämään elokuvansa sinne, mihin aurinko ei paista ... vaikka Johnsonilla ja Fordilla oli nelivuotinen voimassa oleva sopimus, ei hän esiintynyt Fordin elokuvissa kolmeentoista vuoteen. Sen sijaan hän palasi rodeoympyröihin ja voitti maailmanmestaruuden. 60-luvulla hänet nähtiin jälleen elokuvissa, mutta sivuosissa.
Waynesta sen sijaan tuli tähti, mutta ei ilman kärsimyksiä. Ford kyykytti Waynea minkä ehti. Kun Waynen piti pestä ja kuivata kasvonsa elokuvassa Hyökkäys erämaassa, pakotti Ford hänet toistamaan kohtauksen uudestaan ja uudestaan kunnes Waynen kasvot olivat vereslihalla. Ford seisoi vieressä ja huusi ja nöyryytti häntä koko ajan: "Etkä sinä osaa pestä sitä saatanan naamaa? Herra Jumala, pese se naama! Etkö sinä ikinä pese sitä kotona?" Osittain kyseessä oli näyttelijän kouluttaminen, mutta varmaan vielä enemmän se, että hän halusi näyttää, kuka oli pomo. Wayne kertoi halunneensa tuolloin tappaa Fordin, mutta olleensa myöhemmin kiitollinen. Häneltä ei elokuvassa vaadita juurikaan repliikkejä, enimmäkseen hän vain reagoi muiden sanomisiin ja tekemisiin. Tässä Wayne sanoi onnistuneensa Fordin ansiosta. Ford ei ollut pelkästään kuvien sommittelun täydellisesti osaava ohjaaja, hän tiesi myös miten näyttelijöistä saatiin parasta irti.
Valitettavasti hänen metodinsa olivat yleensä varsin raakoja. Ford moitti jopa Waynen kävelyä: "Etkö sinä osaa edes kävellä sen sijaan että köpöttelet kuin hintti? Minun olisi sittenkin pitänyt antaa tämä osa Gary Cooperille!" (Tässä kohtaa pilkka sattui omaan nilkkaan: Ford ei tajunnut, että Wayne matki kävellessään Fordia itseään.) Ford koetti kiusata muitakin näyttelijöitä, kuten Thomas Mitchelliä, joka esitti Doc Boonea. Kokenut Mitchell ei kuitenkaan antanut pelotella itseään, vaan vastasi: "Herra Ford, minä olen nähnyt Maria Stuartin." Ford poistui paikalta sanomatta sanaakaan. Hän palasi viidentoista minuutin kuluttua, eikä enää kiusannut Mitchelliä.

Pitkä päällikkö
Hyökkäys erämaassa aloitti paitsi Fordin ja Waynen hedelmällisen yhteistyön, myös Fordin ja Monument Valleyn yhteisen taipaleen. Ford ohjasi paikan päällä seitsemän lännenelokuvaa, ja ystävystyi paikallisten navahojen kanssa. He antoivat hänelle nimen Natani Nez, joka tarkoittaa "Pitkää päällikköä". Tämä oli hyvinkin loogista: Ford oli pitkä, ja kaikki tekivät mitä Ford käski.
Navahot rakastivat John Fordia, ja pitivät myös John Waynesta. Wayne menetti kuitenkin kasvonsa ihmetellessään 70-luvulla julkisesti, miksi intiaaneilta pitäisi pyydellä anteeksi menneitä pahoja. "Esi-isämme tarvitsivat maata, ja itsekkäät intiaanit halusivat pitää sen itsellään", Wayne sanoi. Eräs navaho, Vietnamin sodan veteraani, sanoi vuonna 1973: "Ford on aina tervetullut tänne Monument Valleyyn. Mutta jos Wayne koettaa tulla tänne, istun minä tuolla kalliolla ja poimin hänet rynnäkkökiväärilläni." Wayne ei enää käynyt paikan päällä.
Samana vuonna kuin Hyökkäys erämaassa valmistui Fordilta myös toinen lännenelokuva Liekehtivä erämaa. 1700-luvulle sijoittuvan elokuvan pääosissa olivat Henry Fonda ja Claudette Colbert. Elokuva on visuaalisesti komea, muttei lainkaan yhtä vaikuttava sisältönsä ja ohjauksensa puolesta kuin Hyökkäys erämaassa. Liekehtivä erämaa on Technicolor-elokuva, ja se oli Fordin ensimmäinen värielokuva, jos mukaan ei lasketa sävytettyjä mustavalkoelokuvia kuten Rautahepo. Vaikka elokuvan kuvat olivat kauniita, teki Ford uusia värielokuvia vasta kymmenen vuoden päästä, kun hän teki elokuvan Pako yli aavikon Death Valleyssa ja Keltaisen nauhan Monument Valleyssa.
Fordin mukaan väreissä kuvaaminen oli paljon helpompaa. Hän sanoi haastattelussa: "Jos sinulla on yhtään silmää, se on todella helppoa. Mutta mustavalkokuvaus on vaativaa – sinun pitää osata hommasi ja asetella varjosi oikein ja saada perspektiivi kohdalleen. ... Jotkut elokuvat kaipaavat väriä, mutta hyvän, dramaattisen tarinan haluan kertoa mustavalkoisena; pidätte minua varmaankin vanhanaikaisena, mutta mustavalkokuvaus on oikeaa kuvausta."
Sodan aikana Ford teki opetuselokuvia, dokumentteja ja propagandaa. Hän oli mukana kuvaamassa Normandian maihinnousua. Kaksi propagandaelokuvista, joita hän oli tekemässä, voitti Oscarin. Vaikka Ford ei välttämättä ollut erityisen ylpeä noista elokuvista, oli hän ylpeä Oscareista – jos joku mainitsi hänen voittaneen neljä Oscaria, korjasi hän: "Kuusi."

Aavikon laki ja Hollywoodin lait
Sodan jälkeen Ford kaipasi vapautta tehdä elokuvia ilman studioiden väliintuloa missään vaiheessa. Tätä varten hän perusti oman tuotantoyhtiön. Mutta hänellä oli vielä sopimus voimassa Zanuckin kanssa, eikä Fox halunnut rahoittaa Fordin lempiprojekteja, kuten Vaiteliasta miestä. Hän päätti tehdä uuden lännenelokuvan, ja tulos oli Aavikon laki.
Zanuckin mielestä sopiva projekti Fordille oli uusintaversio Allan Dwanin ohjaamasta elokuvasta Rautaisin ottein (Frontier Marshal, 1939 – huom! Ruudinsavussa 1/2004 s. 42 elokuvan suomenkielinen nimi on laitettu Lew Seilerin vuonna 1934 ohjaamalle elokuvalle, jota ei kuitenkaan ole esitetty Suomessa). Ford katsoi elokuvan ja sanoi Zanuckille, että elokuvasta saisi hitin, jos sen kuvaisi Monument Valleyssa Technicolorina Henry Fonda Wyatt Earpina ja Tyrone Power Doc Hollidayna. Hitti elokuvasta tulikin, mutta ei väreissä, eikä Doc Hollidayta esittänyt Power, vaan Victor Mature.
Ford väitti perustaneensa elokuvan Aavikon laki autenttisuuteen. Hän oli tavannut Wyatt Earpin useita kertoja Hollywoodissa 20-luvulla, ja kehui: "Aavikon laissa teimme kaiken juuri niin kuin se oikeasti tapahtui." Elokuvassa ei kuitenkaan ole siteeksikään totta – heti kättelyssä vuosiluku on väärä, ja Earpit saapuvat Tombstoneen vuosi sen jälkeen, kun OK Corralin tulitaistelu todellisuudessa käytiin. Doc Holliday oli hammaslääkäri, mutta elokuvassa hän on lääkäri. Wyatt Earp ei edes ollut kaupungin sheriffi, vaan hänen veljensä Virgil. Wyattin ammuttu veli James ei ollut nuorin, vaan vanhin veljeksistä – ja niin edelleen.
Meille ei ole säilynyt elokuvasta niin sanottua ohjaajan versiota, vaan Zanuck leikkautti elokuvasta pois ainakin kymmenen minuuttia. Fordin jo lopetettua työt hän kuvautti vielä muutamia uusia kohtauksia, ohjaajana Lloyd Bacon. Mutta elokuva on silti parhaimmillaan hieno. Kaikki tuntevat kohtauksen, jossa Henry Fonda vie Cathy Downsin esittämän Clementinen tanssiin keskeneräisen kirkon lattialle – niille, jotka pitävät Fordin huumoria huonona, suosittelen vaikkapa vain sen kohtauksen katsomista uudelleen.
Fordin seuraava lännenelokuva merkitsi eräänlaista kädenojennusta hänen vanhalle kumppanilleen Harry Careylle. Fordin ja Careyn välit olivat viilenneet 20-luvulla. Hänen poikansa Harry Carey Jr., tuttavallisemmin "Dobe", kysyi isältään, miksei hän enää tehneet elokuvia yhdessä Fordin kanssa. Vastaus kuului: "Hän ei ole pyytänyt. Mutta sinä tulet vielä tekemään elokuvia hänen kanssaan – et ennen kuin minä kuolen, mutta sitten. Voit lyödä vaikka vetoa. Hänen irlantilainen ylpeytensä estää häntä tekemästä sovintoa, mutta hän on myös lojaali – sekin on irlantilaisuutta."
Harry Carey kuoli, ja Ford kiinnitti vielä samana päivänä hänen poikansa seuraavaan elokuvaansa. Pako yli aavikon (3 Godfathers) oli uusintaversio elokuvasta Marked Men, jonka Ford oli tehnyt Harry Careyn kanssa vuonna 1919. Elokuva on häpeämättömän sentimentaalinen tarina kolmesta lainsuojattomasta, jotka joutuvat hoitamaan pikkuvauvaa. Kertomus on filmattu Fordin kahden version lisäksi ainakin neljä kertaa: esimerkiksi William Wyler teki siitä elokuvan vuonna 1929. Kun Wyler kävi tervehtimässä kuolemaisillaan olevaa Fordia vuonna 1973, sanoi Ford: "Muuten, taitaa olla sinun vuorosi tehdä taas 3 Godfathers".
Fordin vuoden 1948 versiossa lainsuojattomina olivat Dobe Careyn lisäksi John Wayne ja Pedro Armendáriz. Elokuva omistettiin "Harry Careylle, aikaisen Lännen taivaan kirkkaalle tähdelle". Aikoinaan kriitikot pitivät sitä välityönä Fordin oeuvressa, mutta sen suosio on kestänyt hyvin aikaa ja vähä vähältä sitä on alettu arvostaa enemmän.

Ratsuväen kunnian palautus
Viisikymmentä vuotta sitten Pako yli aavikon jäi niinsanotun "ratsuväkitrilogian" jalkoihin. Elokuvat Apassilinnake, Keltainen nauha ja Rio Grande valmistuivat kolmen vuoden sisällä. Tätä elokuvasarjaa ei suinkaan suunniteltu trilogiaksi, vaan se kehittyi enemmän tai vähemmän sattumalta. Ford tunsi Lännen historian todella hyvin, ja hän ihmetteli, miksi ratsuväen osa lännenelokuvissa oli vain ilmestyä paikalle juuri, kun valkoisilta ovat luodit loppumassa. Hän haki inspiraatiota historiakirjoista ja Frederick Remingtonin, Charles Russellin ja Charles Schreyvogelin maalauksista.
Kaikki nämä ratsuväkielokuvat perustuivat James Warner Bellahin teksteihin, mutta kaikeksi onneksi Ford kirjoitutti tarinat uusiksi. Bellah oli nimittäin vaahtosuinen rasisti, jonka mielestä intiaanit olivat "haisevia puoli-ihmisiä", joilla oli "ilmeettömät juutalaiskasvot". Ford käänsi Bellahin arvostukset päälaelleen heti Apassilinnakkeessa. Apassilinnake oli ensimmäinen sodanjälkeinen ison budjetin elokuva, jossa intiaanit kuvattiin jaloiksi villeiksi, joita valkoiset kohtelivat väärin. Elokuvan kuuluisassa lopetuksessa John Waynen esittämä komentaja kehuu Custerin mukaan muovailtua edeltäjäänsä, vaikka tämä halveksi intiaaneja ja tapatti lähes koko komppanian kunnianhimossaan. Loppukohtaus saa nykyään monet pitämään elokuvaa militaristisena ja epämiellyttävänä – onkin kenties yllättävää, että viisikymmentä vuotta sitten elokuvaa pidettiin pahimmillaan vasemmistolaisena propagandana, jonka tarkoituksena oli heikentää yleisön moraalia ja luottamusta hallituksen edustajiin.
Fordin mukaan irlantilaiset ymmärsivät konfliktin molempia osapuolia, koska he olivat molemmilla puolilla yhtäaikaa. Tällä hän tarkoitti paitsi sitä, että ratsuväessä palveli paljon irlantilaisia, myös sitä, että amerikkalainen yhteiskunta syrji irlantilaisia siinä missä intiaanejakin. Ilmeisesti hän onnistui aika hyvin: navahot valitsivat hänet heimonsa kunniajäseneksi, ja intiaanisotien veteraanit antoivat hänelle kunniamerkin "Amerikan rajaseudun historian kunnian säilyttämisestä".
Keltainen nauha muistetaan yleensä ensimmäiseksi kohtauksesta, jossa ratsuväki kävelyttää hevosiaan ukkosmyrskyn lähestyessä. Kameramies Winston Hochin mielestä oli liian pimeää, jotta filmille tarttuisi jotakin, mutta Ford sanoi ottavansa vastuun. Toisissa kohtauksissa Ford komensi Hochia käyttämään milloin minkäkinlaista suodatinta, ja joskus Hoch protestoi. (Tämä kirjattiin ylös sanoilla "Shot under protest", jolloin vastuu siirtyi kameramieheltä ohjaajalle.) Hoch sai kuvauksesta Oscarin.
Toinen asia, josta elokuva jää mieleen, on John Waynen näyttelijäsuoritus. Tarinan mukaan Ford oli nähnyt Waynen Howard Hawksin Punaisessa virrassa ja lohkaissut: "En tiennytkään, että tuo iso tyyppi osaa näytellä." Tämän jälkeen Wayne sai Fordilta rooleja, joissa tarvittiin myös näyttelemistä, eikä pelkkää läsnäoloa. Parasta tällaista nähtiin Keltaisessa nauhassa, ja sittemmin Etsijöissä.
Keltaisessa nauhassa toistuu Fordille tyypillinen intiaanikuvaus: rauhallisen, jalon intiaanin yllyttää pahuuksiin omaa voittoa tavoitteleva valkoinen mies. Sitä yllättävämpää onkin, että Rio Grandessa intiaanit kuvataan jälleen juoppoina ja verenhimoisina villeinä. Rio Granden työnimenä oli Rio Bravo, ja sekin piti kuvata Monument Valleyssa. Budjetin pienuus pakotti Fordin kuitenkin valitsemaan Moabin erämaan Utahissa. Elokuva kuvattiin juuri Korean sodan alkamisen aikoihin, ja moni onkin nähnyt rasistisesti elokuvassa kuvattujen intiaanien esittävän pikemminkin kommunisteja kuin apasseja.
Samana vuonna kuin Rio Grande valmistui Rajarosvojen voittaja. Tämä lyyrinen elokuva on sittemmin tullut eräänlaiseksi "kriitikoiden valinnaksi", ehkä juuri siksi, että se jäi huomiotta ilmestyessään. Muutamissa arvosteluissa huomautettiin, että elokuvasta olisi tullut viihdyttävämpi, jos uudisasukkat olisi laitettu taistelemaan intiaaneja vastaan sen sijaan, että he ystävystyivät näiden kanssa ... jotain ajan hengestä kertoo, että rasismin ja sadismin välttämistä pidettiin huonona bisnestajuna. (Rajarosvojen voittaja esiteltiin Ruudinsavun klassikkoelokuvana numerossa 3/2002.)

Etsii, etsii, eikä soisi löytävänsä
Ford piti ainakin jossain vaiheessa elämäänsä Rajarosvojen voittajaa parhaana elokuvanaan. Monet muut ovat puolestaan olleet sitä mieltä, että se oli hänen seuraava lännenelokuvansa Etsijät. Ainakin on totta, että visuaalisesti kauniimpaa elokuvaa on hankala kuvitella.
Kuvaajana toimi jälleen Winston Hoch, eikä kuvaus sujunut ilman erimielisyyksiä. Elokuva alkaa ja loppuu samankaltaisella kuvalla, jossa kamera on sisällä talossa kuvaten oviaukon rajaamaa Monument Valleya. Tätä ei ollut käsikirjoituksessa, ja kun Ford kuvaili Hochille ideaansa, ajatteli tämä: "Kuinka korni voi olla?" Mutta Ford piti päänsä, ja juuri nämä Hochin kornina pitämät kuvat on kehuttu ja matkittu puhki.
Lopetuskuvassa Wayne jää oven ulkopuolelle perheen siirtyessä sisälle, osoittaen, miten hänen esittämänsä Ethan Edwards ei voi elää normaalia elämää. Hän vaikuttaa kömpelöltä, mutta tämä ei suinkaan ollut loppuun saakka harjoiteltua – oli nimittäin niin, että Waynella oli ankara krapula, eikä hän tiennyt, miten päin olisi ollut. Sen verran hän kuitenkin skarppasi, että otti käsivarrestaan kiinni Harry Careyn lesken Olive Careyn mennessä hänen ohitseen sisälle. Tämä oli Harry Careyn tuttu ele, joka oli nähty jo Fordin ja Careyn ensimmäisen yhteisen elokuvan Straight Shooting lopussa. Wayne on muutenkin todella hyvä Etsijöissä – ja hän oli ilmeisesti itsekin tyytyväinen, koska antoi nuorimmalle pojalleen nimeksi Ethan.
Yksi vaikuttavimpia repliikkejä elokuvassa on, kun Waynen on kerrottava Dobe Careyn esittämälle Brad Jorgensenille, että tämän tyttöystävä Lucy on raiskattu ja tapettu. Wayne huutaa silmät tapilla: "Whaddaya want me to do, draw you a picture?" ("Pitääkö sinulle piirtää kuva?") Tämä ei kuitenkaan sujunut ilman hankaluuksia. Kohtaus näyteltiin Fordin mielestä täydellisesti, mutta sitten kameramies sanoi, että kamera oli pysähtynyt. Ford oli raivoissaan ja otti kohtauksen uudestaan mutisten "ette te kuitenkaan osaa näytellä sitä yhtä hyvin, mutta antaa mennä". (Kamera oli pysähtynyt, koska krapulainen Ward Bond oli vetänyt jatkojohdon töpselin irti ajaakseen partansa sähkökoneella. Kukaan ei uskaltanut kertoa tätä Fordille.)
Waynen vastapuolta, komanssipäällikkö Arpea, elokuvassa esittää saksalaissyntyinen Henry Brandon (oikealta nimeltään Heinrich von Kleinbach), jota huumorintajuiset navahot kutsuivat "Hapankaalikomanssiksi". Kun Brandon kuuli, että Ford halusi hänet intiaaniksi, kysyi hän: "Eikö teitä haittaa, että minulla on siniset silmät?" Ford vastasi: "Eikö mieleesi ole juolahtanut, että dramatiikassa poikkeus on aina jännittävämpää kuin sääntö?" Brandon puhuu elokuvassa jonkunlaista komanssia, mutta hän ehdotti Fordille saavansa repliikit kuulostamaan aidommilta navahonkielisinä, koska opettajia oli paikalla yllin kyllin. Fordin kommentti oli: "Helvettiin historia. Anna niille mitä ne odottavat." Ja kuten Fordin elokuvissa yleensäkin, historialliset tosiseikat olivat toisarvoisia. Brandonin hiukset laitettiin nez-percé-intiaanien tapaan, ja komanssien vaatteet olivat navahojen vaatteita (komanssithan eivät edes asuneet autiomaassa, kuten he tekevät elokuvassa).
Tavalliseen tapaansa Ford kiusasi näyttelijöitä ja teknistä henkilökuntaa elokuvaa tehtäessä. Brandon huomautti, että kuvausten päätyttyä koko porukka oli valmis vetämään John Fordin hirteen, mutta nähtyään elokuvan ensi-illassa he halusivat taas töihin hänen porukkaansa. Samalla tavalla oli Thomas Mitchell sanonut Hyökkäys erämaassa -elokuvan jälkimainingeissa: "Ford on ilkein tuntemani paskiainen, brutaali tyranni. Ja ryömisin Monument Valleyn tulikuumien kallioiden yli saadakseni työskennellä uudestaan hänen kanssaan.
Etsijöistä tuli todella suosittu, ja se kilautti Warner Brothersin kassaan ensimmäisellä esityskierroksella neljä ja puoli miljoonaa dollaria. Myös monet kriitikot tunnistivat elokuvan ansiot, mutta outoa kyllä elokuva ei saanut ainoatakaan Oscar-ehdokkuutta. Aika oli jo ajamassa lännenelokuvan ohi.
Monet elokuvantekijät pitävät Etsijöitä lempielokuvanaan, mukaanlukien Martin Scorsese, Jean-Luc Godard, Steven Spielberg ja George Lucas. Myös Robert Aldrichin Ulzanassa on repliikkejä, jotka on muokattu Etsijöistä.

"Nimeni on John Ford."
Viisikymmenluvun loppua kohti mentäessä Fordin poliittiset näkökannat muuttuivat taas liberaalimmiksi. Hänhän oli sanonut kolmekymmentäluvulla olevansa "aina vasemmalla", ja ensi alkuun vastustanut mustaa listaa, jota muiden muassa John Wayne ja Ward Bond ajoivat. Hän ei kuitenkaan pannut koko arvovaltaansa peliin, vaan myötäili 50-luvun pahimpina vainon vuosina myös MPA:ta, joka listasi kommunismille sympaattisia elokuvan tekijöitä ajaakseen nämä Hollywoodista.
Kun ohjaajien ammattijärjestö SDG (Screen Directors Guild) riiteli mustasta listasta lokakuussa 1950, astui järjestön perustaja Ford esiin ja esitteli itsensä: "Nimeni on John Ford. Teen lännenelokuvia."
Tästä sikisi suuri keskustelu. Paikalla ollut Douglas Sirk kertoi kaikkien ihmetelleen, miksi Ford ei sanonut ohjanneensa esimerkiksi Vihan hedelmiä, jota kaikki pitivät mestariteoksena. Sirk itse piti Fordin westerneistä, mutta tultuaan Saksasta Amerikkaan hän oli huomannut Fordin muiden filmien olevan kuuluisampia. Sirk sanoi: "Fordin kommentti hämmensi Hollywoodia. Ensimmäistä kertaa elokuvan historiassa ihmiset alkoivat ajatella, että lännenelokuviakin voisi pitää mestariteoksina, eikä pelkästään viihteenä, joka tuo juntteja elokuvateatteriin. Tätä ennen lännenelokuvan paikkaa amerikkalaisessa elokuvassa, tai laajemminkin elokuvan paikkaa amerikkalaisessa kulttuurissa, ei oltu ymmärretty."
Riippumatta siitä, miten tosissaan hänen kulloisetkin kommenttinsa on otettava, Ford nosti lännenelokuvan arvostusta. Mutta hän saattoi myös kommentoida asiaa toiselta kannalta. 60-luvun alussa New Yorkin Metropolitan-ooppera pyysi Fordia ohjaamaan Puccinin Lännen tyttö -oopperan. Ford vastasi: "Luuletteko, että minä olen joku likainen vanha lehmipoika? Tulen kyllä mielelläni ohjaamaan, mutta vasta sitten kun saan ohjata La Bohèmen."

Lopun alku
Viisikymmenluvun loppua kohti mentäessä Fordin poliittiset näkökannat muuttuivat taas liberaalimmiksi. Hänhän oli sanonut kolmekymmentäluvulla olevansa "aina vasemmalla", ja ensi alkuun vastustanut mustaa listaa, jota muiden muassa John Wayne ja Ward Bond ajoivat. Hän ei kuitenkaan pannut koko arvovaltaansa peliin, vaan myötäili 50-luvun pahimpina vainon vuosina myös MPA:ta, joka listasi kommunismille sympaattisia elokuvan tekijöitä ajaakseen nämä Hollywoodista.
Kun ohjaajien ammattijärjestö SDG (Screen Directors Guild) riiteli mustasta listasta lokakuussa 1950, astui järjestön perustaja Ford esiin ja esitteli itsensä: "Nimeni on John Ford. Teen lännenelokuvia."
Tästä sikisi suuri keskustelu. Paikalla ollut Douglas Sirk kertoi kaikkien ihmetelleen, miksi Ford ei sanonut ohjanneensa esimerkiksi Vihan hedelmiä, jota kaikki pitivät mestariteoksena. Sirk itse piti Fordin westerneistä, mutta tultuaan Saksasta Amerikkaan hän oli huomannut Fordin muiden filmien olevan kuuluisampia. Sirk sanoi: "Fordin kommentti hämmensi Hollywoodia. Ensimmäistä kertaa elokuvan historiassa ihmiset alkoivat ajatella, että lännenelokuviakin voisi pitää mestariteoksina, eikä pelkästään viihteenä, joka tuo juntteja elokuvateatteriin. Tätä ennen lännenelokuvan paikkaa amerikkalaisessa elokuvassa, tai laajemminkin elokuvan paikkaa amerikkalaisessa kulttuurissa, ei oltu ymmärretty."
Riippumatta siitä, miten tosissaan hänen kulloisetkin kommenttinsa on otettava, Ford nosti lännenelokuvan arvostusta. Mutta hän saattoi myös kommentoida asiaa toiselta kannalta. 60-luvun alussa New Yorkin Metropolitan-ooppera pyysi Fordia ohjaamaan Puccinin Lännen tyttö -oopperan. Ford vastasi: "Luuletteko, että minä olen joku likainen vanha lehmipoika? Tulen kyllä mielelläni ohjaamaan, mutta vasta sitten kun saan ohjata La Bohèmen."

"Poikki!"
Cheyennen flopattua Ford ohjasi enää yhden elokuvan, Seitsemän naista (7 Women, 1966). Elokuvaa on sanottu lännenelokuvaksi, jossa intiaanien tilalla ovat kiinalaiset – joista yhtä esittää monessa mukana ollut Woody Strode. Seitsemän naista veti vesiperän kaupallisesti, eikä Ford enää saanut yrittää. Hänen viimeiset vuotensa olivat pettymyksiä pettymysten perään – eräässä vaiheessa hänen piti ohjata elokuva Tora!Tora!Tora! yhdessä Akira Kurosawan kanssa, mutta siitäkään ei tullut mitään. (Elokuvan ohjasivat Richard Fleischer, Toshio Masuda ja Kinji Fukasaku.)
Amerikassa Fordia muistelivat harvat, mutta Euroopassa hän oli jatkuvasti suosittu, erityisesti Englannissa ja Ranskassa. Hän sai tehdä propagandaelokuvan Vietnamin sodasta, mutta elokuva valmistui sisäpoliittisesti pahaan saumaan eikä sitä esitetty julkisesti montaakaan kertaa. John Wayne ja muutamat muut antoivat sihteereilleen ohjeita: jos John Ford soittaa, en ole paikalla. Vielä vähän ennen kuolemaansa Ford neuvotteli italialaisen tuottajan kanssa: hänen oli määrä tehdä lännenelokuva Italiassa, Woody Strode pääosassa.
John Ford kuoli elokuussa 1973. Hänen viimeisistä sanoistaan on esitetty useampia versioita: tunnetuin on epäilemättä Fordin tiuskahdus papin lukeman messun päätteeksi: "Aamen – antakaa minulle sikari." Mutta vielä sopivampi on hänen poikansa Dobe Careylle kertoma tarina: Ford oli noiden siteerattujen sanojen jälkeen ollut koomassa kuusi tuntia. Sitten hän avasi silmänsä ja sanoi: "Poikki!" Kaikkien aikojen elokuvaohjaaja oli poissa.

John Fordin ohjaamat lännenelokuvat 1939-1964
1939
Hyökkäys erämaassa (Stagecoach), Liekehtivä erämaa/Erämaan rummut (TV) (Drums Along the Mohawk)
1946
Aavikon laki (My Darling Clementine)
1948
Apassilinnake (Fort Apache), Pako yli aavikon (3 Godfathers)
1949
Keltainen nauha (She Wore a Yellow Ribbon)
1950
Rajarosvojen voittaja (Wagon Master), Rio Grande (Rio Grande)
1953
Hondo, yksinäinen vaeltaja (Hondo; Ford ohjasi pari ottoa)
1956
Etsijät (The Searchers)
1959
Ratsuväen urhot (The Horse Soldiers)
1960
Musta kersantti (Sergeant Rutledge), Alamo (The Alamo; Ford ohjasi pari kohtausta)
TV: Wagon Train: The Colter Craven Story
1961
He ratsastivat yhdessä (Two Rode Together)
1962
Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance)
"Sisällissota" (The Civil War, jakso elokuvassa Näin valloitettiin Villi Länsi, How the West Was Won)
1963
Lännen hurjapäät (McLintock!; Ford ohjasi muutaman kohtauksen)
1964
Cheyenne (Cheyenne Autumn)

Masa Niemi

2008-10-21T15:58:00.003+03:00

Martti "Masa" Elis Niemi (20. heinäkuuta 1914, Viipuri – 3. toukokuuta 1960, Tampere) oli suomalainen näyttelijä, koomikko, muusikko ja viihdyttäjä. Parhaiten hänet muistetaan Pekka Puupää -elokuvien Pätkänä (ruotsiksi Stumpen).

Viipurilainen monilahjakkuus

Matti ja Hanna Niemen yhdeksänlapsisen perheen kuopus oli jo pienestä pitäen musiikillisesti lahjakas ja tämä otti pianotunteja Viipurin musiikkiopistossa ja lauloi aina, kun vain tarjoutui tilaisuus. Niemen isoveli Paavo Niemi oli mestaripainija. Martti "Masa" Niemestä kehittyi varhain monipuolinen taituri; hän oli mm. akrobaatti ja taikuri. Nuorena miehenä hän kävi taikurin opissa aina Saksassa asti ja piti omaa sirkusta. Jo 7-vuotiaana hän ansaitsi esiintymisillään perheelleen rahat mökin ostoon. Hän pelasi myös jääpalloa Viipurin Susissa lyhyestä varrestaan huolimatta (mies oli vain 152 cm pitkä) toimien joukkueen maalivahti-kapteenina. 30-luvun jälkipuolella Niemi liittyi rumpaliksi Sointupoikiin, jossa Auvo Nuotio toimi solistina. Varsinaisena päivätyönä Niemi toimi Viipurin Makkara Oy:n autonkuljettajana sotaan saakka. 1938 hän solmi avioliiton Helvi Kilpeläisen kanssa.

Jatkosodan aikoihin Niemi esiintyi viihdytyskiertueilla lähinnä hauskuuttaja-vitsinkertojana. Näihin aikoihin hän muutti Helsinkiin, jossa hän soitti rumpuja 9-miehisessä Sinipojissa (ex-Sointupojat), jolla oli monivuotinen kiinnitys Kirjalla (Kirjatyöntekijäinliiton ravintola Kruununhaassa) ja kesäkeikat Mustikkamaalla. Lisäksi Niemi hoiteli Viipurin Soitannallisen kerhon keikkamanagerin tehtäviä. Päivätyönään hänellä näihin aikoihin oli Kansanhuollon toimistokirjurin virka. Ehtipä mies vielä toimimaan Matkatoveri-lehden päätoimittajanakin ja oli samalla toinen lehden omistajista.

Elokuviin

Niemi oli tehnyt ensimmäisen pienen roolin 1945 Fenno-filmin elokuvassa Suviyön salaisuus, mutta kokeilu jäi sillä erää yhteen elokuvaan. 1949 Ville Salminen koekuvasi häntä elokuvaan Pontevat pommaripojat, mutta tällä kertaa osan nappasi kokeneempi Oke Tuuri. Auvo Nuotion kautta järjestyi 1952 koekuvaus Suomen Filmiteollisuudelle, jota seurasi pieni elokuvarooli elokuvassa Kipparikvartetti. Seuraavana vuonna Niemi sai jo isomman roolin "Läski-Leevinä" elokuvassa Lentävä kalakukko, jonka pääosassa oli tietysti Esa Pakarinen.

Helismaa keksi lyödä kaksikon yhteen tulevaan Pekka Puupää -elokuvaan, jonka Ville Salminen vastahakoisesti ohjasi viimeisenä työnään ennen Fennadalle siirtymistään. Elokuva oli halvalla toteutettu kepeä seikkailu, jolta ei paljon odotettu. Heti tämän jälkeen Niemi näytteli SF:n uuden ohjaajan, Armand Lohikosken esikoiselokuvassa Me tulemme taas, jossa Masa Niemi esitti Uuno Montosen tukkilaisparia. Ensimmäinen Pekka Puupää saavutti kuitenkin suuren suosion ja poiki jatkoa vuosien 1953-1960 välillä peräti 12 Pekka ja Pätkä -elokuvan verran, joiden ohjauksesta vastasi yleensä Armand Lohikoski. Pätkän suuhun laitettu "Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta..." oli aikansa lentäviä lauseita.

Vaikka Niemi teki kymmenkunta muuta elokuvaa Puupäiden ohessa, niin vain yhdessä hänellä oli päärooli. Tämä elokuva oli Majuri maantieltä, kepeä sotilasfarssi, joka suututti puolustusvoimien herrat siinä määrin, että kun SF olisi tarvinnut heidän apuaan Tuntematonta sotilasta kuvattaessa, niin vastaus oli jyrkkä ei.

Loppu tulee

Seuraavien vuosien aikana Niemellä riitti paljon töitä. Hän teki keskimäärin kolme elokuvaa vuodessa, keikkaili ja esiintyi iltamissa Esa Pakarisen, Reino Helismaan, Olavi Virran, Tapio Rautavaaran, Matti Heiskasen, Erkki Junkkarisen ym. kanssa. Työ oli yhtämittaista kiertämistä ympäri Suomen. Väliin mahtui pari pestiä rumpalina Vili Vesterisen ja Arttu Suuntalan orkestereissa.

Niemi oli siviilielämässä Pätkän kaltainen hauskuuttaja, jonka elämä oli yhtämittaista teatteria, pelleilyä, taikatemppuja, akrobatiaa ja kaatuilua, sananlaskuja ja tietokilpailuja. Hauskan miehen naamion takana piileskeli kuitenkin rikkinäinen mies, joka yhä useammin haki lohtua viinasta. Alkoholin kulutus nousi suosion myötä, ja tämä osaltaan kiristi Esa Pakarisen ja Niemen välejä, kun Pakarinen joutui katsomaan kaverinsa perään, joka ei aina ollut täysin työkuntoinen. Joutuipa Armand Lohikoskikin, 11 Puupää-elokuvan ohjaaja, jonkinlaiseksi sovinnonvälittäjäksi miesten saatua tarpeekseen toisistaan. Vaikka aselepo syntyikin, niin välit säilyivät viileinä viimeiset vuodet.

Niemen loppu oli traaginen. Hän riisti henkensä kiertuekeikkojen välillä, ottamalla yliannostuksen unilääkettä Tampereen uimahallin retkeilymajassa 1960. Ennen kuolemaansa hän jätti viestin: "Hyvä on olla kun on nolla. Hyvästi. -T. Masa". Hänen tyttöystävänsä Anna Juntunen oli lopettanut seurustelusuhteen hieman ennen Niemen kuolemaa.

Filmografia
Suviyön salaisuus (1945) - Kauppias
Pontevat pommaripojat (1949) (mukana koekuvauksissa, mutta roolin saikin Oke Tuuri)
Kipparikvartetti (1952) - Jussi, talonmies
Lentävä kalakukko (1953) - Leevi Lindroos, Läski-Leevi, konna
Pekka Puupää (1953) - Pätkä
Me tulemme taas (1953) - Reetrikki
Pekka Puupää kesälaitumilla (1953) - Pätkä
Hei, rillumarei! (1954) - Näyttelijä Martti Niemi, "Napoleon"
Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954) - Pätkä
Taikayö (1954) - Mr. Small
Majuri maantieltä (1954) - Kulkuri Masa Pikkarainen / majuri Mikko Pikkarainen
Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1955) - Pätkä
Kiinni on ja pysyy eli Pekan ja Pätkän uudet seikkailut (1955) - Pätkä
Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955) - Pätkä
Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957) - Pätkä / herra Livingstone / alokas / sheriffi
Pekka ja Pätkä salapoliiseina (1957) - Pätkä
Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) - Pätkä
Herra sotaministeri (1957) (pois leikattu rooli)
Pekka ja Pätkä Suezilla (1958) - Pätkä
Pekka ja Pätkä miljonääreinä (1958) - Pätkä
Äidittömät (1958) - Basisti
Kahden ladun poikki (1958) - Mies Hukarinperässä
Ei ruumiita makuuhuoneeseen (1959) - Ravintolan isäntä
Yks' tavallinen Virtanen (1959) - Maanmittari Pätkänen, taidesäätiön hallituksen jäsen
Pekka ja Pätkä mestarimaalareina (1959) - Pätkä
Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut (1960) - 1. myyntimies
Pekka ja Pätkä neekereinä (1960) - Pätkä
Kaks' tavallista Lahtista (1960) – Kehäavustaja

Pertti "Spede" Pasanen

2008-10-21T15:54:00.002+03:00

Syntymäaika: 10. huhtikuuta 1930
Syntymäpaikka: Kuopio, Suomi
Pituus: 183 cm
Kuolinaika: 7. syyskuuta 2001
Kuolinpaikka: Kirkkonummi, Suomi
Oikea nimi: Pertti Olavi Pasanen
Merkittävä(t) rooli(t): Spede-ohjelmien keulakuva,
Härski Hartikainen Uuno Turhapuro -elokuvissa
Palkinnot
Palkinnot: Tuottaja-Jussi 1971
Erikois-Venla 1982
Erikois-Venla 1985
Betoni-Jussi 1985
Erikois-Telvis 1994

Pertti Olavi ”Spede” Pasanen (10. huhtikuuta 1930 Kuopio – 7. syyskuuta 2001 Kirkkonummi) oli suosittu viihteentekijä, koomikko, elokuvantekijä, näyttelijä, lauluntekijä ja keksijä. Hänen Uuno Turhapuro -elokuvansa olivat erittäin suosittuja 1980-luvulla. Häntä on sanottu ”viihteen yleismieheksi”. Spedellä on yksi lapsi, tytär Pirre Pasanen.

Lapsuus ja nuoruus

Pertti Olavi Pasanen syntyi 1930 Kuopiossa Kusti ja Helmi Pasasen esikoisena. Hänen isänsä oli metsäteknikko ja toimi paperiyhtiö Ahlströmin piiripäällikkönä. Perheeseen kuului myös Pertin pikkusisko-Virpi ja pikkuveli-Risto.[9] Perhe oli kuopiolaisittain vauraampaa keskiluokkaa. Lempinimi ”Spede” on peräisin jääkiekkokaukalossa saadusta Speedy-nimestä, ja on seurannut Spedeä jo nuorelta iältä.[10]

Pasasen keskeisimmät kiinnostuksen kohteet olivat jo koulupoikana viihde, urheilu, erilaiset pelit ja keksintöjen tekeminen. Hän oli Kuopion lyseon ohjelmallisten illanviettojen eli konventtien päätähti, pelasi innokkaasti jääkiekkoa ja harjoitti kotinsa kellarissa kemiallisia kokeita. Koulumenestys sen sijaan oli huonompaa. Keväällä 1948 hän sai todistukseensa viisi nelosta ja jäi luokalleen, vietettyään kevään pääasiassa rakentamalla omatekoista skootteria romukaupoista löydetyistä osista. Kun hän oli vielä ajautunut välirikkoon useiden opettajiensa kanssa, Pasaset päättivät lähettää hänet toiseen kouluun. Syksyllä 1950 Spede Pasanen siirtyi Iisalmen lyseoon, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi olympiakeväänä 1952. Seuraavan vuoden hän vietti suorittamassa asepalvelustaan ja kotiutui reservin ilmatorjuntavänrikkinä. Vuoden aikana hän ehti myös esiintyä puolustusvoimain viihdytyskiertueella, joka kiersi varuskunnissa sotilaita viihdyttämässä.[8]

Syksyllä 1953 Pasanen muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Opintojen sijasta hän kuitenkin keskittyi osakuntaelämään Savolaisessa osakunnassa, jossa hän toimi yleisenä seremoniamestarina ja juhlien järjestäjänä. Erityisesti Pasasen järjestämät fuksiaiset, uusien opiskelijoiden initiaatiojuhlat, saavuttivat mainetta ympäri yliopistoa ja muita osakuntia. Ylioppilasmaailmassa hän tapasi myös Jukka Virtasen ja Matti Kuuslan, joista kummastakin tuli myöhemmin tärkeitä yhteistyökumppaneita. Fennada-Filmin palveluksessa studioapulaisena työskennellyt Kuusla hankki Spedelle 1954 roolin statistina elokuvassa Laivan kannella. Hänet nähtiin elokuvassa miehenä baarissa.[8]

Yksityiselämä

Pasanen oli aloittanut X-Paroni -elokuvan tuotannon ja etsi siihen sopivaa naista näyttelijäksi. Hän oli esiintymässä Turun mainosyhdistyksen juhlissa maaliskuussa 1964 ja ihastui siellä arpoja myyneeseen Pirjo Vainimäkeen.[1] Vainimäki sai roolin Speden ensimmäisessä omassa elokuvassa ja seuraavana vuonna hänestä tuli rouva Pasanen – häitä vietettiin 14. heinäkuuta 1965.[11] Perheeseen syntyi 31. joulukuuta 1965 tytär, Pirre Päivikki. Vuonna 1981 Pasasten liitosta oli liikkeellä monenlaisia erohuhuja. Pirjo muutti omaan asuntoon, joka sijaitsi Lauttasaaressa lähellä Speden asuntoa. Pirjo kertoi Apu-lehden haastattelussa 1981 avioliiton jatkuvan, vaikka he asuvatkin eri osoitteissa.[12] Virallinen ero astui voimaan vuosien kuluttua.

Vuonna 1983 Spede tapasi Riitta Väisäsen urheiluseura Zoomin matkalla. Oitis hän otti Väisäsen pääosaan seuraavaan elokuvaansa Lentävät luupäät (1984) ja suunnitteli hänelle vielä oman televisio-ohjelman Kymppitonnin (1985–2002). Spede ja Väisänen liikkuivat vuosikausia yhdessä julkisesti erilaisissa ”julkkisten bileissä”. Heidän suhde oli julkinen salaisuus vuosien ajan, kunnes Speden kuoleman jälkeen Väisänen myönsi seurustelun.[13] Heidän suhteensa päättyi 1990-luvun alussa, kun Väisänen alkoi seurustella Erik Mäkkylän kanssa.

Pasanen nimitti yhtiöidensä toimitusjohtajaksi vuoden 1997 Miss Suomi -kilpailun perintöprinsessan Maria Drockilan. Paparazzit seurasivat heitä ja samoihin aikoihin juorulehdet kirjoittivat Pasasen ja Drockilan seurustelevan. Pasanen ei pitänyt siitä, että lehdet kirjoittivat hänestä ilman hänen lupaansa. Hänellä oli muutamien toimittajien kanssa sanaharkkaa, jotka he kokivat uhkailuina.[14]

Spede Pasanen harrasti backgammonia ja menestyi hyvin kansallisella tasolla. Hän voitti Suomen pistepörssin vuonna 1979.[15] Pasanen kirjoitti alkusanat Jaakko Salavan kirjaan Backgammonia opiksi ja huviksi.[16]

Pasanen kuoli 7. syyskuuta 2001 Kirkkonummella golf-kentälle rakkaan harrastuksensa ääreen. Pasanen oli harrastanut golfia pitkään ja vietti viimeiset hetkensä harrastuksensa parissa. Hänen pelitoverinsa olivat kesken pelin havainneet miehessä huonokuntoisuutta ja väsymystä. He veivät Pasasen golf-kentän kahvilan terassille lepäämään. Pian terassille tulon jälkeen hän menehtyi sydänkohtaukseen - saamastaan elvytyksestä huolimatta.[8]

Speden tytär Pirre peri isänsä perinnön lähes kokonaisuudessaan. Pasanen testamenttasi ex-vaimolleen Pirjolle 170 000 euroa.[17] Pasanen oli vuosien 1998–1999 aikana lainannut Maria Drockilalle yhteensä 1 850 000 markkaa 30 vuoden laina-ajalla ilman korkoa.[17] Pasasen 26. heinäkuuta 2000 laatiman testamentin mukaan Drockila saa velat anteeksi siten, että ne mitätöityvät ja raukeavat lopullisesti ja mitätöinnistä seuraava perintövero on maksettava kuolinpesän varoista.[17] Speden tytär Pirre ja Drockila riitelivät perintöveron maksamisesta ja 220 000 markasta, jotka Spede lainasi vielä Drockilalle testamentin teon jälkeen.[17] He saivat riitansa sovittua ennen oikeudenkäyntiä.[18]

Ura

Elokuvanäyttelijä

1950-luvulla Spede Pasasesta tuli Fennada-Filmin vakituinen avustaja. Pasasen serkku olikin elokuvanäyttelijä Veijo Pasanen. Statistintehtävien jälkeen hän sai ensimmäisen merkittävän puheroolinsa Aarne Tarkaksen ”Suomi-westernissä” Villi Pohjola (1955). 1950-luvun aikana Pasanen näytteli sivurooleja useissa komedioissa sekä Fennadan että Suomen Filmiteollisuuden puolella, kuten Tyttö lähtee kasarmiin (1956), Vääpelin kauhu (1957) ja Asessorin naishuolet (1958). Armand Lohikoski otti Pasasen pikkurooleihin kolmeen Pekka ja Pätkä -elokuvaansa: Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957), Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) ja Pekka ja Pätkä Suezilla (1958).[8]

Vuonna 1958 Pasanen sai omalaatuisen roolin: hän esiintyi pääosassa Suomen Kansallisbaletin tulkinnassa Cervantesin Don Quijotesta. Rooliin ei ollut etsitty varsinaista balettitanssijaa, vaan näyttelijää, joka hallitsi pantomiimin ja fyysisen komiikan, ja Pasanen oli tehnyt koe-esiintymisessä vaikutuksen koreografi George Géhen.[8] Don Quijote -baletista tuli Kansallisoopperalle vuoden 1958 suurin yleisömenestys. Produktio vieraili samana vuonna myös Saksassa, mikä oli Pasasen ensimmäinen ulkomaanmatka.[8]

Pasanen lopetti elokuvastatistin työt 1960-luvun alussa ryhtyessään luomaan itsenäistä koomikonuraa ensin radiossa ja sitten elokuvissa ja televisiossa. Mikko Niskasen elokuva Hopeaa rajan takaa (1963) oli merkkipaalu hänen urallaan: viimeinen rooli jonkun muun kuin hänen itsensä tuottamassa elokuvassa, ja samalla ensimmäinen ja viimeinen vakava päärooli.[8]

Radiokoomikko

1950-luvulla Pasanen kirjoitti näyttelemisensä ohessa myös muutamia radiosketsejä Yleisradiolle. Kun yhtiössä 1956 aukeni ajanvietetoimittajan paikka, hän lähetti Yleen työhakemuksen ja mapillisen kirjoittamiaan sketsejä ja hupailuja. Hakemus jäi kuitenkin tuloksettomaksi, sillä virkaan valittiin ajanvietetoimituksen sihteeri ja kokenut viihteenkirjoittaja Aune Ala-Tuuhonen. 1959 yhtiössä vapautui jälleen ajanvietetoimittajan virka, kun suosittu Niilo Tarvajärvi siirtyi television puolelle. Pasanen lähetti uuden hakemuksen, joka oli lähes täysin identtinen edellisen kanssa, ja liitti siihen huomautuksen ”mappini on jo siellä”. Tällä kertaa hän sai paikan.[8]

Pasanen toi radioon mukanaan lyseon konventeissa ja osakuntajuhlissa luomansa tyylin, sekopäisen crazykomedian. Hän piti esikuvinaan amerikkalaisia elokuvakoomikkoja, kuten Bob Hopea, Jerry Lewisiä ja Danny Kayetä, ja halusi tuoda radioon nopean ja terävän amerikkalaisen komediatyylin. Hän oli myös kotonaan elävän yleisön edessä ja juonsi sulavasti suoria lähetyksiä, joita useimmat viihdetoimittajat kammoksuivat. Pasanen aloitti radiouransa juontamalla Tarvajärven entistä ohjelmaa, sunnuntaiaamujen viihdemakasiinia Aamutuimaan, ja ajanvieteosaston päällikön Antero Alpolan mukaan ohjelma muuttui nopeasti ”Speden persoonalliseksi, lähes ilman apujoukkoja toteuttamaksi pölvästelyshowksi”.[8] 1960 lauantai-illan parhaalla ohjelmapaikalla aloitti Pasasen Ruljanssiriihi-viihdeohjelma, jonka jatkoksi syntyi myöhemmin Hupiklubi. Nämä olivat tunnin mittaisia, suorina lähetyksinä toteutettuja viihdeiltamia, joissa yhdisteltiin sketsejä ja musiikkiesityksiä.[8]

Ruljanssiriihessä syntyi myös papukaija G. Pula-ahon hahmo. Pasanen halusi itselleen ohjelmaan vakituisen vastaparin ja kehitti kovanaamaisen papukaijan, joka laukoi totuuksia stadin slangilla. Pula-ahon puhetyylin hän lainasi Ota tai jätä -visailun juontajalta Tauno Rautiaiselta, jonka puhetyyli oli terävää ja slangivoittoista, ja ääninäyttelijäksi hän valitsi Leo Jokelan, joka loi Pula-ahon äänen puhumalla hampaat yhdessä. Speden ja Pula-ahon yhteisistä sketseistä, joissa terävä papukaija halvensi estoitta tyhmää juontajaa, tuli yleisön suosikkeja.[8]

Itsenäinen elokuvantekijä

Spede Pasanen ja Jaakko Pakkasvirta tapasivat toisensa Mikko Niskasen Hopeaa rajan takaa -elokuvan kuvauksissa 1963. Pakkasvirta ja Risto Jarva, kaksi nuorta elokuvantekijää, olivat Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilaskunnan omistaman tuotantoyhtiö Filminorin johtohahmot. Heidän yhteinen esikoiselokuvansa Yö vai päivä (1962) oli tehnyt raskaat tappiot ja vienyt yhtiön konkurssin partaalle. Kun Jarva ja Pakkasvirta tutustuivat radiokoomikkona mainetta niittäneeseen Spedeen, he solmivat tämän kanssa sopimuksen komediaelokuvan tekemisestä, toivoen näin pelastavansa yhtiönsä talouden. Sopimuksen mukaan Filminor huolehtisi elokuvan teknisestä puolesta, Spede hankkisi rahoituksen ja näyttelisi pääosan.[8]

Yhteistyön tuloksena oli komedia X-Paroni (1964), jota pidetään ensimmäisenä ”Spede-elokuvana”. Hyvän menestyksen rohkaisemana Pasanen perusti Filmituotanto Spede Pasanen -nimisen yhtiön ja ryhtyi suunnittelemaan itsenäisesti seuraavaa elokuvaa. Yhteistyökumppaneikseen hän otti vanhan ystävänsä Jukka Virtasen sekä Mainostelevision nuoren ohjaajan Ere Kokkosen. Kolmikon Pasanen-Virtanen-Kokkonen kynästä syntyi nopeaan tahtiin joukko menestyksekkäitä komedioita: liikemieshupailu Millipilleri (1966), parodinen itsenäisen Suomen 50-vuotisjuhlaelokuva Pähkähullu Suomi (1967), Robin Hood -legendan suomalaisversio Noin 7 veljestä (1968) sekä tv-maailmaa satirisoiva Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969). Elokuvien lisäksi Pasanen teki MTV Oy:lle viihdeohjelmia, joista tunnetuimmat olivat Spede Show ja Spedevisio. Tuolloin MTV:llä oli puutetta kalliista nauhoista, jonka vuoksi ohjelmia tallennettiin vanhojen ohjelmien päälle. [19] Tämän vuoksi varhaisimmista Speden televisio-ohjelmista on säilynyt vain osa. Yksi varhaisten Spede-ohjelmien tunnetuimpia sketsejä oli rautakauppasketsi, jossa asiakas (Simo Salminen) saapuu rautakauppaan ostoksille, mutta myyjä (Spede Pasanen) ei ole erityisen motivoitunut asiakaspalvelusta. Sketsi on suurelta osin puhumaton, mutta on jäänyt suomalaisten muistiin yhtenä parhaimpana Pasasen sketsinä. Vuonna 1978 sketsistä tehtiin toinen versio Rautakauppias Uuno Turhapuro – presidentin vävy-elokuvaan, jossa asiakkaana on Kauko Helovirta ja myyjänä Uuno Turhapuro (Vesa-Matti Loiri). [8]

1960-luvun elokuviensa myötä Pasanen vakiinnutti lopullisesti asemansa maan suosituimpana koomikkona. Jukka Virtanen jätti yhteistyön ”Näköradiomiehen” jälkeen, mutta Ere Kokkosesta tuli tärkein yhteistyökumppani koko Pasasen elokuvauran ajaksi. Samalla Pasanen löysi kaksi miestä, joista tuli hänen luottonäyttelijänsä sekä televisiossa että elokuvissa: Simo Salmisen, joka esiintyi jo X-paronissa, sekä Vesa-Matti Loirin, jonka ensiesiintyminen tapahtui Noin 7 veljeksessä. Tuolloin myös näyttelijät Leo Jokela, Olavi Ahonen, Jukka Virtanen ja Juhani Kumpulainen olivat Speden luottonäyttelijöitä. Vuonna 1969 Spede teki ensimmäisen värielokuvansa, Pohjan tähteet. Elokuvan kustannukset olivat liian suuret ja Spede jatkoi 1970-luvulla mustavalkoelokuvien tekoa.[8]

1970-luku

Pentti Siimes ja Spede Pasanen Spede Show -ohjelmassa vuonna 1973.

1960-luvulta lähtien Spede Pasanen teki lähes vuosittain komediaelokuvia, usein saman vuoden aikana ilmestyi 2–3 elokuvaa.

Vuonna 1970 valmistui kaksi elokuvaa, joista ensimmäinen oli Jussi Pussi. Elokuva on Ere Kokkonen kirjoittama ja ohjaama. Pasanen ei esiintynyt elokuvassa, hän vain vastasi tuotannosta. Elokuva poikkeaa täysin aiemmista Spede-elokuvista, sillä Jussi Pussi on enemmän surumielinen romanttinen komedia, kuin aiemmat crazy-komediaelokuvat. Elokuva kertoo rahattoman opiskelijan suuresta rakkaudesta ajankohdan kuohuvan poliittisen ja seksuaalisen opiskelijaradikalismin pyörteissä.[20] Elokuva keräsi 167 844 katsojaa, ja se riitti kattamaan tuotantokustannukset.[21]

Vuoden toinen elokuva oli Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika. Pasanen oli suunnittelemassa elokuvaa yhdessä Ere Kokkosen ja Vesa-Matti Loirin kanssa kahvilassa. Elokuva ei alkanut hahmottua, kunnes paikalle saapui Simo Salminen. Hän kysyi mitä miehet suunnittelee, kun hänelle kerrottiin, että Pasanen haluaa tehdä lännen elokuvan jossa hän on Speedy Gonzales eli lännen nopein. Salminen vastasi että hänelle se käy ja hän on sitten Hämeen hitain. Tämä laukaisi pattitilanteen ja miehet lähtivät oitis kirjoittamaan käsikirjoitusta.[8] Elokuvaa kuvattiin Hyrylän hiekkakuopilla, jonne oli MTV:n Kivikasvot -ohjelmaa varten lavastettu "villi-länsi". Elokuvaan kuvattaessa kohtausta, jossa Leo Jokelan näyttelemä sheriffi hiipii Speedy Gonzalesin taakse ja työntää aseen tämän selkään, sankari nostaa kädet ylös, jonka jälkeen Jokelan taakse tulee toinen ja tekee aseella saman. Muodostuu jono, jossa seisoo letka miehiä ase edellä olevan selkään osoitettuna. Virtanen huomautti Pasasta ettei tämmöistä kohtausta voi tehdä, koska Marx-veljekset tekivät saman klassikkoelokuvassa Päivä lännessä. Pasanen ei ollut kuullutkaan kyseistä elokuvasta. Virtasen mukaan Pasanen ei tarvinnut esikuvia vaan hän keksi itse omat ideansa.[22] Elokuva menestyi ja keräsi 305 816 katsojaa ja tuotti voittoa 45 000 markkaa.[23] Speedy Gonzales elokuvan jälkeen Pasanen ja Ere Kokkonen riitaantuivat. Kokkonen ei kokenut saaneensa tarpeeksi arvostusta omalle työlleen. Vaikka hän ohjasi ja myös käsikirjoitti elokuvia kaikki meni aina Speden nimiin. Pasanen selitti että kun on luotu ”brändi” Spede-elokuvat, niin ei siitä pysty luopumaan, samalla lailla ei Disneykään mainitse varsinaisesti tekijöitään.

Vuoden 1971 aikana Pasanen saattoi elokuvateattereihin kolme elokuvaa, Kahdeksas veljes, Saatanan radikaalit ja Hirttämättömät, jotka kaikki tuottivat hänelle taloudellisesti tappiota. Kahdeksas veljes -elokuvan Pasanen kirjoitti ja myös ohjasi itse, sekä tietysti näytteli pääosan. Elokuva kertoi Jalli Riivatsalosta, joka oli Speden ajatusleikin mukaan Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen salattu kahdeksas veljes. Elokuva jäi 10 000 markan verran miinuksen puolelle.[24] Saatanan radikaaleissa Pasanen antoi mahdollisuuden Suomen teatterikoulusta 1969 valmistuneille Heikki Huopaiselle, Timo Nissille, Heikki Nousiaiselle ja Paavo Piiroselle tehdä elokuva. Elokuva oli Pasasen siihen astisen uran pohjanoteeraus. Se tuotti Pasaselle 180 000 markan tappiot.[25] Pasanen ei tästä lannistunut vaan päätti tehdä uransa toisen värillisen elokuvan Kauhukakara, joka oli määrä hänen myös ohjata. Hän sai Suomen elokuvasäätiöltä tuotantolainaa hankkeelleen 75 000 markkaa. Elokuva jäi tekemättä, ja laina siirrettiin Pasasen anomuksesta toiselle elokuvahankkeelle Poika tietää kaiken. Tämäkin elokuva jäi vain suunnittelutasolle. Pasanen käytti lainan toiseen lännenelokuvaansa Hirttämättömät. Elokuvan katsojamäärä 170 000 ei riittänyt kattamaan tuotantokustannuksia tappiota kertyi 132 000 markan verran.[26] Vaikka elokuvat eivät tuottaneet rahallisesti sai Pasanen tunnustusta Tuottaja-Jussi -palkinnolla. Seuraavana vuonna Pasanen ei tehnyt yhtään elokuvaa vaan keskittyi enemmän televisio-ohjelmiinsa.

Vuonna 1971 Spede Show -sarjassa esiintyneestä Vesa-Matti Loirin näyttelemästä Uuno Turhapurosta tuli nopeasti suosittu sketsihahmo. Pasanen keksi hahmon ja Loiri loi hahmon maskeerauksen. Uunoa on sanottu Pasanen ja Loirin lehtolapseksi. Turhapuro esiintyi noin 20 sketsissä, kunnes Pasanen alkoi miettiä olisiko aiheesta elokuvaksi asti. Elokuva päätettiin tehdä vuonna 1973 ja Pasanen sai houkuteltua Ere Kokkosen takaisin tiimiinsä. Kokkonen suostui lähinnä siksi että elokuva kuvattiin tv-tekniikalla ja pääosassa oli Loiri. Elokuva Uuno Turhapuro keräsi 613 409 katsojaa.[27] Elokuvalle ei heti tehty jatkoa. Turhapuro -elokuvassa esiintyi ensimmäisen kerran Pasasen näyttelemä Härski Hartikainen, josta tuli yksi hänen tunnetuimmista elokuvarooleistaan. Vuonna 1974 valmistui Pasasen ja Kokkosen elokuva Viu-hah hah-taja, jossa pääosassa olivat Spede Show’ssa esiintyneet koomikot Seppo Laine ja Jyrki Kovaleff.

Spede lopetti televisio-ohjelmiensa teon vuonna 1975 ja keskittyen entistä enemmän elokuvatuotantoon. Ensimmäisen Turhapuro menestyksen johdosta Pasanen kirjoitti ja tuotti vuosina 1975–1978 joka vuosi uuden Turhapuro-elokuvan. Elokuvat menestyivät loistavasti. Viidennen Turhapuron jälkeen Pasanen piti kahden vuoden tauon aiheesta ja teki 1979 elokuvan Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit, jossa hän palasi jälleen näyttelemään pääosan. Elokuvan myötä Spede luopui mustavalkoisista elokuvista ja ryhtyi tekemään pelkkiä värielokuvia.[8]

1980-luku

Speden tunnetuin elokuvarooli oli Härski Hartikainen Uuno Turhapuro -elokuvissa. Kuva Uuno Turhapuro – kaksoisagentti -elokuvasta vuodelta 1987.

Spede tekstasi Uuno Turhapuro muuttaa maalle -elokuvan alkutekstit vuonna 1986.

Pasanen suunnitteli uuden Spede Show -ohjelman tekemistä vuonna 1982, mutta hanke kaatui Vesa-Matti Loirin työkiireisiin. Saman vuoden keväällä tehtiin kuitenkin kaksi Spede Show -kokoomajaksoa, joissa esitettiin vanhoja mustavalkoisia sketsejä ja joihin kuvattiin Speden, Simo Salmisen ja Vesa-Matti Loirin uudet juonnot väreissä. Vuonna 1984 alkoi uusi värillinen Spede Show -televisiosarja, josta tuli yksi 1980-luvun suosituimista televisio-ohjelmista. Ohjelma sai eri tv-alan palkintoja ja Spede sai tunnustusta Erikois-Telviksen muodossa vuonna 1985. Joulukuussa 1987 Pasanen lopetti Spede Show -ohjelman teon ja keskittyi peliohjelmiensa (Spede Special, Spedestroikka, Speden sallitut leikit, Speden spelit) tekemiseen, joista ensimmäiseen hän myös kirjoitti uusia sketsejä. 1980-luvun lopulla Pasanen alkoi tuottaa myös ohjelmia, joissa ei itse esiintynyt tai ei muuten vaikuttanut juurikaan ohjelmien sisältöön. Näistä sketsisarjoista tunnetuimmat ovat Vesku Show (1988–1991) ja Pulttibois (1989–1991).[8]

Pasanen keksi ja suunnitteli myös yhden Suomen televisiohistorian pitkäaikaisimmista visailuohjelmista, Kymppitonnin, vuonna 1984, jolloin ohjelmasta kuvattiin pilottijaksot. Ensimmäinen Kymppitonni esitettiin televisiossa tammikuussa 1985 ja viimeinen marraskuussa 2005.

1980-luku oli Uuno Turhapuro -elokuville kulta-aikaa. Parhaiten menestyneet Turhapuro-elokuvat on tehty juuri 80-luvulla. Turhapuroja tehtiin vuosien 1981–1988 aikana yhteensä kahdeksan kappaletta, joista viisi oli Pasasen käsikirjoittamaa ja yksi hänen ohjaama elokuva. Turhapuro-elokuvien rinnalla Pasanen tuotti myös niin sanottuja ”kakkostuotantoja”, kuten Lentävät luupäät (1984) ja Liian iso keikka (1986). Useimmat näitä elokuvista oli luotu televisiosarjoista tuttujen hahmojen ympärille. Näitä elokuvia ovat Hei kliffaa hei (1985), Pikkupojat (1986), Fakta homma (1987), Onks´ Viljoo näkyny? (1988) ja Rampe ja Naukkis – kaikkien aikojen superpari (1990).[8]

1980-luvulla Pasanen tekstasi ja piirsi neljän tuottamaansa elokuvaan myös alkutekstit. Hänen taiteilemat alkutekstit löytyvät elokuvista Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983), Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), Pikkupojat (1986), Uuno Turhapuro – kaksoisagentti (1987).

1990-luku

1990-luku ei ollut kotimaiselle elokuville menestyksekästä aikaa. Vuosina 1990–1993 Pasanen tuotti vuosittain uuden Uuno Turhapuro-elokuvan. Turhapurot eivät enää menestyneet yhtä hyvin kuin 1980-luvulla, mutta olivat kuitenkin joka vuosi vuoden katsotuin kotimainen elokuva. Vuonna 1994 Vesa-Matti Loiri ei suostunut enää lähtemään Turhapuro-elokuvaan mukaan. Spede päätti kuitenkin tuottaa uuden elokuvan, Uuno Turhapuron veli, joka ei menestynyt edellisten tavoin. Elokuvan kävi katsomassa vain runsaat 20 000 ihmistä. Tämän jälkeen Spede päätti, ettei Turhapuro-elokuvia tehdä ilman Loiria.[8]

Omien elokuvien lisäksi Pasanen tuotti muiden tekemiä elokuvia ja televisiosarjoja. Pasanen tuotti esimerkiksi esimerkiksi Aleksi Mäkelän esikoiselokuvan Romanovin kivet (1993) ja Timo Koivusalon Pekko ja poika -elokuvan (1994). 1990-luvulla Pasanen sai jokaiselle elokuvalleen tuotantotuen Suomen elokuvasäätiöltä.

Vuonna 1993 Pasanen alkoi tuottaa MTV3:lle Elina Halttusen kirjoittamaa draama-komediasarjaa Blondi tuli taloon (1994–1995), jota seurasivat Halttusen sairaalaan sijoittuvat sarjat Ihmeidentekijät (1996–1998) ja Parhaat vuodet (2000–2002). Vuonna 1995 Spede yllätti keksimällä YLE TV1:lle Bingolotto-peliohjelman, jossa mukana oli myös Veikkaus. Keväällä 1996 Spede kirjoitti ja tuotti 23 jakson verran Uuno Turhapuro -televisiosarjaa, joka ei menestynyt odotetulla tavalla. Näiden sarjojen lisäksi tuotannossa olivat läpi 1990-luvun Kymppitonni- ja Speden Spelit -ohjelmat.

Vuonna 1998 tehtiin uusi Uuno Turhapuro -elokuva, Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies (1998), joka nimitettiin sarjan 25-vuotisjuhlaelokuvaksi. Elokuvan tuotti yhteistuotantona Ere Kokkosen oma tuotantoyhtiö Ere Kokkonen Oy ja Speden Spede-Tuotanto Oy. Kyseessä oli viimeinen Turhapuro-elokuva, joka tehtiin Pasasen elinaikana.

Vuonna 1999 ensi-iltansa sai viimeinen Speden elokuva, Naisen logiikka (1999). Elokuvan tuotanto aloitettiin jo vuonna 1991, mutta elokuvan teko keskeytyi useita kertoja. Vuonna 1998 Pasanen viimeisteli elokuvan pakon edessä, jotta ei joutuisi maksamaan tuotantotukea takaisin elokuvasäätiölle. Elokuva epäonnistui ja sitä esitettiin Helsingissä yhdessä elokuvateatterissa kahden viikon ajan. Katsojia elokuvalla oli noin 300. Elokuvan oli tarkoitus lähteä laajaan elokuvateatterilevitykseen saman vuoden syksynä, mutta näin ei käynyt.[8]

2000-luku

2000-luvulla Pasanen ei enää tuottanut elokuvia, vaikka muutamia suunnitelmia hänellä vielä oli. Television puolella hän jatkoi juontamalla Speden Spelejä joka viikkoiseen tapaan. Tuotannossa olivat edelleen Kymppitonni ja uutena Ihmeidentekijät -sarjan jatko-sarja Parhaat vuodet (2000–2002). Ennen kuolemaansa Spede teki tuotantopäätöksen Anna-Leena Härkösen kirjoittamasta televisiosarjasta Kuumia aaltoja, joka toteutettiin vuonna 2003. Lisäksi Pasasella oli suunnitteilla keksintöihin liittyvä televisiosarja, jota hän ei ehtinyt toteuttaa.

Speden kuoleman jälkeen lähes kaikki hänen elokuvansa on julkaistu DVD-formaatissa.[28] MTV3 on esittänyt Pasasen elokuvia televisiossa. Vuosina 2005–2007 julkaistiin kaikki tallessa olevat Spede Show -sketsiohjelmat DVD:nä. EMI julkaisi vuonna 2002 Pasasen ja Leo Jokelan esittämät radiosketsit Papukaija G. Pula-ahosta CD-levynä, joka oli Suomen virallisella listalla yhteensä 20 viikkoa, joista viisi viikkoa ykkössijalla.[29]

Kritiikki

1960-luvulta lähtien Pasasen elokuvia kritisoitiin rankalla kädellä. Elokuvien käsikirjoitusten ja juonien heppoisuutta kritisoitiin. Kriitikoiden mielestä elokuvat vaikuttivat vain lähinnä sketsikokoelmilta ilman kantavaa juonta. Tällöin jäi huomaamatta, että Pasanen jatkoi jo mykkäelokuvan ajoilta juontuvaa farssiperinnettä, jossa juoni on toissijainen, ja joka luo puitteet slapstick-kohellukselle ja yksittäisille koomisille kohtauksille.[30]

1970-luvun kriitikkokunta oli selvästi Spede-viihdettä vastaan. Turhapuro -elokuvia pidettiin vääriä asenteita levittävinä ja mauttomina. Turruttavina ja ajattelua ja hahmottamista ehkäisevinä standardituotteina. Moitteet eivät koskeneet pelkästään elokuvien sisältöä vaan myös elokuvailmaisua, joka miellettiin yhtä nuhruiseksi kuin itse Uuno.[31]

Pasasen elokuvat eivät ole aina saaneet rehellistä kritiikkiä Ere Kokkosen mielestä. Elokuvia on haukuttu huonoiksi jo ennen kuin niitä on edes esitetty. Sakari Toiviainen oli kirjoittanut, ettei ole edes nähnyt uusinta Spede-elokuvaa, mutta huono sen täytyy olla.[32]

Filmografia
Pääartikkeli: Spede Pasasen filmografiaLaivan kannella (1954) – näyttelijä
Sankarialokas (1955) – näyttelijä
Säkkijärven polkka (1955) – näyttelijä
Villi Pohjola (1955) – näyttelijä
Tyttö tuli taloon (1956) – näyttelijä
Tyttö lähtee kasarmiin (1956) – näyttelijä
Rintamalotta (1956) – näyttelijä
Anu ja Mikko (1956) – näyttelijä
Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957) – näyttelijä
Vääpelin kauhu (1957) – näyttelijä
Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) – näyttelijä
Asessorin naishuolet (1957) – näyttelijä
Pekka ja Pätkä Suezilla (1958) – näyttelijä
Ei ruumiita makuuhuoneeseen (1959) – näyttelijä
Mullin mallin (1961) – näyttelijä
Taape tähtenä (1962) – näyttelijä
Hopeaa rajan takaa (1963) – näyttelijä
X-Paroni (1964) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Millipilleri (1966) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Pähkähullu Suomi (1967) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Noin 7 veljestä (1968) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Leikkikalugangsteri (1969) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Pohjan tähteet (1969) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika (1970) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Jussi Pussi (1970) – tuottaja
Kahdeksas veljes (1971) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Hirttämättömät (1971) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Saatanan radikaalit (1971) – tuottaja
Uuno Turhapuro (1973) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Viu-hah hah-taja (1974) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä Rautakauppias Uuno Turhapuro – presidentin vävy (1978) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Tup-akka-lakko (1980) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Uuno Turhapuron aviokriisi (1981) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Pölhölä (1981) – käsikirjoittaja, tuottaja
Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Lentävät luupäät (1984) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Hei kliffaa hei (1985) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Uuno Epsanjassa (1985) – tuottaja, näyttelijä
Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986) – tuottaja, näyttelijä
Liian iso keikka (1986) – tuottaja
Pikkupojat (1986) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Uuno Turhapuro - kaksoisagentti (1987) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Fakta homma (1987) – tuottaja
Tupla-Uuno (1988) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
”Onks’ Viljoo näkyny?” (1988) – tuottaja
Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla (1990) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Rampe & Naukkis – kaikkien aikojen superpari (1990) – tuottaja
Uuno Turhapuro – herra Helsingin herra (1991) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Uuno Turhapuro – Suomen tasavallan herra presidentti (1992) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Uuno Turhapuron poika (1993) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä
Romanovin kivet (1993) – tuottaja
Uuno Turhapuron veli (1994) – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Pekko ja poika (1994) – tuottaja
Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies (1998) – tuottaja, näyttelijä
Naisen logiikka (1999) – käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja, näyttelijä

TV-ohjelmiaSpede Show (1964, 1971–1976, 1982 ja 1984–1987)[33] – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Speden saluuna (1965)[33] – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Spedevisio (1965–1970)[33] – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
50 pientä minuuttia (1967–1971)[33] – käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä
Robin Hood ja hänen iloiset vekkulinsa Sherwoodin pusikoissa (1974)[33] – käsikirjoittaja, tuottaja
Kymppitonni (1985–2005) – ohjelmaformaatin keksijä, tuottaja
Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1986) – tuottaja, näyttelijä
Vesku Show (1988–1991)[33] – tuottaja
Pulttibois (1989–1991)[33] – tuottaja
Junnutonni (1991) – ohjelmaformaatin keksijä, tuottaja
Speden tee-se-itse TV (1991–1992) – tuottaja Hynttyyt yhteen (1991–1995) – tuottaja
Speden Spelit (1988–2002) (aiemmin nimillä Spede Special, Spedestroikka ja Speden sallitut leikit) – ohjelmaformaatin keksijä, juontaja, tuottaja
Tsa Tsa Tsaa (1993–1994) – tuottaja
Blondi tuli taloon (1994–1995) – tuottaja
Uuno Turhapuro (1996) – käsikirjoittaja, tuottaja
Ihmeidentekijät (1996–1998) – tuottaja
Sana mania (1999) – ohjelmaformaatin keksijä, juontaja, tuottaja
Parhaat vuodet (2000–2002) – tuottaja
Koomikon kuva (2002) – näyttelijä (arkistomateriaali)
Kuumia aaltoja (2003) – tuottaja (2001)
Speden parhaat (2003) – näyttelijä (arkistomateriaali)

Pertti "Spede" Pasanen (1930-2001) oli 1960-luvulta 2000-luvun alkuun luultavasti Suomen tunnetuin ja - ei ehkä kriitikoiden silmissä - menestyksekkäin viihteentekijä, joka tuotti, kirjoitti, ohjasi ja näytteli jokseenkin kaikilla mahdollisilla areenoilla televisiosta, radiosta ja elokuvista aina Kansallisoopperaan.

Speedy Gonzales
Speden koomikonuran juuret johtavat kolmeen suuntaan. Ruohonjuuritasolla hän aloitti viihdyttämisen savolaisosakunnan "fuksimajurina". Elokuvaoppia hän imi 1950-luvun suurissa tuotantoyhtiöissä ja näytteli toistakymmentä pienehköä komediaroolia, tyypillisimpinä sotilasfarssien isokokoiset ja tyhmänpuoleiset alokkaat. Kolmas ponnahduslauta oli radio. Spede tuli vuonna 1959 Niilo Tarvajärven seuraajaksi Yleisradion ajanvieteosaston toimitukseen ja viihtyi kuukausipalkkaisena radiotoimittajana vuoteen 1964.
Speden "crazy-henkisten" radio-ohjelmien, esimerkiksi Ruljanssiriihen ja Hupiklubin, komiikka piili asioiden kääntämisessä päälaelleen, absurdeissa ja liioitelluissa henkilöhahmoissa sekä parodisissa muunnelmissa milloin populaari-, milloin korkeakulttuurin tuotteista. Samat piirteet värittivät Speden televisio- ja elokuvatuotantoa. 1960-luvun alkupuolelta lähtien hän valmisti itsenäisenä tuottajana lukuisia televisiosarjoja - kuten Spedevisio, Speden saluuna, 50 pientä minuuttia ja Speden spelit - sekä tavallisimmin yhden tai kaksi elokuvaa vuodessa.
X-paronin (1964) taustalla oli outo ohjaaja-tuottaja-käsikirjoittaja -kolmikko: Spede, Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta. Jälkikäteen on helppo nähdä, miksi elokuva on tärkeämmässä osassa Speden kuin kahden muun filmografiassa: kyseessä on ilmiselvästi "ensimmäinen oikea Spede-elokuva" kaksoisrooleineen (Spede itse), perinnönjakoineen, gangstereineen, julkkis-vierailijoineen (Tapio Rautavaara), ja kerrontaa kommentoivine pikku elokuvapiloineen. Ja onhan heti alusta pitäen mukana Speden paras kaveri, Simo Salminen.
Millipilleri (1966) toi työryhmään mukaan kaksi muuta keskeistä Spede-maailman osatekijää, Ere Kokkosen ja Jukka Virtasen. Perintöä odotteleva Tarmo (Spede) ryhtyy mm. elokuvatuottajaksi, minkä varjolla Spede saa esittää ensimmäisen valtion elokuvapolitiikkaa koskevista kommenteistaan.

Pähkähullu Suomi
Jukka Virtasen ohjaama Pähkähullu Suomi (1967) on vuosien varrella vakiintunut yhdeksi Speden pääteoksista (vaikka ilmaisu tuntuukin tässä yhteydessä turhan juhlalliselta). Koko elokuva pyörii nyt elokuvantekemisen ympärillä - eikä minkä hyvänsä elokuvan, vaan Suomen 50-vuotisjuhlaelokuvan, joka rakennetaan amerikansuomalaisen hiusöljymiljonääri William Njurmen vierailun varaan. Erilaiset sketsit, parodiat, mukaelmat ja "herra keskivertosuomalaisen" (Leo Jokela) kommentit keskeyttävät kerrontaa estottomasti.
Noin 7 veljestä (1968) ja Leikkikalugangsteri (1969) olivat lähtökohdiltaan yhä selvempiä lajityyppiparodioita, vaikka niitäkin väritti mieluummin sketsimäinen ja assosiaatioiden kautta etenevä rakenne kuin hakeutuminen yhtenäiseen ja johdonmukaiseen ilmaisuun. Edellinen liikkuu vaivattomasti keskiajalta renessanssin kautta nyky-Suomeen, Robin Hoodin iloisista veikoista seitsemään veljekseen ja televisiomainoksiin, jälkimmäinen taas vaihtaa loppupuolella mustavalkokuvauksen väriin - vitsin vuoksi.
Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969) palaa vaihteeksi hieman yhtenäisempään tarinaan, mutta tällä kerralla itse tarina liittyy viihteen tekemiseen: Speden esittämästä tv-järjestäjä Mikko Syvärivistä tulee suosittu koomikko K. Ovimikko, jolla nousee menestys päähän. Ere Kokkonen toimi ensimmäistä kertaa itsenäisenä ohjaajana, ja Spede sai keskittyä tekemään kunnianosoitusta esikuvalleen Jerry Lewisille.

Hirttämättömät
Speedy Gonzales - noin seitsemän veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät (1971) veivät Speden westernparodian pariin ja muistuttivat samalla keskeisestä kotimaisesta esikuvasta, Aarne Tarkaksesta, jonka Villissä Pohjolassa (1955) Spede oli itsekin vilahtanut. Ainekset ja henkilöt poimittiin pidäkkeettömästi kaikista mahdollisista televisio- ja elokuvawesterneistä (Bonanza, High Chaparral, Bat Masterson, Yksinäinen ratsastaja ja Tonto) ja vähän muualtakin (Bonnie ja Clyde).

Kahdeksas veljes
Speden ensimmäinen itsenäinen ohjaustyö Kahdeksas veljes (1971) oli monen Spedeä vierastaneen kriitikonkin mielestä onnistunut yritys tehdä tavallista inhimillisempää komediaa - toki mukana on nytkin mainosparodioita, Simo Salmisen Peppi Pitkätossu -unia ja muuta pikkuirrottelua. Viu-hah hah-taja (1974) edusti Spede-tuotannon toista, "kevyempää" ja selvemmin lapsille suunnattua laitaa. Televisiossa suosioon nousseet Seppo "Sämpy" Laine ja Jyrki Kovaleff esittävät näkymättömiä ufomiehiä, Giljotinia ja Orvaskettä.
1970-luvun alkupuolelta lähtien useimmat Spede-elokuvat perustuivat tv-sketseissä syntyneisiin ja testattuihin henkilöhahmoihin. Keskeinen vedenjakaja oli Uuno Turhapuro (1973), jonka myötä televisiosta valkokankaalle siirtyi 1900-luvun viimeisen neljänneksen ylivoimaisesti suosituin suomalainen viihdehahmo.

Lottovoittaja UKK Turhapuro
Uuno Turhapuro hallitsi siitä pitäen Spede-tuotantoa sekä hyvässä että pahassa. Yhtäältä pitkä elokuvasarja (lähes 20 elokuvaa) toi mukaan pitkäjännitteisyyttä ja tarjosi tyyppitilanteista huolimatta mahdollisuuden hahmojen kehittelyyn, toisaalta Turhapurojen ohelle tehdyt muut Spede-elokuvat jäivät vähitellen selvästi kakkostuotantojen asemaan. Samalla Vesa-Matti Loiri nousi Uunona Spede-maailman näkyvimmäksi keulakuvaksi, ja Spede itse vetäytyi yhä enemmän taka-alalle, tuottajaksi, käsikirjoittajaksi ja sivunäyttelijäksi. Yhtä kaikki, varhaiset Turhapuro-elokuvat (mukana on nyt kolme ensimmäistä, Uuno Turhapuro, Professori Uuno D.G. Turhapuro, 1975 ja Lottovoittaja UKK Turhapuro, 1976) näyttävät neljännes-vuosisataa myöhemmin viehättävän rosoisilta ja jopa anarkistisilta - ja yhtä 70-lukulaisilta kuin Pähkähullu Suomi näyttää 60-lukulaiselta.

Vaaleanpunainen pantteri elokuvat

2008-10-21T15:52:00.001+03:00

Vaaleanpunainen pantteri

Vaaleanpunainen pantteri viittaa Blake Edwardsin ohjaamiin komedioihin, joissa Peter Sellers esittää komisario Jacques Clouseauta sekä piirroshahmoon, joka sai alkunsa ensimmäisen elokuvan alkutekstien animaatiosta. Vaaleanpunaisen pantterin tunnusmusiikin on säveltänyt Henry Mancini.

Elokuvasarja

Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther, 1963)

Ensimmäinen Blake Edwardsin Pantteri-elokuvan pääosassa oli herrasmiesvaras sir Charles Lytton eli "Aave" (David Niven), joka metsästi kuuluisaa timanttia nimeltään Vaaleanpunainen pantteri. Elokuvan sivuhahmona oli Aavetta jahtaava hölmö ranskalainen poliisikomisario Jacques Clouseau (Peter Sellers). Clouseaun alkuperäisenä tarkoituksena oli toimia elokuvan koomisena kevennyksenä, ja roolia oli ennen Sellersiä tarjottu Peter Ustinoville. Sellersin Clouseau kuitenkin varasti huomion Nivenin Aaveelta, ja elokuvan jatko-osa rakennettiin Clouseaun ympärille.
Laukaus pimeässä (A Shot in the Dark, 1964)

Pantteri-sarjan toinen ja monien mielestä paras elokuva. Blake Edwards ohjasi Laukaus pimeässä -elokuvan nopeasti Clouseaun hahmon innoittamana, ja se julkaistiin vain kaksi kuukautta ensimmäisen elokuvan jälkeen. Clouseau tutkii rikkaan pariisilaisen teollisuuspohatan kartanossa sattuvia salaperäisiä murhia ja puolustaa itsepintaisesti murhaajaksi epäiltyä kaunista sisäkköä (Elke Sommer). Elokuvassa myös esiteltiin kaksi keskeistä Pantteri-maailman hahmoa: ylikomisario Dreyfus (Herbert Lom), Clouseaun esimies joka tulee vähä vähältä hulluksi alaisensa toilailijen takia, sekä Cato (Burt Kwouk), Clouseaun palvelija, jonka tämä on määrännyt hyökkäämään kimppuunsa milloin tahansa pitääkseen yllä itsepuolustustaitojaan.

Pimut piiloon, poliisi tulee (Inspector Clouseau, 1968)

Clouseau-hahmon suosio poiki kolmannen elokuvan, jossa eivät kuitenkaan olleet osallisina Blake Edwards tai Peter Sellers. Elokuvan ohjasi Bud Yorkin ja Clouseauta näytteli Sellersin kieltäytymisen vuoksi Alan Arkin.

Vaaleanpunaisen pantterin paluu (The Return of the Pink Panther, 1974)

Blake Edwards ja Peter Sellers palasivat Clouseaun maailmaan kymmenen vuoden tauon jälkeen. Juoni kiertyy jälleen Vaaleanpunainen pantteri -timantin varastamisen ympärille, ja mukana on myös sir Charles Lytton eli herrasmiesvaras Aave (jota näyttelee David Nivenin sijasta Christopher Plummer). Vaikka Vaaleanpunainen pantteri -timantti ei tämän jälkeen enää esiintynyt elokuvissa, se jäi silti elämään niiden nimissä; osasyynä tähän oli animoidun alkutekstipantterin saama suosio (kts. alempana) ja osasyynä se, että Vaaleanpunainen pantteri ja komisario Clouseau yhdistettiin toisiinsa.

Vaaleanpunainen pantteri iskee jälleen (The Pink Panther Strikes Again, 1976)

Blake Edwadrsin ja Peter Sellersin neljäs Clouseau-elokuva. Ylikomisario Dreyfus tulee lopullisesti hulluksi, kidnappaa kuuluisan tiedemiehen ja uhkaa maailmaa hirvittävällä tuholla, ellei Clouseauta murhata. Clouseau yrittää löytää entisen esimiehensä ja estää tämän aikeet, kannoillaan lauma maailman kaikkien valtioiden lähettämiä salamurhaajia.

Vaaleanpunaisen pantterin kosto (Revenge of the Pink Panther, 1978)

Blake Edwardsin ja Peter Sellersin viides ja viimeinen yhteinen Clouseau-elokuva.

Vaaleanpunaisen pantterin jäljillä (Trail of the Pink Panther, 1982)

Peter Sellers menehtyi sydänkohtaukseen 1980, mutta Blake Edwards päätti jatkaa Pantteri-elokuvien sarjaa päätähden menetyksestä huolimatta. Vaaleanpunaisen pantterin jäljillä oli tekijöidensä mukaan tehty Sellersin kunniaksi: elokuvassa ystävät ja vihamiehet muistelivat salaperäisesti kadonnutta Clouseauta, ja väleihin on saksittu edellisten elokuvien materiaalista kohtauksia joissa Sellers esiintyi. Hurskaasta tarkoituksesta huolimatta Sellersin leski haastoi elokuvan tekijät oikeuteen edesmenneen miehensä työn ja maineen hyväksikäyttämisestä.
Vaaleanpunaisen pantterin kirous (Curse of the Pink Panther, 1983)

Blake Edwardsin toinen Pantteri-elokuva ilman Sellersiä keskittyy kadonnutta Clouseauta metsästävän clouseumaisen tyhmän etsivän (Ted Wass) ympärille. Lyhyesti valkokankaalla vilahtava Clouseau itse on käynyt plastiikkakirurgilla ja näyttää nyt Roger Moorelta. Elokuvassa esiintyy myös Vaaleanpunaisen Pantterin timantti ja ranskalainen herrasmiesvaras, Aave, jotka tulivat tunnetuiksi aiemmista elokuvista.

Vaaleanpunaisen pantterin poika (Son of the Pink Panther, 1993)

Blake Edwardsin viimeinen Pantteri-elokuva, pääosassa Clouseaun poika Jacques Clouseau Jr. (Roberto Benigni).

Animaatiot
Pääartikkeli: Vaaleanpunainen pantteri (animaatio)

Animaatiosarjan Vaaleanpunaisesta pantterista loi Friz Freleng. Hän voitti Oscarin ensimmäisestä animaatiosta Pink Phink (1964). Myöhemmin sarjaa ohjasi pääasiassa Hawley Pratt. Heidän 1960-luvulla ohjaamiaan jaksoja pidetään klassikoina, vaikka hahmon seikkailut jatkuvat jossakin muodossa tänäkin päivänä. Klassikkojaksot on julkaistu 4 levyn DVD-kokoelmana 2004.

Clint Eastwood

2008-10-21T15:44:00.003+03:00

Syntymäaika: 31. toukokuuta 1930 (ikä 77)

Syntymäpaikka: San Francisco, Kalifornia

Pituus: 193 cm

Aktiivisena: 1955–

Oikea nimi: Clint Eastwood Jr.

Merkittävä(t) rooli(t): Harry Callahan
(Likainen Harry)

Palkinnot: Oscar (1993, 2005, 2005)
Ehdokkuudet: Oscar (1993, 2004, 2007)
Saturn Award (2001)

Clinton Eastwood Jr. (s. 31. toukokuuta 1930 San Francisco) on yhdysvaltalainen näyttelijä, käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja.

Clint Eastwood on esiintynyt pitkän uransa aikana yhteensä lähes 60 elokuvassa. Hän aloitti uransa 1950-luvulla b-elokuvien sivurooleissa, mutta suuren yleisön tietoisuuteen hän tuli ensimmäisen kerran 1959 tv-sarjan Rawhide pääroolissa karjanajaja Rowdy Yatesinä, jota hän esitti sarjan loppuun vuoteen 1966 saakka.

Varhaisista elokuvista ovat tärkeimpiä italialaisen ohjaajan Sergio Leonen kanssa 1960-luvun puolivälissä tehdyt "spagettiwesternit", kuten Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden ja Hyvät, pahat ja rumat. Don Siegelin klassinen poliisielokuva Likainen Harry oli Eastwoodin varsinainen läpimurto Hollywoodissa. Tähän rooliin hän palasi neljästi. Eastwoodin muita vahvoja näyttelijäsuorituksia ovat Don Siegelin ohjaamassa elokuvassa Pako Alcatrazista ja Wolfgang Petersenin elokuvassa Tulilinjalla. Eastwood ei ollut uransa alussa kriitikoiden suosikki, mutta yleisö kuitenkin piti hänestä ja hän näytteli monessa tuottoisassa elokuvassa 1970-luvulla. Kriitikoiden hyväksynnän hän kuitenkin saavutti vasta voitettuaan Oscarin.

1970-luvun alussa Clint Eastwood ryhtyi myös ohjaamaan ja tuottamaan elokuvia. Hän perusti elokuvayhtiö Malpason, sana on espanjaa ja tarkoittaa mm. harha-askelta. Esikoisohjaus Yön painajainen sai ensi-iltansa 1971. Suurin syy Eastwoodin siirtymisessä ohjaajaksi ja tuottajaksi oli halu tehdä elokuvat omalla tyylillään. Hän ei esimerkiksi ikinä käytä koe-esiintymisiä näyttelijöille, joita harkitsee palkkavaansa, sen sijaan hän vain keskustelee heidän kanssaan. Häntä on kuvailtu kärsimättömäksi elokuvantekijäksi, joka ei suosi montaa ottoa. Yksi suurimmista ohjaustöistä on lännenelokuva Armoton. Kuten yleensä, hän myös näytteli siinä pääosan. Armoton palkittiin kaikkiaan neljällä Oscarilla, muun muassa parhaan ohjauksen ja parhaan elokuvan Oscarilla. Clint Eastwoodin ohjaamasta jännitysdraamasta Menneisyyden ote hänelle myönnettiin Oscar-ehdokkuus parhaasta ohjauksesta.

Clint Eastwood on myös klassisen jazz-musiikin ystävä. Hän tuotti ja ohjasi arvostetun Thelonius Monkista kertovan dokumentin Straight, No chaser. Sen lisäksi hän on ohjannut Charlie Parkerista kertovan elokuvan Bird. Eastwood on myös tehnyt musiikkia joihinkin elokuviinsa. Eastwoodin Million Dollar Baby sai Golden Globe -ehdokkuuksia. Elokuva palkittiin helmikuussa 2005 Oscarilla parhaana elokuvana ja Eastwood parhaasta ohjauksesta. Myös elokuvan naispääosan esittäjä Hilary Swank ja miessivuosan esittäjä Morgan Freeman palkittiin Oscareilla.

Elokuussa 2006 Clint Eastwood palkittiin työstään westernien parissa Golden Boot -tunnustuksella. Huomionosoituksen arvoa nostaa, että hän sai siitä arvostetun Founder's Award -version. Tämä on myönnetty vain kahdeksan kertaa, ohjaajista sen oli tätä ennen saanut vain John Ford.

Clint Eastwood oli kalifornialaisen Carmelin kaupungin pormestarina 1986–1988. Elokuva Play Misty For Me kuvattiin kokonaisuudessaan Carmelin kaupungissa.

Clint Eastwoodille on myönnetty Ranskan korkein kunniamerkki Légion d'honneur. Kunniamerkin Eastwoodille luovutti Ranskan presidentti Jacques Chirac 15. helmikuuta 2007.

Clint Eastwoodin tunnetuimpia elokuvia

Näyttelijänä
Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964)
Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965)
Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo; 1966)
Hirttäkää heidät (Hang 'Em High, 1968)
Kotkat kuuntelevat (Where Eagles Dare, 1968)
Rautainen Coogan (Coogan's Bluff, 1968)
Kultarynnäkön iloiset päivät (Paint Your Wagon, 1969)
Kellyn sankarit (Kelly's Heroes, 1970)
Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara, 1970)
Korpraali John McB (The Beguiled, 1971)
Likainen Harry (Dirty Harry, 1971)
Yön painajainen (Play Misty for Me, 1971)
Joe Kidd (Joe Kidd, 1972)
Magnum .44 (Magnum Force, 1973)
Ruoska (High Plains Drifter, 1973)
Rajut kaverit (Thunderbolt and Lightfoot, 1974)
Tehtävä Alpeilla (The Eiger Sanction, 1975)
Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales, 1976)
Murskaaja (The Enforcer, 1976)
Luotikuja (The Gauntlet, 1977)
Mies San Fernandosta (Every Which Way But Loose, 1978)
Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979)
Bronco Billy (Bronco Billy, 1980)
Lällärit Lakoon (Any Which Way You Can, 1980)
Firefox – Tulikettu (Firefox, 1982)
Ratkaiseva isku (Sudden Impact, 1983)
City Heat – tuli hännän alla (City Heat, 1984)
Köysi Kiristyy (Tightrope, 1984)
Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985)
Heartbreak Ridge (Heartbreak Ridge, 1986)
Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool, 1988)
Valkoinen metsästäjä, musta sydän (White Hunter, Black Heart, 1990)
Rookie – Tulokas (The Rookie, 1990)
Armoton (Unforgiven, 1992)
Tulilinjalla (In the Line of Fire, 1993)
Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993)
Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, 1995)
Space cowboys (2000)
Verivelka (Blood Work, 2002)
Million Dollar Baby (2004)

Ohjaajana
Yön painajainen (Play Misty for Me, 1971)
Ruoska (High Plains Drifter, 1973)
Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales, 1976)
Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985)
Bird (1988)
Valkoinen metsästäjä, musta sydän (White Hunter Black Heart, 1990)
Armoton (Unforgiven 1992)
Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993)
Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, 1995)
Space cowboys (2000)
Verivelka (Blood Work, 2002)
Menneisyyden ote (Mystic River, 2003)
Million Dollar Baby (2004)
Isiemme liput (Flags of Our Fathers, 2006)
Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima), 2006

Citizen Kane

2008-10-21T15:39:00.002+03:00

Citizen Kane

Valmistusmaa Yhdysvallat
Ensi-ilta 1. toukokuuta 1941
Ohjaus Orson Welles
Käsikirjoitus Orson Welles
Herman J. Mankiewicz
Pääosissa Orson Welles
William Alland
Agnes Moorehead
Joseph Cotten
Dorothy Comingore
Ray Collins
Erskine Sanford
Elokuvayhtiö RKO
Kesto 119 minuuttia
Kieli Englanti
Ikäraja Suomessa K-3

Citizen Kane on ensimmäinen Orson Wellesin ohjaama elokuva, ja se perustuu löyhästi sanomalehtimagnaatti William Randolph Hearstin elämään. Tuotantovaiheessa elokuva tunnettiin sisäisesti nimellä RKO 281. Elokuvaa on levitetty Suomessa myös nimillä Kansalainen Kane, Citizen Kane – sensaatioiden mies ja Himo.

Elokuvalla on jotain yhtäläisyyksiä vuonna 1933 tehtyyn elokuvaan The Power and the Glory.

Elokuvan alkukohtauksessa lehtikeisari Charles Foster Kane (Orson Welles) kuolee Xanadu-linnassaan ja kuiskaa viimeiseksi sanakseen "Rosebud" (ruusunnuppu). Tämän jälkeen nähdään uutiskatsaus jossa kerrotaan lyhyesti ja virallisesti Kanen julkinen elämä. Reportteri Jerry Thompson (William Alland) lähtee selvittämään "Rosebudin" merkitystä, koska hän toivoo saavansa sen avulla Kanesta inhimillisemmän kuvan.

Thompson haastattelee Kanen ystäviä ja työtovereita, ja takaumien kautta rakentuu kuva salaperäisestä miljonääristä. Lapsena Kane sai suuren perinnön, mutta sen vuoksi hänet erotettiin perheestään ja pankki kasvatti hänet. Aikuisena hän ryhtyi lehtikustantajaksi ja laajensi häikäilemättömillä toimillaan lehti-imperiuminsa maansa suurimmaksi – hän lietsoi Yhdysvaltain–Espanjan sotaa kasvattaakseen lehtiensä levikkiä. Kane nai presidentin veljentyttären ja yritti valtansa huipulla päästä senaattoriksi, mutta avioliiton ulkopuolisen suhteen paljastuminen tuhosi hänen poliittisen uransa ja avioliittonsa. Mentyään naimisiin rakastajattarensa kanssa hän yritti pakkomielteisesti tehdä tästä suuren oopperalaulajan. Lopulta myös toinen vaimo jätti Kanen ja hän kuoli yksinäisenä valtavassa linnassaan.

"Rosebudin" merkitys jää elokuvan lopussa Thompsonille avoimeksi, mutta paljastuu katsojille. Kun Kanen linnaa tyhjennetään, heitetään uuniin kelkka jossa lukee "Rosebud" – sama kelkka, jolla Kane leikki lapsuudessaan kotonaan ennen joutumistaan miljoonaperijäksi.
Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Aiheet

Elokuva käsittelee Charles Foster Kanen kykenemättömyyttä rakastaa. Kane kykenee rakastamaan vain omilla ehdoillaan. Kane vähitellen karkottaa luotaan kaikki rakkaansa ja kuolee lopulta yksinäisenä ylellisessä mutta rapistuvassa asunnossaan.

Jorge Luis Borges kuvaa paljastuvaa tarinaa vuonna 1941 tehdyssä haastattelussa ”metafyysiseksi salapoliisitarinaksi”.

Elokuvan kohde (sekä psykologinen että allegorinen) on ihmisen sisäisen olemuksen tutkiminen hyödyntäen hänen tekemiään töitä, hänen sanomiaan sanoja, hänen tuhoamiaan elämiä. – – Orson Welles näyttää ylenpalttisia, loputtomia otteita Charles Foster Kanen elämästä ja kehottaa meitä kokoamaan ne ja luomaan Kanen uudelleen. Elokuva pursuaa monimuotoisuutta ja epäsuhtaisuutta: ensimmäisissä kohtauksissa kuvataan Kanen haalimaa omaisuutta; eräässä viimeisistä köyhä nainen, rehevä ja kärsivä, tekee valtavaa palapeliä lattialla palatsissa, joka on myös museo. – – Lopussa tajuamme, että palaset eivät ole minkään salaisen yhteyden hallitsemia: halveksittu Charles Foster Kane on irvikuva, ulkokuorten sekasotku.

Elokuva yhdistää Gregg Tolandin vallankumouksellisen syvätarkan kuvauksen Wellesin ja Herman J. Mankiewiczin Oscarin voittaneen käsikirjoituksen sekä ensimmäistä kertaa elokuvissa esiintyvän näyttelijäkaartin, jossa on Wellesin tuttuja Mercury Theater ajoilta, kuten Joseph Cotten sekä Agnes Moorehead.

Elokuvatutkijat ja -historioitsijat kuvaavat Citizen Kanea Wellesin yritykseksi luoda uutta elokuvaa tutkimalla useita erilaisia elokuvantekotapoja ja yhdistämällä ne kaikki toisiinsa. Wellesin ja hänen kuvausryhmänsä käyttämien tekniikoiden tutkiminen paljastaa elementtejä ekspressionismista valon ja varjon käytöstä ja kertoo sekä saksalaisten että venäläisten ohjaajien vaikutuksesta. Elokuva on nähty myös jopa yhdeksi metodinäyttelemisen edeltäjäksi. Tämän voi nähdä kohtauksessa, jossa Kane raivoaa poliittiselle vastustajalleen Jim Gettysille portaiden yläpäässä. Welles todellisuudessa kompastui ja mursi nilkkansa kyseisen kohtauksen kuvauksissa, mutta kohtaus kuvattiin loppuun ja se päätyi elokuvan lopulliseen versioon.

Toinen epäsovinnainen elokuvassa käytetty tapa oli kameroilla kuvaaminen matalista kuvakulmista yläviistoon, jotta sisäkatto näkyisi taustalla useissa eri kohtauksissa. Elokuvat kuvattiin Hollywoodin studiosysteemin aikoihin pääasiassa elokuvastudioissa eikä aidoilla tapahtumapaikoilla, joten periaatteessa oli mahdotonta kuvata elokuviin kattoa mukaan, koska studiolavasteissa ei ollut varsinaista kattoa. Wellesin kuvausryhmä käytti mustaa kangasta pingotettuna lavasteiden päälle luodakseen illuusion tavallisesta huoneesta. Mikrofonit oli piilotettu kankaan yläpuolelle.

Kuvauksien aikana (29. kesäkuuta 1940 – 23. lokakuuta 1940) Welles ei sallinut RKO-studion johtajien vierailla kuvauspaikalla. Hän ymmärsi heidän haluavan hallita projekteja ja tiesi, että he odottivat hänen tekevän jännittävää elokuvaa, joka vastaisi hänen Maailmojen sota -radiokuunnelmaansa. Wellesin sopimus RKO:n kanssa antoi hänelle täyden vallan elokuvan tuotantoon, mutta tuo tilanne ei toistunut enää myöhemmin hänen urallaan.

Kriitikkojen mielestä suuri osa Kanen elämästä on parodiaa (tai jopa hyökkäys) mediaparoni William Randolph Hearstia vastaan. Kaikkein selkein viittaus Hearstiin tulee elokuvan alkuvaiheessa, kun Kane (jota näyttelee Welles) esittää lainauksen joka peilaa Hearstin kommenttia Espanjan ja Amerikan välisestä sodasta: "Järjestäkää te kuvat, niin järjestän teille sodan." Usein keskustelua herättänyt Hollywoodin legenda sanoo, että viittaus "ruusunnuppuun" on myös hyökkäys Hearstia vastaan: väitetään, että Hearst käytti tätä viitatessaan rakastajattarensa Marion Daviesin sukuelimeen. Kuullessaan elokuvasta Hearst tarjosi RKO Picturesille 800 000 dollaria, jos yhtiö tuhoaa elokuvan kopiot ja polttaa negatiivit. Vaikka on usein sanottu, että Hearst suuttui, koska elokuva kertoi hänestä, toinen vaihtoehtoinen teoria on, että Hearst pahastui enemmän Daviesin kuvauksesta (lahjattomana laulajana nimeltä Susan Alexander) kuin omasta osastaan. Davies oli lahjakas komedianäyttelijätär.

Kun RKO kieltäytyi, Hearst suuttui ja kielsi kaikki omistamiaan sanomalehtia ja radioasemia arvioimasta tai edes mainitsemasta elokuvaa. Kamppailu itsessään päätyi toiseksi elokuvaksi, RKO 281:ksi. Vaikka kaikki tämä haittasi elokuvan suosiota, se ei lopulta kuitenkaan onnistunut tarkoituksessaan, kun ottaa huomioon että nykyään lähes jokainen viittaus Hearstin elämään ja uraan sisältää viittauksen tähän elokuvaan.

Vaikka elokuvaa ei nähnyt monikaan ensiesityksen aikaan (suureksi osaksi Hearstin kampanjan takia) ja vaikka se lähes unohdettiin ennen sen uudelleenjulkaisua 1950-luvulla, se sai sitäkin enemmän huomiota tämän jälkeen. Monet kriitikot pitävät Citizen Kanea parhaana koskaan tehtynä elokuvana. American Film Institute listasi sen sijalle 1 omalla 100 parhaan elokuvan listallaan. Se on valittu säilytettäväksi Yhdysvaltain National Film Registryssä. Vuodesta 1962 alkaen ja joka 10 vuoden välein siitä eteenpäin elokuva on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi Sight & Soundin kriitikkojen äänestyksessä.

Elokuvan Suomen-ensi-ilta oli vasta toisen maailmansodan jälkeen 18. heinäkuuta 1947 Helsingissä.

Palkinnot

Oscar-palkinto parhaasta käsikirjoituksesta alkuperäisessä elokuvassa jaettiin Wellesin ja Herman J. Mankiewiczin kesken ainoana elokuvalle myönnettynä Oscarina. Elokuva oli kuitenkin ehdolla kahdeksaan muuhun Oscariin:
Parhaan elokuvan Oscar-palkinto – Orson Welles, tuottaja
Paras miespääosan esittäjä – Orson Welles
Parhaan lavastuksen Oscar-palkinto – sisätilojen somistus, mustavalkoinen – Perry Ferguson, A. Roland Fields, Van Nest Polglase sekä Darrell Silvera
Paras kuvaus, mustavalkoinen – Gregg Toland
Paras ohjaaja – Orson Welles
Paras leikkaus – Robert Wise
Paras ääni, draamaelokuvan musiikki – Bernard Herrmann
Paras äänitys – John Aalberg

Kopiot

Wellesin alkuperäinen master-negatiivi Citizen Kanesta tuhoutui tulipalossa 1970-luvulla. Kaikki olemassa olevat kopiot elokuvasta on tehty alkuperäisen elokuvan kopioista. Kun Turner Networks osti elokuvan oikeudet MGM:tä ja RKO:n elokuvakirjastolta, filminpalautustekniikoita käytettiin tuottamaan alkuperäistä vastaava kopio 1990-luvun puolivälissä. Vuonna 2003 tehty DVD-versio on valmistettu British Film Instituten hallussa olevasta positiivista. Sen levittäjä suomessa on Pan Vision. Aikaisempi DVD-julkaisu (Future Film) oli tehty Turner Networksin valmistamasta videomasterista, ja sen kuvanlaatu kärsi PAL-nopeutuksen puuttumisesta.

Vuonna 2003 Orson Wellesin tytär Beatrice haastoi Turner Entertainmentin ja RKO Picturesin oikeuteen väittäen, että Wellesin perikunta on elokuvan oikeuksien laillinen omistaja. Hänen asianajajansa sanoi, että Orson Welles lopetti yhteistyönsä RKO:n kanssa sopimuksella, joka päätti hänen muut sopimuksensa studion kanssa. Tämä tarkoittaisi, että Wellesillä oli vielä intressejä elokuvan suhteen, ja että hänen aiempi sopimuksensa elokuvan oikeuksien antamisesta studiolle ei ollut voimassa. Beatrice Welles väitti myös, että mikäli oikeus ei tue hänen väitteitään elokuvan oikeuksista, RKO on silti velkaa perikunnalle 20 % elokuvan tuotoista aiemman sopimuksen perusteella.

The Blues Brothers

2008-10-21T15:31:00.002+03:00

The Blues Brothers

Valmistusmaa Yhdysvallat
Ensi-ilta 1980
Ohjaus John Landis
Käsikirjoitus Dan Aykroyd
John Landis
Pääosissa John Belushi
Dan Aykroyd
Tuotanto Bernie Brillstein
George Folsey Jr.
David Sosna
Robert K. Weiss
Elokuvayhtiö Universal Pictures
Kesto 133 min
Kieli englanti
Budjetti 30 000 000 USD
Ikäraja Suomessa K-11
Jatko-osa(t) Blues Brothers 2000

The Blues Brothers on yhdysvaltalainen vuonna 1980 ilmestynyt John Landisin ohjaama komediaelokuva, jossa pääosia näyttelevät John Belushi ja Dan Aykroyd. Pääosahahmot kehittyivät Saturday Night Live -televisio-ohjelman sketseistä. Elokuvan musiikkia esittävät legendaariset rhytm and blues- ja soultähdet James Brown, Cab Calloway, Aretha Franklin ja Ray Charles. Yhdeksi The Blues Brothersin roolihahmoksi voidaan lukea myös elokuvan auto The Blues Mobile.

Kulttimaineeseen noussut elokuva kertoo parodisen tarinan kahden veljeksen yrityksestä pelastaa orpokoti sitä verorästien vuoksi uhkaavalta vararikolta. Jake ja Elwood Blues saavat tämän tehtävän itseltään Jumalalta. Pelastusyritys saa veljekset kokoamaan edesmenneen The Blues Brothers -yhtyeen uudelleen rahojen keräämiseksi.

Elokuva on kuvattu Chicagossa, Illinoisin osavaltiossa.

Elokuvan jatko-osa Blues Brothers 2000 ei saanut vastaavaa suosiota kuin alkuperäinen. Blues Brothers 2000 oli tekijöidensä kunnianosoitus edesmenneen John Belushin muistolle.
VAROITUS: Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Elokuvan juonenkäänteitä

Blueslaulaja "Joliet" Jake Blues (John Belushi) vapautuu ehdonalaiseen Jolietin vankilasta. Siviilivarusteet luovuttavana vankilavirkailijana nähdään vanha filmikonkari Frank Oz.

Jake ärsyyntyy, kun hänen veljensä Elwood (Dan Aykroyd) tulee hakemaan häntä vankilasta entisellä Mount Prospect -kaupungin poliisiautolla, vuoden 1974 Dodge Monacolla. Selitykseksi tähän Elwood kertoo vaihtaneensa edellisen Cadillacin mikrofoniin, ja osoittaakseen auton soveltuvan uudeksi Bluesmobiiliksi hän hyppää sillä avautuvan nostosillan yli.

Jälleennäkeminen orpokodin johtajan "Pingviinin" kanssa johtaa seikkailuun. Veljesten tavoite on kerätä 5 000 dollaria yhdentoista päivän aikana. Orpokodin talonmies Curtis (blueslaulaja Cab Calloway) neuvoo menemään tiettyyn kirkkoon kuuntelemaan sen pappia. Pojat tottelevat vaikka Jake rutisee vastaan.

Keinon rahan keräämiseksi Jake ymmärtää jumalanpalveluksessa: Jumala käskee kerätä yhteen vanhan The Blues Brothers -yhtyeen. Omaleimaisena soul-pappina nähdään itse James Brown ja kirkkokuoron solistina Chaka Khan.

Mutta jo kättelyssä Elwood on tyriä kaiken: punaista päin ajamalla pojat saavat virkaintoisen poliisiparin peräänsä. Syntyy takaa-ajo, joka katkeaa siihen että kaksikin poliisiautoa romuttuu yhdessä suuren kauppakeskuksen kanssa. Toisessa poliisiautossa on ajajana elokuvan ohjaaja John Landis.

Pojat majoittuvat Elwoodin kotiin eli rähjäiseen asuntohotelliin jatkuvasti liikennöivän rautatien vieressä. Salaperäinen nainen ([Carrie Fisher]) ammuskelee heidän peräänsä järeilläkin aseilla mutta pojat eivät edes huomaa. Aamuyhdeksältä juuri kun poliisit ovat aikeissa tulla huoneen ovesta läpi, nainen räjäyttääkin talon; pojat kiipeävät pölyisinä mutta naarmuitta tiilikasan alta ja lähtevät toteuttamaan missiotaan. Kolhuiset ja nolatut poliisit kömpivät raunioista ja luovuttavat - toistaiseksi.

Elwood sanoutuu irti työstään eli aerosolipurkittamosta ja bändin kasaus alkaa.

Viiden tärkeimmän jäsenen löytäminen on helppoa: he ovat ravintolayhtye ja luopuvat mieluusti moisesta vanhojen aikojen vuoksi - ja koska he ovat sen velkaa: Jake joutui vankilaan ryöstettyään huoltoaseman jotta voisi maksaa poikien laskut.

Matkalla tapaamaan kahtakin tärkeää bändin jäsentä pojat hajottavat Illinoisin natsien mielenosoituksen saaden nämä lippuineen päivineen loikkaamaan sillalta jokeen - mikä herättää sivustakatsojissa ääretöntä riemastusta; natsijohtaja (Henry Gibson) saa suorastaan vesikauhukohtauksen ja uhkaa tappaa veljekset.

Suvantona nähdään katubändi, jonka kitaristi/solistina loistaa itse John Lee Hooker - elokuvan muusikoista eräs nimekkäimpiä.

Tämäkään tapaaminen ei aivan heti suju: kitaristi Matt Murphyn vaimo, Soul Food -kahvilan omistaja (Aretha Franklin) ei pidä ajatuksesta, ja tuo ajatuksensa ilmi mahtavalla laulutulkinnalla Think! - mutta Matt heittää esiliinan päältään, ottaa kitaransa ja lähtee poikien mukaan - ja vaimo tuiskaisee perään haikailevalle tiskaaja/saksofonisti Blue Loulle että menköön sitten tämäkin!

Hovimestariksi ryhtynyt trumpetisti Mr Fabulous (Alan Rubin) antaa periksi kovan kiusaamisen jälkeen - ja näin homma on hoidossa.

Soittimetkaan eivät ole ongelma: Ray´s Music Exchance -liike (Ray Charles) myy soittimet luotolla - kun ensin soitetaan vakuuttava, puoli kaupunginosaa tanssimaan saava yhteisnumero kaupassa.

Kun yhtye on jälleen koossa ensimmäinen esitys menee vikaan: kantribunkkerin omistaja Bob (Jeff Morris) ei aiokaan maksaa palkkiota vaan vänkää että poikien on maksettava hänelle; hän ensin tarjoaa avokätisesti näille olutta ja ilmoittaakin lopuksi että olut maksaakin enemmän kuin soittopalkkio! Kaiken huipuksi paikalle pölähtänyt kateellinen teksasilaisista punaniskoista koottu kantribändi The Good ol´ boys (DVD-tekstityksessä Kunnon Hempat, tarkempi käännös Hyvät vanhat pojat) ryhtyy vainoamaan veljeksiä.

Erityisen kiukkuinen on kantribändin kuski/laulaja Tucker McElroy (Charles Napier). Takaa-ajo Bobin autolla tosin päättyy kolariin veljeksiä kauppakeskuksessa vainonneen poliisiauton ja vesipostin kanssa - hienot lehmipoikapuvut rähjääntyvät pahoin! Poliisit ovat todella kiukkuisia bluesveljesten karattua taas heiltä kun lehmipojat kohelsivat tielle!

Ja niin kuin ei tässä olisi tarpeeksi, salaperäinen nainen eli Jaken entinen morsian - jonka tämä aikoinaan hylkäsi alttarille - alkaa vainota heitä toinen toistaan järeämmillä aseilla - rynnäkkökivääristä liekinheittimeen!

Lopulta Jake ja Elwood löytävät vanhan managerinsa ja saavat tämän hankkimaan heille kyllin tilavan ja siis tuottoisan esiintymispaikan; pojat mainostavat itse - tehokkaasti.

Poikia saa tosin odottaa lavalle - mutta Curtis pelastaa tilanteen tulkitsemalla avauksena todella mukaanvievästi vanhan bluesklassikon "Minnie the Moocher".

Tällä välin Elwood keksii punaniskojen auton ja suihkuttaa erikoiskovaa liimaa sen kaasupolkimeen ympäriinsä.

Jake ja Elwood pääsevät lavalle; aluksi pahaenteisen hiljainen tunnelma repeääkin miltei heti mahtimenestykseksi - vaikka yleisön joukossa ovat niin pesäpallomailoin aseistetut punaniskat kuin kymmenittäin poliiseja. Johtava poliisi (John Candy) joka on salavihkaa poikien fani, pysyy mukana tunnelmassa mutta punaniskat muuttuvat hetki hetkeltä raivomman näköisiksi: miksi he eivät menesty noin!

Mahtiesityksensä johdosta Jake ja Elwood saavat levytyssopimuksen ennakkomaksuksi 10 000 dollaria. Levypomokaan ei pidä poliisien paikallaolosta ja auttaa pojat takatietä ulos; entinen kostonhimoinen morsian tosin ammuskelee mutta Jake lirkuttelee häneltä jalat alta.

Siitä alkaa huima pakomatka Illinoisin poliisivoimien, natsien ja The Good Ol' Boys -yhtyeen saartorenkaasta kohti Illinosin verotoimistoa Chigacossa.

Elwoodin liiman johdosta Tuckerin saapas juuttuu kaasupolkimeen - ja poljin pohjaan! Punaniskojen auto päätyy ohjauskyvyttömänä veteen ja tunnelma on kovin vaisu hienojen asujen taas kastuttua:

»Ja sinä pidät turpasi kiinni!»

tuiskaisee perin juurin nolattu Tucker vieressään istuneelle, läpikastuneelle Bobille.

Pakomatkalla lukuisat poliisiautot romuttuvat taka-ajon seurauksesta sekä natsipomo apureineen taittaa niskansa; ja lopuksi matkan päätteeksi Jake ja Elwood saavat peräänsä myös kansalliskaartin ja pelastusviranomaiset.

Matka päätyy verotoimistoon kymmenien aseistettujen miesten saartamana kädessä kuitti orpokodin verorästeistä. Maksun kuittaavana verovirkailijana nähdään elokuvaohjaaja Steven Spielberg.

Elokuvassa olikin tuohon mennessä romutettu ennätysmäärä autoja koskaan: 60 autoa romuksi yhden kohtauksen yhteydessä.

Elokuvan The Blues Brothers -yhtye:
John Belushi – "Joliet" Jake Blues, laulu
Dan Aykroyd – Elwood Blues, huuliharppu ja laulu
Steve Cropper – Steve "the Colonel" Cropper, rytmikitara ja taustalaulu
Donald "Duck" Dunn – Donald "Duck" Dunn, bassokitara
Murphy Dunne – Murphy "Murph" Dunne, piano ja kosketinsoittimet
Willy Hall – Willy "Too Big" Hall, rummut
Tom Malone – Tom "Bones" Malone, pasuuna, saksofoni ja taustalaulu
Lou Marini – "Blue Lou" Marini, tenorisaksofoni ja taustalaulu
Matt "Guitar" Murphy – Matt "Guitar" Murphy, soolokitara
Alan Rubin – Alan "Mr. Fabulous" Rubin, trumpetti ja taustalaulu

Pääosa näistä muusikoista on legendaarisia studiomuusikoita, joiden soittoa on kuultu jo 60-luvulta alkaen satojen eri artistien taustalla; mm. Steve Cropper soitti kauan kuuluisassa The Booker T. & The M.G:s -yhtyeessä; tunnetuin levytys lienee hitti Green onions.

Kulttielokuva

The Blues Brothers -elokuva sai kulttielokuvan aseman pian ensiesityksensä jälkeen. Elokuvan merkittäviin saavutuksiin liittyvät R&B- ja soul-musiikin tuominen uudelleen tavallisille musiikinkuulijoille elokuvan keinoin. Mainittakoon, että James Brown ja Aretha Franklin saivat uuden alun urallensa tämän elokuvan avulla

Ansa Ikonen

2008-10-21T15:21:00.002+03:00

Aili Ansa Inkeri Ikonen (19. joulukuuta 1913, Pietari – 23. toukokuuta 1989, Helsinki) oli suomalainen elokuva- ja teatterinäyttelijä.

Ikosta pidetään aikansa merkittävimpänä suomalaisena naistähtenä. Hänet tunnettiin etenkin Tauno Palon näyttelijäparina. Hän hallitsi komedian ja musikaalin, mutta esiintyi edukseen dramaattisissakin osissa. Ikosen ominaispiirteitä olivat hohtavan vaaleat hiukset ja kunnollisen ihmisen imago: hän näytteli tervehenkisiä nuoria ja myöhemmin vastuullisia äitejä. Hänen roolihahmonsa olivat vain harvoin paheellisia tai huikentelevia.

Elämäkerta

Ikonen syntyi Venäjällä, josta hänen perheensä siirtyi lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomeen. Keskikoulun käytyään Ikonen opiskeli musiikinopettajaksi. Tätä tointa hän ei kuitenkaan ehtinyt hoitaa, sillä hän pyrki määrätietoisesti elokuva-alalle. Hän esiintyi statistina Erkki Karun elokuvissa Meidän poikamme merellä 1933) ja Syntipukki (1935), kunnes sai ensimmäisen tärkeän roolinsa, sivuosan Valentin Vaalan komediassa Kaikki rakastavat. Vaala piti Ikosta poikkeuksellisen lahjakkaana komediennena, ja heidän seuraava yhteistyönsä, avioliittokomedia Vaimoke (1936), teki Ikosesta suomalaisten suosikin.

Ansa Ikosen tunnetuimpia roolitöitä ovat Kulkurin valssi (1941), Pikajuna pohjoiseen (1947), Laitakaupungin laulu (1948) sekä Rakas lurjus (1955).

Ikonen nousi jo uransa alussa suomalaisuuden symboliksi. Hänet muistetaan ennen kaikkea Palon näyttelijäparina kahdessatoista elokuvassa, vaikka hän teki myös Eino Kaipaisen kanssa useita yhteisiä elokuvia. Ikonen ja Palo filmasivat komedioita (Vaimoke, Rykmentin murheenkryyni), pukudraamoja (Kulkurin valssi) sekä arjen kuvauksia (Laitakaupungin laulu, Isän vanha ja uusi, Ratkaisun päivät). Talvi- ja jatkosodan aikana Ikonen ja Palo esiintyivät viihdytyskiertueilla ja levyttivät yhdessä.

Ikonen sai vuonna 1944 kaikkien aikojen ensimmäisen naispääosan Jussi-patsaan elokuvasta Vaivaisukon morsian.

Hän myös ohjasi yhden elokuvan, Nainen on valttia (1944). Ikonen oli Suomen historian toinen naispuolinen elokuvaohjaaja.

1940-luvulla Ikosta pyydettiin Englantiin Pinewood-studion tähdeksi, mutta hän kieltäytyi tarjouksesta.

Ikonen esiintyi koko uransa ajan myös Suomen Kansallisteatterissa. Vaikka hänen elokuvauransa päättyi 1960-luvun alussa, hän vieraili vielä 1977 amerikkalaisessa elokuvassa Telefon Donald Pleasencen esittämän Nicolai Dalchimskyn äitinä. Hänet palkittiin vuonna 1964 Pro Finlandia -mitalilla.

Ikonen oli naimisissa näyttelijä Jalmari Rinteen kanssa, ja heillä oli kaksi tytärtä, Katriina Rinne ja Marjatta Rinne, molemmat näyttelijöitä.

Ikoselta ilmestyi 1980 omaelämäkerta nimeltään Tähtiaika.

Tärkeimpiä elokuvia
Kaikki rakastavat (1935)
Vaimoke (1936)
...ja alla oli tulinen järvi (1937)
Koskenlaskijan morsian (1937)
Kuin uni ja varjo (1937)
Runon kuningas ja muuttolintu (1940)
SF-Paraati (1940)
Kulkurin valssi (1941)
Nainen on valttia (1944)
Vaivaisukon morsian (1944)
Pikajuna Pohjoiseen (1947)
Jossain on railo (1949)
Tyttö kuunsillalta (1953)
Rakas lurjus (1955)
Miljoonavaillinki (1961)

Kirjallisuutta
Ikonen, Ansa: Tähtiaika. Toim. Tuula Saarikoski. Weilin+Göös, Helsinki 1980. ISBN 951-35-2231-8.
Rinne, Katriina: Onko äiti kotona?. Tammi, Helsinki 1996. ISBN 951-31-0794-9.

Anneli Sauli

2008-10-21T15:13:00.002+03:00

Anneli Sauli

Anneli Sauli (os. Savolainen, oik. Anneli Helena Lindman, s. 6. elokuuta 1932 Pyhäjoki) on suomalainen näyttelijä. Etupäässä elokuvanäyttelijänä työskennelleen Saulin ensimmäinen tehtävä oli nuoren tytön osa elokuvassa "Me tulemme taas" vuonna 1953, ja läpimurtonsa suureksi tähdeksi hän teki samana vuonna elokuvan "Hilja maitotyttö" nimiosassa.

Sauli on esiintynyt noin 40:ssä elokuvassa, joista kymmenen tehtiin Saksassa (nimellä Ann Savo). Naispääosia hänellä on ollut Suomessa yli kymmenen. Hänen tuorein roolinsa oli Aki Kaurismäen elokuvassa "Mies vailla menneisyyttä" (2002).

Anneli Sauli on nähty myös tv-sarjoissa, joita ovat mm. Hovimäki (1999–2000) (TV2) ja Käenpesä (2004–2006) (MTV3).

Joensuun kaupunginteatterissa Anneli Sauli oli näyttelijänä 1971–1996.

Muistelmakirja Elämäni on minun, jonka Sauli kirjoitti yhdessä Tuula-Liina Variksen kanssa, ilmestyi 1993.

Sauli osallistui eduskuntavaaleihin 2007 Suomen Kommunistisen Puolueen ehdokkaana, mutta jäi valitsematta saatuaan 272 ääntä.

Elokuvat

Me tulemme taas (1953)
Hilja maitotyttö (1953)
Minä soitan sinulle illalla (1954)
Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954)
Kaksi vanhaa tukkijätkää (1954)
Kukonlaulusta kukonlauluun (1955)
Kaunis Kaarina (1955)
Jokin ihmisessä (1956)
Risti ja liekki (1957)
1918 (1957)
Miriam (1957)
Unruhige Nacht (1958)
Kahden ladun poikki (1958)
Autuas eversti (1958)
Ei ruumiita makuuhuoneeseen (1959)
Zurück aus dem Weltall (1959)
Salem Aleikum (1959)
Weit ist der Weg (1960)
Frau Warrens Gewerbe (1960)
Lumisten metsien tyttö (1960)
Die Toten Augen von London (1961)
Das Mädchen und der Staatsanwalt (1962)
Frauenarzt Dr. Sibelius (1962)
Das Testament des Dr. Mabuse (1962)
Der Hexer (1964)
Raportti eli balladi laivatytöistä (1964)
X-paroni (1964)
Das Siebente Opfer (1964)
Ein Ferienbett mit 100 PS (1965)
Onnenpeli (1965)
Käpy selän alla (1966)
Äl yli päästä perhanaa (1968)
Baltutlämningen (1970)
Petos (elokuva) (1988)
Armon aika (1998)
Polkupyörällä ajaminen on tärkeää (1999)
Kunniavelka (2002)
Mies vailla menneisyyttä (2002)

Charlie Chaplin

2008-10-21T14:05:00.002+03:00

Sir Charles "Charlie" Spencer Chaplin (16. huhtikuuta 1889, Lontoo – 25. joulukuuta 1977, Vevey, Sveitsi) oli Hollywoodin elokuvateollisuuden varhaiskauden kuuluisin näyttelijä ja myöhemmin myös huomattava elokuvaohjaaja. Hän oli syntyjään britti, mutta työskenteli suurimman osan elämästään Yhdysvalloissa. Siitä huolimatta Chaplin pysyi koko ikänsä Englannin kansalaisena. Hänen tunnetuin roolinsa oli Kulkuri (The Tramp), maankiertäjä, jolla on herrasmiehen tavat ja arvokkuus. Kulkurin tunnusmerkit olivat liian pieni takki, liian isot housut ja kengät, knalli, bambukeppi sekä viikset. Chaplin oli etenkin mykkäelokuvan luovimpia persoonallisuuksia: hän näytteli, ohjasi, käsikirjoitti, tuotti ja lopulta myös sävelsi musiikin elokuviinsa.Sisällysluettelo

Lapsuus

Charlie Chaplin syntyi Walworthissa, Lontoossa 1889 Charles Chaplin, Sr.:ille ja Hannah Harriette Hillille, jotka olivat Music Hallin viihdetaiteilijoita. Vanhemmat erosivat pian Charlien syntymän jälkeen ja Charlie velipuolensa Sydneyn kanssa jäi epävakaan äidin luo. Äiti ei löytänyt työtä ja joutui jättämään lapset köyhäintaloon Lambethiin 1896, jonka jälkeen he muuttivat orvoille ja varattomille lapsille varattuun Hanwellin kouluun. Charles Chaplin Sr. kuoli alkoholismiin, kun Charlie oli 12-vuotias. Chaplinin äiti kärsi henkisestä romahduksesta ja kuoli 1928.

Charlie esiintyi ensimmäisen kerran 5-vuotiaana Music Hallissa, ja 11-vuotiaana hänen veljensä auttoi häntä saamaan roolin Tuhkimosta, joka esitettiin pantomiimina Hippodromen yökerhossa Lontoossa. 1903 hän esiintyi Jim, A Romance of Cockaynessa, jonka jälkeen hän esiintyi mm. Sherlock Holmes-näytelmässä lehtipoikana, varietee-esityksissä ja lopulta klovnina Fred Karnon Fun Factoryssa jossa hän teki läpimurtonsa.

Ura

Chaplin saapui Yhdysvaltoihin 2. lokakuuta 1912 Fred Karnon seurueen kanssa. Seurueeseen kuului myös Arthur Stanley Jefferson (myöh. Stan Laurel) ja Chaplin ja Jefferson jakoivat huoneen täyshoitolassa. Jefferson palasi Englantiin, mutta Chaplin jäi Yhdysvaltoihin ja Mack Sennett palkkasi hänet Keystone Film Companyn studioonsa.

Chaplinin oli aluksi vaikea sopeutua Keystonen tapaan näytellä, mutta lopulta hän menestyi loistavasti nousten Keystone-elokuvayhtiön kirkkaimmaksi tähdeksi. Chaplinin Keystonella kehittämän Kulkuri-hahmon suuri suosio takasi hänelle sittemmin pääsyn myös elokuvien ohjaajaksi, jolloin hän pystyi vastaamaan kokonaisvaltaisesti elokuvien sisällöstä.

Yksityiselämä

Chaplin solmi ensimmäisen avioliittonsa 28-vuotiaana 23. lokakuuta 1918 16-vuotiaan näyttelijättären Mildred Harrisin kanssa. Heille syntyi yksi lapsi Norman Spencer Chaplin (s. 1919), joka kuitenkin kuoli pienenä. Pari erosi vuonna 1920. Avioliitto aiheutti skandaalinkäryisiä otsikoita sekä morsiamen nuoruuden että sotkuisen eroprosessin vuoksi.

26. marraskuuta 1924 Chaplin solmi uuden avioliiton niin ikään 16-vuotiaan Lita Greyn kanssa, jonka hän oli tavannut Kultakuumeen kuvauksissa. Pari sai kaksi lasta: Charles Chaplin Jr.:in (s. 1925 – k. 1968) ja Sydney Earle Chaplinin (s. 1926). Avioliitto päättyi 1928 myrskyisään eroprosessiin joka sai jälleen paljon skandaalinkäryistä huomiota. Chaplin maksoi Greylle ennätykselliset 825 000 dollaria erorahoja, ja eroprosessi sekä verosotkut muuttivat hänen hiuksensa harmaiksi.

Chaplinillä ja näyttelijätär Paulette Goddardilla, joka esitti naispääosaa elokuvissa Nykyaika (1936) ja Diktaattori (1940), oli romanttinen suhde vuosien 1932 ja 1940 välillä. Suurimman osan tuosta ajasta Goddard asui yhdessä Chaplinin kanssa Beverly Hillsissä. Suhteen päätyttyä Chaplin antoi julkisuuteen lausunnon, jonka mukaan he olisivat menneet salaa naimisiin 1936, mutta on myöhemmin väittänyt etteivät he koskaan olleet virallisesti naimisissa.kenen mukaan? Omaelämäkerrassaan Chaplin kertoo olleensa useita vuosia naimisissa Goddardin kanssa.

Chaplinillä oli lyhyt suhde näyttelijätär Joan Barryyn, mutta Chaplin lopetti sen, kun mielenterveydellisistä häiriöistä kärsivä Barry alkoi ahdistella häntä. Myöhemmin Barry väitti Chaplinia lapsensa isäksi, mutta vaikka verikokeet osoittivat, ettei Chaplin ollut isä, tämä ei kelvannut todistusaineistoksi oikeudessa. Chaplin määrättiin maksamaan Barrylle 75 dollaria viikossa, kunnes lapsi täyttäisi 21.

16. kesäkuuta 1943 54-vuotias Chaplin vei vihille 17-vuotiaan Oona O'Neillin, Nobel-palkitun näytelmäkirjailijan Eugene O'Neillin tyttären. Chaplinin kuolemaan asti kestäneestä onnellisesta avioliitosta syntyi kahdeksan lasta: Geraldine (1944), Michael (1946) Josephine (1949), Victoria (1951), Eugene (1953), Jane (1957), Annette-Emilie (1959) ja Christopher (1962)

Elokuvia

Chaplin ja Jackie Coogan elokuvassa Chaplinin poika.

Chaplin teki suuren määrän lyhytelokuvia Keystone-, Essanay-, The Mutual- ja The First National -yhtiöille vuosina 1914–1923. Ensimmäinen elokuva oli Making a Living (Chaplin reportterina).

Chaplinin ohjaamat kokopitkät elokuvat:

Chaplinin poika (The Kid) (1921)

Nainen Pariisissa (A Woman of Paris) (1923)

Kultakuume (The Gold Rush) (1925)

Sirkus (The Circus) (1928)

Kaupungin valot (City Lights) (1931)

Nykyaika (Modern Times) (1936)

Diktaattori (The Great Dictator) (1940)

Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux) (1947)

Parrasvalot (Limelight) (1952)

Kuningas New Yorkissa (A King in New York) (1957)

Hongkongin kreivitär (A Countess From Hong Kong) (1967)

Palkinnot

1929 Kunnia-Oscar elokuvan Sirkus ohjaamisesta, kirjoittamisesta, näyttelemisesta ja tuottamisesta

1972 Kunnia-Oscar hänen vaikutuksestaan siihen, että "elokuvasta tuli aikamme taidemuoto"

1973 Oscar-palkinto Parrasvalot-elokuvan musiikista

1975 kuningatar Elisabeth II aateloi Chaplinin